Parisuhteesta
Laitan tämän tännekin, kun täällä kuitenkin käy enemmän immeisiä kuin tuolla parisuhde-palstalla
Tästä tulee varmaan pitkä ja sekava, mutta niin on tilannekin...
Oltu miehen kanssa 10 vuotta yhdessä, pieniä lapsia on kaksi ja elämä sillä tavalla mallillaan. Mutta omat ajatukset ovat aivan sekaisin :(
Tai periaatteessa alkavat olla aika selvitetyt itselleni, mutta miten tästä selviää niin se on toinen juttu.
Mieheni on kiva, mukava, hyvä mies ja isä. Arki meillä sujuu ihan ok, ei suurempia mäkiä kumpaankaan suntaan tällä hetkellä. Mutta minä en vaan osaa olla onnellinen. Jos minulta joku kysyisi onko miehesi elämäsi mies, vastaisin epäröimättä ettei ole, surullista vai mitä. Ei vaan tunnu olevan enää mitään muuta yhteistä kuin lapset ja arki kotona. Ja mitä enemmän olen asiaa pohdiskellut, niin sitä enemmään olen sitä mieltä että lieneekö ollutkaan koskaan. Meillä oli vaikeita aikoja jo ennen lapsia, mutta niistä selvittiin. Tosin nyt tuntuu että ei vaan ollut rohkeutta laittaa poikki. Mieheni kanssa oli ensimmäinen kerta kun joku oikeasti rakastui minuun enemmän kuin minä häneen ja ensimmäinen mahdollinen " tulevaisuuden" suhde. Aikaisemmat olleet melkoisia hankalia pakkauksia... Nyt olen tuuminut että taisin olla silloin enemmän rakastunut oikeaan toimivaan suhteeseen kuin mieheeni.
Tuntuu etten ennen tuntenut itseäni tarpeeksi enkä kuunnellut omaa sydäntäni, ikävä kyllä. Halusin vain että homma toimii. Nyt on lapset ja kaikki niin hirveän paljon vaikeampaa.
Helpompaa tästä asiasta ei yhtään tee eräs yhteinen kaverimme, jonka kanssa minulla on aina käynyt ajatukset yhteen ja joka on aina tuntunut todella läheiseltä. Kun muistelen aikoja taaksepäin, niin näen vain välähdyksinä pieniä katkelmia, lyhyitä hetkiä, jolloin yhteenkuuluvaisuuden tunne on ollut suuri tämän miehen kanssa. Kun taas haen niitä hetkiä oman mieheni kanssa, niin en vaan löydä yhtäkään rehellistä, tuntuu että aina olen ollut jotenkin poissa tilanteesta. Kyse ei ole siitä että haluaisin vaihtaa mieheni tähän kaveriin, hän ei todellakaan olisi parempi mies ja parempi isä, mutta tämä asia saa minut tajuamaan, mitä meiltä puuttuu, on tietyllä tavalla aina saanut. Jos ajattelen esim. lasten syntymää, niin minusta oli periaatteessa itseni kannalta aivan sama oliko mieheni mukana synnytyksessä vai ei, mieheni kannalta tietyselestäni ihanaa että oli. En myöskään muista että olisin missään vaiheessa synnytyksessä katsonut miestäni ja ajatellut että me saimme tämän aikaan, olin vaan täysin rakastunut vauvaan.
Koko ajan minusta tuntuu siltä etten minä ymmärrä miestäni eikä hän minua. Meillä ei siis ole sellaista yhteyttä, emme ole toistemme parhaita kavereita. En ole koskaan kokenut voivani tukeutua täysin mieheeni tai että haluaisin kertoa hänelle kaikki. Tästä en syytä millään tavalla miestäni vaan itseäni.
Mutta mitä oikeasti tehdä tilanteelle enää? Lapset ovat pieniä, arki meillä sujuu ok, mies on ihan onnellinen jos suljen kaiken sisääni. ei hän huomaa suruani jos sen peitän. Eri asia olisi jos mieheni ei olisi hyvä isä tai mies, silloin olisi helppoa laittaa poikki. Mutta kun on, niin millä perusteella voin viedä lapsiltani ehjän perheen, en millään. Tuntuu vain että petän koko ajan itseäni kun elän tällaisessa suhteessa.
Tätä ajattelua on kestänyt jo kohta vuoden ja asioita olen kovasti pohdiskellut, joten ihan tuulesta temmattuja nämä tunteet eivät voi olla. Mutta voiko elämän saada rakennettua tälle pohjalle toimivaksi? Tai toimivaksi varmaan voi, mutta onnelliseksi kaikille?
Kommentit (15)
Jotain tuttua kuitenkin tunnistan kirjoituksessasi. Erona vain se, että mielestäni itse olen tällä hetkellä hyvässä parisuhteessa, jossa koen olevani onnellinen.
