Lue keskustelun säännöt.
Miksi toisille kaikki on pikkuisen hankalaa?
05.06.2012 |
Tätä palstaa lukiessa en voi välttyä siltä ajatukselta, että toiset tekevät elämästään ja arjestaan käsittämättömän hankalaa ja valittavat sitten marttyyreinä, kun mies ei tee mitään ja arki on rankkaa ja ei ole tukiverkkoja ja pälä, pälä, vaikka arkea ei kuormittaisi mikään erityinen. Siis puhun nyt ihan tavallisista kahden vanhemman perheistä.
Kotitöitä saadaan kasattua järjetön määrä, kun koko perheen lakanat ja pyyhkeet ja kaikki on pakko vaihtaa viikoittain ja mankeloida ja silittää alushousutkin jne. Paraneeko unen tai elämänlaatu siitä todella?
Arkiruoan tekeminen tuntuu olevan osalle aivan ylitsepääsemättömän hankalaa, ei voida ennakoida ja tehdä edellisenä iltana osittain valmiiksi, käyttää puolivalmisteita, tehdä isoja satseja, pakastaa, syödä paria päivää samaa ruokaa jne. Tai ihan mitä vain.
Siivoaminen on jatkuva valituksen aihe työssäkäyville perheille. Jos tuntuu kuormittavan, miksei käytetä siivouspalveluja tai lasketa standardeja? Kotitalousvähennyksen kanssa ei kallista, tinkiä voi usein jostain muusta. Prioriteettikysymyksiä. Turha vetää vatsahaavaa kodin siivouksesta.
Valitetaan, ettei ehditä urheilla missään välissä, mutta ei oteta mitään ideoita vastaan siitä, että lapsi voisi vaikka pyöräillä siinä rinnalla tai lenkillä voisi käydä aamulla / illalla lasten nukkuessa (tämä siis toki kahden vanhemman perheissä). Mikään ei käy.
Ja siis noin yleisesti ottaen mitään ei oikein osata ennakoida: juhlavaatteet pestään ja silitetään viimeisellä minuutilla ja pinna kiristyy, lahjat hankitaan edellisenä iltana, kauppaan mennään pahimpaan ruuhka-aikaan jne. Kaikenlainen suunnittelu puuttuu.
Lapsia ei ikinä eikä missään tilanteessa saa viedä hoitoon tai nauttia elämästä, parisuhteesta tai vielä kamalampaa, työstään. Valitetaan miehestä, joka ei tee osaansa. Asiat nähdään aina kielteiseltä kannalta. Mikään ei ole koskaan hyvin.
Mulla on yksi tätä kuvausta vastaava kollega, joka saa ihan pienestäkin arkipäivän asiasta (kaupassakäynti) ihan megakokoisen ongelman ja huokailee raskaasti. En kestä, en kestä saamattomia ja valittavia ihmisiä, jos niille asioille joille on selkeitä ratkaisuja, ei tehdä mitään! Amen.
P.S. Meillä eletään mielestäni hyvää ja kiireetöntä arkea (lapset 3- ja 5,5-vuotiaat), vaikka molemmat olemme melko vaativissa töissä ja harrastamme juoksua (mm. maratoneja). Olemme tehneet ratkaisuja helpomman arjen eteen, helpotta kummasti, kun ei elämä ole kaaosta. En oikein tunnista itseäni pahimmista ruuhkavuosikuvauksista, vaikka kai sellaisia parhaillaan elän. Ei tästä ehkä saa mitään tolkkua, mutta siis pointtina, että suosittelen lopettamaan suorittamisen, turhasta valittamisen ja keskittymään ratkaisemaan niitä valituksen kohteita. Moniin asioihin voi itse vaikuttaa.
Mutta siis tunnistatteko ko. ihmistyypin?
Kommentit (43)
Moni oikeasti kaipaa vain rinnallakulkijaa ja sitä, jolle voi huokaista kun elämä tuntuu kurjalta. Ei siinä mitään viisastelijoita ja neuvojia tarvita. Fiksu "auttaja" kyllä ymmärtää yskän ilman että pitää montaa mutku-vastaväitettä sanoa.
