Miksi toisille kaikki on pikkuisen hankalaa?

Tätä palstaa lukiessa en voi välttyä siltä ajatukselta, että toiset tekevät elämästään ja arjestaan käsittämättömän hankalaa ja valittavat sitten marttyyreinä, kun mies ei tee mitään ja arki on rankkaa ja ei ole tukiverkkoja ja pälä, pälä, vaikka arkea ei kuormittaisi mikään erityinen. Siis puhun nyt ihan tavallisista kahden vanhemman perheistä.



Kotitöitä saadaan kasattua järjetön määrä, kun koko perheen lakanat ja pyyhkeet ja kaikki on pakko vaihtaa viikoittain ja mankeloida ja silittää alushousutkin jne. Paraneeko unen tai elämänlaatu siitä todella?



Arkiruoan tekeminen tuntuu olevan osalle aivan ylitsepääsemättömän hankalaa, ei voida ennakoida ja tehdä edellisenä iltana osittain valmiiksi, käyttää puolivalmisteita, tehdä isoja satseja, pakastaa, syödä paria päivää samaa ruokaa jne. Tai ihan mitä vain.



Siivoaminen on jatkuva valituksen aihe työssäkäyville perheille. Jos tuntuu kuormittavan, miksei käytetä siivouspalveluja tai lasketa standardeja? Kotitalousvähennyksen kanssa ei kallista, tinkiä voi usein jostain muusta. Prioriteettikysymyksiä. Turha vetää vatsahaavaa kodin siivouksesta.



Valitetaan, ettei ehditä urheilla missään välissä, mutta ei oteta mitään ideoita vastaan siitä, että lapsi voisi vaikka pyöräillä siinä rinnalla tai lenkillä voisi käydä aamulla / illalla lasten nukkuessa (tämä siis toki kahden vanhemman perheissä). Mikään ei käy.



Ja siis noin yleisesti ottaen mitään ei oikein osata ennakoida: juhlavaatteet pestään ja silitetään viimeisellä minuutilla ja pinna kiristyy, lahjat hankitaan edellisenä iltana, kauppaan mennään pahimpaan ruuhka-aikaan jne. Kaikenlainen suunnittelu puuttuu.



Lapsia ei ikinä eikä missään tilanteessa saa viedä hoitoon tai nauttia elämästä, parisuhteesta tai vielä kamalampaa, työstään. Valitetaan miehestä, joka ei tee osaansa. Asiat nähdään aina kielteiseltä kannalta. Mikään ei ole koskaan hyvin.



Mulla on yksi tätä kuvausta vastaava kollega, joka saa ihan pienestäkin arkipäivän asiasta (kaupassakäynti) ihan megakokoisen ongelman ja huokailee raskaasti. En kestä, en kestä saamattomia ja valittavia ihmisiä, jos niille asioille joille on selkeitä ratkaisuja, ei tehdä mitään! Amen.



P.S. Meillä eletään mielestäni hyvää ja kiireetöntä arkea (lapset 3- ja 5,5-vuotiaat), vaikka molemmat olemme melko vaativissa töissä ja harrastamme juoksua (mm. maratoneja). Olemme tehneet ratkaisuja helpomman arjen eteen, helpotta kummasti, kun ei elämä ole kaaosta. En oikein tunnista itseäni pahimmista ruuhkavuosikuvauksista, vaikka kai sellaisia parhaillaan elän. Ei tästä ehkä saa mitään tolkkua, mutta siis pointtina, että suosittelen lopettamaan suorittamisen, turhasta valittamisen ja keskittymään ratkaisemaan niitä valituksen kohteita. Moniin asioihin voi itse vaikuttaa.



Mutta siis tunnistatteko ko. ihmistyypin?