Kumman miehenne valitsisi synnytyssalissa?!

Sen meille lääkärit ja hoitajat ovat sanoneet. Ovat kovin huolehtivaisia vaimoani kohtaan. Rakastan niin paljon vaimoani, että jos surun kokisimme, että lapsemme joutuisi lähtemään, rakkaus ei katoa siihen, selviämme vaimoni kanssa yhdessä ja yrittäisimme joskus uutta lasta. Onneksi kaikki mennyt hyvin ja minulla on maailman tärkein perhe, ihanin vaimo ikinä, jota rakastan sekä meidän rakkaimmat lapsukaiset. Vaimoani ja lapsiani ei korvaa mikään!

Odottavan äidin terveys on aina ensin. Jos jompi kumpi pystyttäisiin pelastamaan, tottakai he pelastaisi äidin. Itsestään selvä asia.

Äiti kannattaa pelastaa siksi, että lapsi on tuossa vaiheessa vielä käytännössä olento, jolla ei ole elämänhistoriaa, itsetietoisuutta tai persoonaa. Vaikka vanhempien tunneside lapseen voikin jo tuossa vaiheessa olla vahva ja sen kuoleminen voi aiheuttaa koko elämän jatkuvaa surua, fakta on kuitenkin se, että vastaavia vauvoja voi hankkia lisää, mutta niitä äitejä on olemassa vain yksi.

jos täytyy valita kumpi pelastetaan, minut vai vauva, täytyy valita vauva. En sitten tiedä, olisiko tuota toivettani sellaisessa tilanteessa otettu huomioon.

Meinaatko, ettei se äitiä rakastava ja lastaan odottava mies mieti kertaakaan mielessään mitä se rakas vaimo tahtoisi?



Itse tahtoisin ilman muuta, että lapsi pelastetaan aina ensin. Niin nyt lasten synnyttyä, kuin olisin tahtonut raskausaikana siitä asti, kun lapsen selviytyminen olisi itsessään todennäköistä. En nyt vielä viikolla 20 valitsisi lasta, koska hänen selviämisensä olisi muutoinkin epävarmaa.



Jo syntyneen lapsen kanssa haluaisin aina valittavan lapseni pelastamisen, siltikin vaikka lapsen pelastaminen olisi epävarmaa. Olen joskus esimerkiksi miettinyt, että miten sen kanssa voisi elää, jos olisi tapaturmassa lapsensa kanssa ja saisi kuulla että auttaja on valinnut minut elvytettäväksi (tms ratkaiseva hoito jota voi tehdä vain yhdelle kerrallaan) koska olisi arvioinut että minä selviäisin lasta todennäköisemmin. Siis se, että minä elän on saattanut ratkaista sen, että lapseni kuoli.



Ihan oman ajatteluni perusteella valitsisin itse aina lapsen pelastettavaksi ennen vanhempaansa.



Ja ap:n synnytysvalintatilanteessa toivoisin todella, että mies ei jäisi miettimään vain omaa suurta rakkauttaan ja luopumistaan vaan sitä, mitä minä toivoisin ratkaistavan itseni ja lapseni väliltä.



Ps. Monelle äidille se vatsassa potkutellut ja hikkaillut lapsi on hyvinkin todellinen ja rakas ihminen jo loppuraskaudesta kun vanhempi arvailee hänen luonnettaan ja temperamenttiaan aktiivisuuden mukaan tai kun leikkii painamalla kädellä vauvan jalkapohjaa saadakseen potkun.

Äiti kannattaa pelastaa siksi, että lapsi on tuossa vaiheessa vielä käytännössä olento, jolla ei ole elämänhistoriaa, itsetietoisuutta tai persoonaa. Vaikka vanhempien tunneside lapseen voikin jo tuossa vaiheessa olla vahva ja sen kuoleminen voi aiheuttaa koko elämän jatkuvaa surua, fakta on kuitenkin se, että vastaavia vauvoja voi hankkia lisää, mutta niitä äitejä on olemassa vain yksi.

Aina jostain uusi äiti (tai vaimo) löytyy, jos lähdetään vastaavuus-linjalle eikä yksilö-linjalle.

Aina jostain uusi äiti (tai vaimo) löytyy, jos lähdetään vastaavuus-linjalle eikä yksilö-linjalle.

Tekstissä perustellaan, minkä vuoksi vauva ei syntyessään nimenomaan ole millään konkreettisella tavalla yksilö. Tunnekysymykset ovat toki tärkeitä yksilölle mutta tämän vuoksi on järkevää, että lääkärien ohjeet priorisoivat äidin terveyden.

ja myös sieltä uppoavasta veneestä pelastaisi ekana minut, ei lapsia. Romanttista toki, mutta pidetään kuitenkin ne pelastusliivit päällä niin ei hänen tarvii pelastaa ketään.

Olen mies. Ex-vaimoni pakotti toiminnallaan minut valinnan eteen: valitsen joko lapset tai hänet. Ex ei ollut kiinnostunut mitenkään osallistumaan/hoitamaan lapsiaan. Alkoi jo sieltä synnytyssalista.



Meni kunnioitus kyseistä ihmistä kohtaan. Sitä kautta tuli sitten avioero. Minä todella VALITSIN lapset. Kunnioituksen puutteen vuoksi mulle on aika sama, onko kyseistä äitiä edes olemassa. Pärjäsin vaikeat ekat vuodet yksikseni syntymästään sairaalloisten lasten kanssa. Nyt elämä taas hymyilee.



Aikuinen nainen kyllä pärjää/saa luvan pärjätä ihan itsekseen. Sen sijaan LAPSET TARVITSEVAT minua. Heillä ei ole muuta...

Aina jostain uusi äiti (tai vaimo) löytyy, jos lähdetään vastaavuus-linjalle eikä yksilö-linjalle.