Tämä on ihan totta! Jokainen kaipaa joskus vaan sitä, että joku sanoo, "et kyllä tää tästä" eikä mitään neuvoja. Surullista vaan, että ei sais täälläkään sanoa, että joku asia harmittaa, kun jo leimataan valittajaksi. Tosielämässä oon pannu merkille, et jos jollain on ongelmia tai murheita, niin ei se ketään oikeeasti kiinnosta. Ei ihme, että osalla ihmisistä tässä yhteiskunnassa on niin paha olla... Kukaan ei varmaankaan ole aina niin yltiöonnellinen ja reipas jne, vaikka täällä antaa niin ymmärtääkkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja nyt harmittaa kovasti oma ylimielisyyteni ja se, että meni niin lujaa. Minulla on ikävä ystävääni, mutta ei taida välit enää ikinä palata.
Toistakin ystävääni ehdin loukata silloin, mutta häneltä olen saanut pyydettyä anteeksi ja olemme asiasta jutelleet ja hän on tajunnut, että pönkitin sillä täydellisyydelläni jotain kummallista huonoa itsetuntoa tms. mitä minulla oli. Mutta ei hänenkään kanssa välit enää niin välittömät ole.
Kummallakin oli lapset pieniä ja minä olin voimieni tunnossa. Voimaa riitti ja puuhastelin pikku kätösin ja olin hyvä äiti. Kaverini soitteli välillä ja valitti, että ei viihdy uudessa asuinpaikassa ja miehen kanssa on ongelmaa ja väsyttää jne.. Minä aina napautin, että tee sitä ja tee tätä ja näin minä en hommat hoidan. Pane lapset rattaisiin ja mene kävelylle ja tutustu ihmisiin jne. Paasasin miehelle, että onpa sillä nyt hankalaa ja vaikeaa. Kunhan marisee. Puhelut loppuivat ja jälkeen päin kuulin, että ystäväni oli kärsinyt synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Hän olisi kaivannut tukea ja ystävää, koska oli muuttanut miehen perässä uudelle paikkakunnalle ja hänellä ei ollut siellä tuttuja. Yritin saada välejä kuntoon, mutta se ei enää onnistu. En ollut myötäelämässä ystäväni kanssa kun hän olisi apua kaivannut. Ylemmyydentuntoisesti napsauttelin vain hänelle neuvoja ja en kuunnellut, mikä oikeasti oli hätänä.
kiipesin persus edelä puuhun. Myönnän valittaneen ja kaivanneeni muiden ihmisten tukea. Sain auliisti viisaita neuvoja jopa ammattiauttajilta, mutta harva halusi aidosti tukea minua valitsemallani tiellä. Nyt kun olen siellä puussa, olen ihan älyttömän tyytyväinen, että kiipesin puuhun juuri niinkuin kiipesin. Jos olisin valinnut sen toisen tavan, tuskin olisin enää täällä latvassa ;)
pystyt myöntämään ne ja teet korjausliikkeen. Niin toimii fiksu ihminen!
Ei, elämä ei todellakaan ole koko ajan vakavaa. Mutta jos siksi mua ihmetyttää, miten jotkut tekevät siitä ehdoin tahdoin hankalaa.
Mun mies sanoo just samaa kuin tuo psykankirjaviittaus, että siis ei nuo ihmiset edes halua ratkaisuja vaan myötäilyä, joten uskon tuohon vastaapallojuttuun. Empatiaa toki on hyvä antaa johonkin rajaan, mutta mihin se lopulta johtaa? Mä olen sen verran kärsimätön ihminen, että en vaan pysty loputtomasti myötäilemään, jos toisen ongelma on se, että pitää taas tänään mennä kauppaan tai laittaa lapsille ruokaa!
Ja hei, jos on väsynyt, eikö silloin arkijärki sano, että kannattaa mennä aikaisemmin nukkumaan silläkin uhalla, että illalla ei jää "omaa aikaa"?
Sitä kun kuvittelee, että ihminen, jonka elämä kuulostaa kaaokselta haluaisi sen olevan vähemmän kaoottista ja siksi antaa vinkkejä. Mutta kroonisimmat valittajat vain ampuvat alas jokaisen ehdotuksen, kuten yksi kirjoittaja sanoi.
En mielestäni tunne ylemmyyttä, mutta tunnen kyllä suurta iloa siitä, että elämä tuntuu mukavalta ja nautittavalta, ei kivireen vetämiseltä. ;-D Toivottavasi useimmat tajuasivat etsiä itselleen sopivat ratkaisut.
On mulla muutamia kavereita, jotka selvästi ahdistuvat, jos esim. soittaessaan kuulevat, etten vastannut puhelimeen heidän soittaessaan, koska olin 2,5 tunnin lenkillä. Se on vain ihan tavallinen osa arkeani eikä mikään ylemmyyden osoitus. Joku toinen voi senkin ajan minun puolestani vaikka silittää niitä lakanoita, mutta ei sitten kannata tulla kitisemään, kun ei kesävaatteet mahdu päälle tai ei ehdi urheilla.