Ex-avomieheni kanssa koin kuitenkin aivan samoja tunteita kuin sinä: kaikki oli hyvin, mies oli kaikin puolin täydellinen (komea, rikas, hyvin koulutettu, hyvin käyttäytyvä, kunnioittava, rakastava) ja asiamme olivat hyvin. Mutta " se jokin" puuttui, en koskaan kokenut todella Rakastavani häntä, vaikka olimmekin toistemme parhaat ystävät, ja välitin hänestä todella paljon - mutta ehkä tosiaan enemmän ystävänä. Suhteemme oli pitkä, emme juuri koskaan riidelleet. Itse en kyllä kokenut suuria onnen hetkiäkään koskaan. Kaikki oli tasaista, liian tasaista minulle, joka kaipasin välillä Jotain herättävää, jotain suurta johonkin suuntaan, oli se sitten hyvää tai pahaa! Ja harmikseni tämä kaikki johti siihen, että petin tuota ex-miestäni, ja viimeistään silloin huomasin, että minulta on vaan puuttunut se rohkeus, rohkeus ottaa asiat puheeksi, rohkeus joko päättää jäädä - tai lähteä. En vieläkään varsinaisesti kadu sitä, että petin, sillä se avasi silmäni. Ja kauan rimpuiltuamme, päätimme molemmat yhdessä lopettaa suhteemme. Ja syynä lähinnä se, että meistä kumpikaan ei ollut Todella Onnellinen (tätä en vain ollut käsittänyt, että ex-mieskin siis oli ollut onneton, koska oli huomannut, ettei voi tehdä minua onnelliseksi...).
Meidän onneksemme emme olleet naimisissa eikä meillä ollut vielä lapsia - minä olisin niitä alunperin halunnut, ehkä jopa omaksi ajanvietteekseni muuten niin tylsässä parisuhteessa. Hyvä, ettemme ehtineet. Minustakin eroamistilanteessa pitää ensimmäisenä ajatella lapsia, mutta varmaa on sekin, ettei onneton avioliitto/avoliitto ole sekään paras ratkaisu lasten kannalta.
Itse olen tällä hetkellä naimisissa, ja vaikka tämänkin miehen kanssa arki on tasaista ja toisinaan tylsää, minusta kuitenkin koko ajan tuntuu siltä, että Tämän Miehen kanssa voin kokea sitä onnea. Esikoisemme syntymä oli meitä yhdistävä asia, ja nyt kun odotamme toista, tuntuu siltä kuin tosiaan olisimme saaneet jotain ihanaa yhdessä aikaan: yhteisen perheen, joka toivottavasti vielä kasvaakin. Tiedän olleeni " enemmän Rakastunut" erääseen toiseen mieheen joskus, mutta tiedän myös että nykyinen mieheni on minulle paras, ja tiedän että voin rakastaa häntä vielä pitkään, toivottavasti lopun elämäämme. Me riitelemme paljon, sovimme riidat, rakastamme paljon.
Hyvä, ettet haikaile rakastumisen tunteen perään. Sanotaanhan, ettei mies vaihtamalla parane - mutta joskus pitäisi osata päästää irtikin. En tiedä, mitä sinun tulisi tehdä tuossa tilanteessa, mutta jos haluat pitää perheenne koossa, mene puhumaan jollekin ammatti-ihmiselle? Joskus asioiden purkaminen vieraassa seurassa auttaa jäsentämään niitä uudelleen. Voisitko ottaa asian puheeksi miehesi kanssa? Entä jos hänkin painii joidenkin puhumattomien tunteiden kanssa - voisitte löytää toisistanne jopa jotain uutta, ja useinhan kriisit lähentävät. Ero ei varmasti ole helpoin ratkaisu, mutta nykypäivänä ei enää ainakaan yhteiskunnan paineiden vuoksi kenenkään tarvitse riutua epätyydyttävässä suhteessa. Mutta oletko valmis olemaan yksin mahdollisen eron jälkeen?
Tässä vähän ajatuksiani, toivottavasti niistä on edes jotain apua.
Tämä vaan tuntuu niin tukahduttavalta tämä elämä joskus, kun ei oikein tiedä miten tästä jatkaa. En tiedä pitäisikö keskustella mieheni kanssa, jos oikein arvaan hän ei näitä ajatuksia pystyisi oikeasti ymmärtämään, miettisi vain että mitä voisi tehdä paremmin. Mikä on tietysti hienoa, mutta kun siitä nyt ei taida olla apua...
Ehkä tämä tästä joskus aukeaa? Voisi varmaankin tehdä hyvää käydä puhumassa jonkun ulkopuolisen kanssa, kun en ole oikein osannut puhua edes ystävilleni. Pikkuhiljaa alkaa kuitenkin tuntua siltä että jollekin on pakko kohta avautua.
Jos jollain vielä ajatuksia, positiivisia tai negatiivisia, niin mielelläni kuuntelen.
Eli mulla on mielestäni erittäin hyvä parisuhde.