Tekstissä perustellaan, minkä vuoksi vauva ei syntyessään nimenomaan ole millään konkreettisella tavalla yksilö. Tunnekysymykset ovat toki tärkeitä yksilölle mutta tämän vuoksi on järkevää, että lääkärien ohjeet priorisoivat äidin terveyden.

Tekstihän siis meni:

"Äiti kannattaa pelastaa siksi, että lapsi on tuossa vaiheessa vielä käytännössä olento, jolla ei ole elämänhistoriaa, itsetietoisuutta tai persoonaa. Vaikka vanhempien tunneside lapseen voikin jo tuossa vaiheessa olla vahva ja sen kuoleminen voi aiheuttaa koko elämän jatkuvaa surua, fakta on kuitenkin se, että vastaavia vauvoja voi hankkia lisää, mutta niitä äitejä on olemassa vain yksi."

Minusta tuo teksti EI perustele sitä, että vastasyntynyt (tai hän tuntia ennen syntymää) ei olisi yksilö. Ja jos halutaan antaa arvoa jo elämänkokemukselle, niin silloinhan voidaan sanoa, että äiti on jo nähnyt maailmaa ja saanut tuntea onnea ja surua, nyt on lapsen tilaisuus saada sama.

Minusta tuo teksti EI perustele sitä, että vastasyntynyt (tai hän tuntia ennen syntymää) ei olisi yksilö. Ja jos halutaan antaa arvoa jo elämänkokemukselle, niin silloinhan voidaan sanoa, että äiti on jo nähnyt maailmaa ja saanut tuntea onnea ja surua, nyt on lapsen tilaisuus saada sama.

Oletin vahingossa samanlaisen käsityksen yksilöllisyydestä kaikille. Elämänkokemus ei sinänsä ole itseisarvo vaan minun näkökantani mukaan ihmisen yksilöllisyys (tai tietoisuus) on ensisijaisesti hänen kokemiensa asioiden perusteella muodostunut yhtälö, joka vaikuttaa sekä käsitykseen itsestä, ulkoisten asioiden tulkitsemiseen jne. Syntyvällä vauvalla on minimaalinen määrä muistiin tallentunutta kokemusta ja erot vastasyntyneen toiminnassa ovat luokkaa itkee kauan - itkee vähän aikaa.

Toisekseen vaikka oletettaisiin perinnöllisillä olevan ensisijaisen suuri vaikutus lapsen yksilöllisyyteen, eivät sen paremmin vanhemmat kuin lapsi ole kuitenkaan vielä tietoisia tästä.

Näin ollen syntymässä tai vähän ennen syntymää menehtyvä vauva on joko aidosti tai tarkoituksenmukaisesti inhmillisiltä ominaisuuksiltaan täysin samanlainen, kuin samojen vanhempien seuraava samaa sukupuolta oleva vauva. Vaikka kaikki elämä onkin itseisarvoisesti yhtä arvokasta, vauvan potentiaalisen elämän menettäminen on tämän vuoksi pienempi ja vähemmän peruuttamaton menetys kuin aidosti yksilöksi muotoutuneen vanhemman.

Tämän asian miettiminen muuttuu sitä vaikeammaksi mitä kauemmaksi syntymästä mennään. Itse en esim. 2-3 vuotiasta olisi enää oman terveyteni edestä valmis uhraamaan mutta esim. ajatusleikissä, jossa äiti voisi tehdä yliluonnollisen olennon kanssa diilin, jonka mukaan keskenmenon voisi välttää sillä että äiti kuolee, niin kannattaisiko?

Oletko 14 v tai sitten jotenkin toisessa todellisuudessa elävä ?



Ei kukaan joudu tekemään noita valintoja. Jos hätä on , lääkärit koittavat aina pelastaa äidin ja mahdollisuuksien mukaan lapsenkin . Ei keneltäkään omaiselsta kysellä mitään .

Ennen ensimmäistä lasta mies olisi halunnut minun jäävän eloon. Nyt kun poika tuossa pötkötttää, niin en halua edes kysyä :)

Jos suinkin tolkuissani olisin. Mies valitsisi minut ja kävisimme yhdessä asian läpi. Itse huutaisin, kiljuisin ja potkisin,jos minut pelastaisivat. Ennemmin lapseni pitäisi pelastaa kuin minut, antaa nuorelle elämälle mahdollisuus. Minusta olisi jotenkin itsekästä mennä lapsen edellä :/

Nämä kuuluvat sarjaan, "kuka rakastaa ketäkin ja kuinka paljon". Olette soutupaatissa kaukana rannasta kun vene uppoaa ja tiedät, että pystyt pelastamaan vain yhden ihmisen hengen.



Raahaatko rantaan viimeisíllä voimillasi siskosi vai parhaan ystäväsi? Isäsi vai veljesi? Jättäisitkö miehesi hukkumaan ja veisit rantaan rakastajasi?



Ei silti kannata menettää yöuniaan...

Ja minä taas lapseni.



Me itseasiassa olemme puhuneet tästäkin. Kaikenlaista sitä tuleekin mieleen..

Mutta, kerran puhuimme asiasta, odottaessani toista lastamme.

En tiedä miksi kysyin, mutta kysyin silti, mitä hän tekisi jos tulisi tällainen tilanne vastaan. Hän sanoi, että haluaisi minun selviävän. Hän sanoi, että selviäisi kyllä syntymättömän lapsen kuolemasta helpommin kuin minun kuolemastani.

Mutta mitä todellisuus sitten olisi?

Sitä en tiedä.

Minä taas sanoin hänelle, että toisaalta haluaisin meidän lapsemme selviävän. Mutta en haluaisi itsekään kuolla. Ristiriitaista olisi.