En kestä, en kestä saamattomia ja valittavia ihmisiä, jos niille asioille joille on selkeitä ratkaisuja, ei tehdä mitään! Amen.Mutta siis tunnistatteko ko. ihmistyypin?
Mulla on samalla alalla toimivia kollegoita, jotka valittavat koko ajan ilmeisesti silkasta valittamisen ilosta, koska he eivät ole valmiita muuttamaan mitään omassa toimintatavassaan, jotta tilanne paranisi edes piirun verran. Aina vikaa tai korjattavaa on asiakkaissa tai ties missä, mutta ei valittajassa itsessään.
Olen ratkaisukeskeinen ihminen, joten minun on vaikea sietää jatkuvaa valitusta. Toki olen valmis kuuntelemaan ihmisiä - ja kuuntelenkin paljon - silloin, kun on oikeasti vaikeaa, mutta en jaksa tällaista ikuisesti-vuodesta-toiseen-saman-virren-veisuuta. Jatkuva valitus vaikuttaa myös muiden ihmisten tunteisiin ja ilmapiiriin, joten minusta valittajat voisivat edes joskus ottaa vastuun puheistaan.
Äiti-valittajat ovat sitten vielä ihan oma lukunsa, joissa on alaryhmiä. Esim. äidit, joiden lapsi ei nuku hyvin, eivät suostu ottamaan vastaan yhtäkään neuvoa. Ehkä se kärsimys sitten palkitaan kirkkaamaalla kruunulla?
yhden ikivanhan psykologian kirjan,joka oli muuten perseestä mutta siellä oli hyvä havainto. Tyyppi oli tehnyt valittajista sellaisen huomion, että kun valittajalle tarjoaa ratkaisua, se mieltää sen pelinä, johon pitää antaa vastapallo. Ts. kerrot valittajalle, että lapset voi ottaa mukaan lenkille. Valittaja sanoo: niin niin,mutku (tähän joku syy). No, annat toisen vinkin. Siihen tulee taas niin, niin,mutku (ja perään uusi syy). Ja näin jatkuu niin kauan, että auttaja väsyy tai ärtyy ja jättää valittajan rauhaan. Valittajan EI ole siis tarkoitus saada tilanteeseen konkreettisia neuvoja vaan jotain (myötätunto, kauhistelu tms. tunnereaktio), jolla pönkittää tunnetta siitä, että valittaja on valituksineen oikeassa. Tämä turhauttaa raivon partaalle sellaisen ihmisen, joka oikeasti haluaa auttaa. Sä ap kuvasit hyvin just sellaista tilannetta tossa valittajista valittamisavauksessasi ja ymmärrän sua täysin. Myös täällä av:lla on hupaisaa seurata näitä vastapallopelejä, niitä näkee monissa ketjuissa.
ei tarve saada kokea empatiaa ole mielestäni sama asia kuin että osoittaisi olevansa oikeassa. Kyynisen ihmisen mielestä niin voi tuntua. Tuo pompotteluteoriakin tuntuu kyynisen ihmisen mielentuotokselta.
, luonnollisesti, ja hyvä että sitä annetaan. Ymmärtäisit ehkä pointtin paremmin, jos sanoisin, että ei aina tarvitse vastata auttamisehdotuksiin että "niin niin, mutku". Joskus voi vastata "vau, kiitti vinkistä", vaikka ei olisi minkäännäköistä tarkoitustakaan noudattaa sitä. Auttaja tarkoittaa hyvä, ja siitä hyvän tarkoittamisesta saisi joskus kiittääkin eikä aina vain vetäistä sitä mutku-vastapalloa.
jonka todellinen motiivi on asettua auttajansa yläpuolelle ja saada kiitosta "autettavalta" kun hän on keksinyt niin nerokkaan ratkaisun ongelmaan. Harva ihminen oikeasti on niin tyhmä, ettei itse keksisi ratkaisuja ongelmiinsa. Moni oikeasti kaipaa vain rinnallakulkijaa ja sitä, jolle voi huokaista kun elämä tuntuu kurjalta. Ei siinä mitään viisastelijoita ja neuvojia tarvita. Fiksu "auttaja" kyllä ymmärtää yskän ilman että pitää montaa mutku-vastaväitettä sanoa.
Joo, siis nimenomaan tämä on vastapallon antajaan mielenmeisema. Muistaakseni siinä kirjassa oli just jotain passiivis-aggressiivisuudesta. Mutta siis haloo, sen sijaan, että pelaat sitä vastapallopeliä, sano, että vau, kiitos vinkistä. Sitten se superneuvoja, oli sen tarkoitusperä mikä hyvänsä, ei voi sanoa mitään, se katkaisee kierteen. Mutta tietty sun ei kannata ehkä sitä katkaista, koska sulle nautinto saattaa todella tulla siitä, että saat pelata mutkua.
ja jättää tämä leikki kesken, jotta sinulle tulee hyvä mieli ;)?
Helppo voittohan se olisi sinulle. Kunnon väittely pitää vireänä :)
Mulla vaan ei ole nyt mitään hyvää besserwisser-vinkkiä tarjolla, mut palaan heti asiaan kun keksin : D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
millainen minäkuva ihmisellä on. Osan ihmisiä minäkuvaan tuntuu kuuluvan olennaisesti, että "minä olen sellainen jota elämä kolhii ja jolla on vaikeaa". Tällainen ihminen ei voi luopua vaikeuksistaan koska se olisi osasat itseään, osasta persoonaa luopumista. Hän ei tietäisi mikä tai kuka hän on jos hän ei enää olisi se jonka elämä on taistelua. Samalla tavalla ihminen voi identifioitua esim. sairausdiagnoosiin tai käsitykseen yleisesti heikosta terveydestä.
Taitaa harmittaa kovasti kun he eivät soita sinulle kehuakseen sinua.
He tuskin ahdistuvat lenkistäsi, mutta he eivät kestä itseriittouttasi.
Minä nimittäin harrastan liikuntaa erittäin paljon ja siksi juuri tiedän tämänlaiset tapaukset. Toivotaan koko ajan, että puhutaisiin heistä ja heidän hyvästä suorituskyvystä ja siitä, kuinka hyviä he on.
Heitä alkaa hermostuttaan jos pitää puhua jonkun huonoista päivistä ja niihin kiinnitetään huomiota. Eli koet, että he saavat ansaitsematonta huomiota, vaikka heillä ei mene yhtä hyvin kuin sinulla. Ja sinä laihdutat ja lenkkeilet ja kukaan ei huomaat pikku Myytä, vaikka se kuinka olisi hyvä ja vetäisi kahden tunnin lenkkejä:D
Mutku, mutku.....;D
Ei, elämä ei todellakaan ole koko ajan vakavaa. Mutta jos siksi mua ihmetyttää, miten jotkut tekevät siitä ehdoin tahdoin hankalaa.
Mun mies sanoo just samaa kuin tuo psykankirjaviittaus, että siis ei nuo ihmiset edes halua ratkaisuja vaan myötäilyä, joten uskon tuohon vastaapallojuttuun. Empatiaa toki on hyvä antaa johonkin rajaan, mutta mihin se lopulta johtaa? Mä olen sen verran kärsimätön ihminen, että en vaan pysty loputtomasti myötäilemään, jos toisen ongelma on se, että pitää taas tänään mennä kauppaan tai laittaa lapsille ruokaa!
Ja hei, jos on väsynyt, eikö silloin arkijärki sano, että kannattaa mennä aikaisemmin nukkumaan silläkin uhalla, että illalla ei jää "omaa aikaa"?
Sitä kun kuvittelee, että ihminen, jonka elämä kuulostaa kaaokselta haluaisi sen olevan vähemmän kaoottista ja siksi antaa vinkkejä. Mutta kroonisimmat valittajat vain ampuvat alas jokaisen ehdotuksen, kuten yksi kirjoittaja sanoi.
En mielestäni tunne ylemmyyttä, mutta tunnen kyllä suurta iloa siitä, että elämä tuntuu mukavalta ja nautittavalta, ei kivireen vetämiseltä. ;-D Toivottavasi useimmat tajuasivat etsiä itselleen sopivat ratkaisut.
On mulla muutamia kavereita, jotka selvästi ahdistuvat, jos esim. soittaessaan kuulevat, etten vastannut puhelimeen heidän soittaessaan, koska olin 2,5 tunnin lenkillä. Se on vain ihan tavallinen osa arkeani eikä mikään ylemmyyden osoitus. Joku toinen voi senkin ajan minun puolestani vaikka silittää niitä lakanoita, mutta ei sitten kannata tulla kitisemään, kun ei kesävaatteet mahdu päälle tai ei ehdi urheilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
eli neuvojen antajat, jotka eivät tajua neuvottavan tilanteen kokonaisuutta ja sitä että toinen on hyvinkin voinut jo koittaa niitä ekana mieleen tulevia juttuja ja enemmän mielikuvitusta vaativiakin.
ja ehdin silittää lakanatkin.
Miksi ap sinä et kykene näihin kaikkiin elämässäsi? Mihin hupeloit aikasi?
Toiset pystyy tekemään tämän kaiken, toiset ei. Harmi kun sinä et pysty.
On mulla muutamia kavereita, jotka selvästi ahdistuvat, jos esim. soittaessaan kuulevat, etten vastannut puhelimeen heidän soittaessaan, koska olin 2,5 tunnin lenkillä. Se on vain ihan tavallinen osa arkeani eikä mikään ylemmyyden osoitus. Joku toinen voi senkin ajan minun puolestani vaikka silittää niitä lakanoita, mutta ei sitten kannata tulla kitisemään, kun ei kesävaatteet mahdu päälle tai ei ehdi urheilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä ainakin joskus valitan kun on jostain asiasta sairaan paha olo. Sitten saan just niitä hyväätarkoittavia vinkkejä ja katseita että etkö itse tosiaankaan tajua mitä sun nyt pitäisi tehdä. Mutta kun en voi kertoa kaikkia asiaan vaikuttavia puolia kenellekään... Silti tekisi mieli puhua edes jollekin. Ehkä siinä sitten sitä myötätuntoa ja myötäelämistä on vailla.
Mulla on kolme lasta (nyt jo suht isoja) ja me on miehen kanssa tehty koko aika kokopäivätyötä eikä ole turvaverkkoja.
En mä ole ikinä ollut mitenkään järjettömän kuormittunut, osittain just ap:n mainitsemista syistä.
Me suunnitellaan monet asiat etukäteen ja meillä on toimivat rutiinit. Me ei myöskään tungeta elämää täyteen kaiken maailman menoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
normaaliin arkeen kuuluvat asiat ovat pikkuisen hankalia. Ruuanlaitto on ihan ylitsepääsemätöntä, kaupan valmispihvitkin palavat pohjaan. Isäni hoitaa valtaosan kotitöistä, mm. kaiken siivouksen.
Äiti taivastelee puhelimessa kun kerron ihan normaaliin arkeen kuuluvista asioista, tai vaikka mitä olen päivän aikana lasten kanssa tehnyt.
Mutta äidillä onkin mt-ongelmia...
Toisista elämä tuntuu vaikealta, koska se on vaikeaa. Joillekin ne arkiset asiat ja kaikenlainen organisointi vaan ovat hankalampia, syystä tai toisesta joka ei välttämättä mitenkään näy päällepäin muuna kuin juurikin sivullisen silmin turhan valittamisena ja asioiden tekemisenä vaikeaksi.
TIETÄÄ kyllä itsekin mitä pitäisi tehdä, mutta ei vaan jostain syystä pysty tekemään niin. Arki on yhtä vellovaa kaaosta, josta ei tunnu oikein mitenkään saavan otetta, tai jos hetkeksi saakin, pian se lipsuu.
Olen kärsinyt suurimman osan aikuisiästäni silloin vielä diagnosoimattomasta pitkäaikaisesta masennuksesta. Kun vihdoin paranin, minulle tuli aivan valtaisa ahaa-elämys: näin helppoa oikeasti suurimman osan elämä on aina. Ei ihme, että he saavat arkiset askareet hoidettua, jopa ehtivät tehdä vielä jotain muutakin joskus. Saavat ihmissuhteensa pysymään kasassa. En ollut niin huonossa jamassa että olisin ollut työkyvytön tai mitään laitoskamaa. Toimintakyky oli vaan senverran alentunut, että kaikki tuntui todella vaikealta ja hankalalta ja normaalitkin asiat veivät hirveästi voimia. Mut koska olin ollut tuossa tilassa niin kauan kuin muistin, pidin vaan itseäni jotenkin epämääräisesti epäonnistuneena, kun en jaksa opinnoissa ja töissä sitkuttelun lisäksi tehdä enää mitään muuta ja mikään ei suju eikä mua kiinnostaisi mikään muu kuin nukkuminen.
Uskoisin että monella esim. adhd-tyypillä on sama havahtuminen, jos saavat itselleen toimivat lääkkeet jossain vaiheessa. Että elämä voi olla näin helppoa. Että perskules suurimmalle osalle ihmisistä se on ollut aina näin helppoa, ja sitten on verrannut itseään heihin ja itseä on verrattu heihin ja siten aiheutettu mieletön määrä ihan turhaa pahaa mieltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
normaaliin arkeen kuuluvat asiat ovat pikkuisen hankalia. Ruuanlaitto on ihan ylitsepääsemätöntä, kaupan valmispihvitkin palavat pohjaan. Isäni hoitaa valtaosan kotitöistä, mm. kaiken siivouksen.
Äiti taivastelee puhelimessa kun kerron ihan normaaliin arkeen kuuluvista asioista, tai vaikka mitä olen päivän aikana lasten kanssa tehnyt.
Mutta äidillä onkin mt-ongelmia...
ilman mt-ongelmaa. Tosin neurologisella puolella niitä ongelmia löytyy vaikka muille jaettavaksi.
Toisista elämä tuntuu vaikealta, koska se on vaikeaa. Joillekin ne arkiset asiat ja kaikenlainen organisointi vaan ovat hankalampia, syystä tai toisesta joka ei välttämättä mitenkään näy päällepäin muuna kuin juurikin sivullisen silmin turhan valittamisena ja asioiden tekemisenä vaikeaksi.
TIETÄÄ kyllä itsekin mitä pitäisi tehdä, mutta ei vaan jostain syystä pysty tekemään niin. Arki on yhtä vellovaa kaaosta, josta ei tunnu oikein mitenkään saavan otetta, tai jos hetkeksi saakin, pian se lipsuu.
Olen kärsinyt suurimman osan aikuisiästäni silloin vielä diagnosoimattomasta pitkäaikaisesta masennuksesta. Kun vihdoin paranin, minulle tuli aivan valtaisa ahaa-elämys: näin helppoa oikeasti suurimman osan elämä on aina. Ei ihme, että he saavat arkiset askareet hoidettua, jopa ehtivät tehdä vielä jotain muutakin joskus. Saavat ihmissuhteensa pysymään kasassa. En ollut niin huonossa jamassa että olisin ollut työkyvytön tai mitään laitoskamaa. Toimintakyky oli vaan senverran alentunut, että kaikki tuntui todella vaikealta ja hankalalta ja normaalitkin asiat veivät hirveästi voimia. Mut koska olin ollut tuossa tilassa niin kauan kuin muistin, pidin vaan itseäni jotenkin epämääräisesti epäonnistuneena, kun en jaksa opinnoissa ja töissä sitkuttelun lisäksi tehdä enää mitään muuta ja mikään ei suju eikä mua kiinnostaisi mikään muu kuin nukkuminen.
Uskoisin että monella esim. adhd-tyypillä on sama havahtuminen, jos saavat itselleen toimivat lääkkeet jossain vaiheessa. Että elämä voi olla näin helppoa. Että perskules suurimmalle osalle ihmisistä se on ollut aina näin helppoa, ja sitten on verrannut itseään heihin ja itseä on verrattu heihin ja siten aiheutettu mieletön määrä ihan turhaa pahaa mieltä.
Lääkittynä hommat sujuu rauhallisemmin, kiirettömämmin, lopputulos on miljoona kertaa parempi, saan enemmän aikaiseksi ja siltikään en ole yhtä väsynyt kuin ilman lääkitystä ja aikaa jää tolkuttomasti kaikkeen muuhunkin.
Enkä koe sitä tärkeäksi, enkä siksi silitä. Lakoan sohvalle mieluummin, olen melko laiska luonteeltani. Mummovainaa varmaan kääntyisi haudassaan, jos näkisi meidän ryppyiset lakanat. Tai vähän turhan pitkän nurtsin tai sekaiset kaapit. Ei tartte olla aina niin tiptop, kaikkea ei tartte ehtiä tai jaksaa.
heikkous voi olla vahvuus.
Kun on joutunut olemaan heikko, osaa asettua toisen ihmisen aseaan.
Monesti on parempi olla hiljaa ja pitää vain kädestä kiinni.
on tosi tärkeä luoda itselleen rutiineja ja organisoida arkea, että selviäisi siitä. Suunnitelmien tekeminen ja ennakointi auttavat arjen kaaoksessa.
Meillä on kahden adhd-aikuisen perhe, joten tiedä, mistä puhun!
koko vyyhti selitttyy sillä. Eläköön erilaisuus! Sietäkäämme toisiamme!
pystyt myöntämään ne ja teet korjausliikkeen. Niin toimii fiksu ihminen!