Aikanaan 10v sitten mieheni kanssa rakastuttiin toisiimme korviamme myöten. Olimme ensin kavereita, mutta minä olin seurustelusuhteessa toisen kanssa. Kun se suhde loppui, löysimme toisemme ja se oli menoa. Juttelimme kaiket yöt, pussailimme joka paikassa ja koko ajan (esim. rullaportaissa), istuimme ratikassa aina sylikkäin, pari ekaa vuotta kävimme aina yhdessä suihkussa, ym. Eli ällörakastuneita olimme.
Kun olimme ja olemme pidempään yhdessä (esim. lomalla 3-4 päivää yhtä mittaa) niin alamme ajatella samalla tavalla (eli teemme jotain, pitkä hiljaisuus, yhtäkkiä toinen alkaa puhua jostain uudesta asiasta ja kas kummaa, toinen ajatteli juuri sitä samaa vaikka ei aiemmin puhuttu siitä).
En ikinä uskonut, että tällaista voisi olla. Ajattelin, että se on vain sellainen rakkausromaanien mielikuvitusjuttu, että voi jonkun kanssa olla näin läheinen. Mutta näköjään voi.
Edelleen 10 vuoden jälkeen olen rakastunut mieheeni. Meillä on tällä hetkellä arki aika rankkaa, kun on 3 alle 5v lasta ja mies matkustaa paljon työn takia, mutta juuri viimekin viikolla totesin, että en kenenkään muun kanssa tällaiselle työleirille haluaisikaan ryhtyä!
Aikaa ei ole kovin paljon toiselle ja seksikin on todella satunnaista, mutta jaksetaan molemmat kun tietää että tämä on väliaikaista. Ja lasten saanti on vain lähentänyt meitä toisiimme.
Lapsiamme rakastan yli kaiken, mutta olen monesti miettinyt, että jos pitäisi valita mies vai lapset, valitsisin mieheni. Hänen kanssaan kun voin saada uusia lapsia... Kauheaa, mutta se varmaan kuvaa meidän parisuhdetta.
mutta täysin se on tuurista kiinni osuuko tällaista kohdalle. jos ei olisi osunut olisin varmasti toisenlaisessa parisuhteessa, sillä halusin lapsia.
Itse olen onnellisesti naimisissa. Meidän rakkautemme oli salamasellaista ;0); tapaamisestamme lähtien olemme olleet yhdessä lähes jatkuvasti, puhuimme koko tulevaisuutemme " valmiiksi" ensimmäisen viikon aikana ja menimme kihloihin 2 viikon seurustelun jälkeen. Tänä päivänä olemme olleet yhdessä 3½ vuotta (joista 2 vuotta naimisissa) ja meillä on kaksi pientä tytärtä. Edelleen tuntuu hyvin vahvasti siltä, että minulla on hyvä olla mieheni kanssa - ja arki toimii yhdessä, me olemme monessa suhteessa hyvin samankaltaisia.
Aina ei ole kuitenkaan ollut näin. Olin joskus aikoinani 3 vuotta miehen kanssa jota tulisesti rakastin, mutta jonka seurassa myöskin tavallaan kärsin henkisesti. Mies oli mustasukkainen ja taipuvainen muutenkin järjestämään draamaa - ihan mitättömistä asioista syntyi verinen tappelu (ei onneksi fyysisesti - vaan henkisesti) jota sitten soviteltiin, mies pyysi anteeksi ja katui sanojaan - kunnes koitti seuraava " tulistuminen" . Silloin huomasin etten olisi koskaan onnellinen tämän ihmisen kanssa, koska en voinut olla rauhallisilla mielillä tulevaisuuden suhteen =0(. Halusin elää seesteisesti ja rauhassa - ja olla ennen kaikkea vapaa tekemään omat ratkaisuni / ajattelemaan omia ajatuksiani.
Nykyinen aviomieheni on kaikkea sitä mitä halusinkin - mutta en varmaankaan osaisi (ainakaan tarpeeksi) arvostaa häntä ellen olisi kokenut edellistä pitkää suhdettani. Minun mielestäni onni on nimenomaan sitä, että sinulla on hyvä kumppani jakamassa arkea kanssasi - ja että se arki on " laadukasta" =0). Se on sitä, että voit etukäteen suunnitella asioita ja sitten hiljalleen toteuttaa niitä, ilman että energiaasi menee kohtuuttomasti puolison kanssa kinaamiseen / pettämisen epäilemiseen tai muunlaiseen pettymykseen.
Oletko miettinyt sitä miten arkenne jatkuisi, jos nyt eroaisit miehestäsi? Lapsenne eläisivät kahden kodin elämää, ja sinä saisit kohdallasi käydä keskusteluja uuden puolisosi kanssa siitä miten paljon aikaa ja huomiota sinun olisi sopivaa antaa omille lapsillesi hänen " kustannuksellaan" ym. mukavaa =0/. Saisit varmasti elämääsi kaipaamaasi muutosta, mutta olisiko se muutos oikeaan suuntaan?
Tässä nyt muutamia ajatuksia ihan ruohonjuuritasolta parisuhteista ja siitä arjesta mitä me kaikki kuitenkin n. 98%:sesti elämme ;0).
Paljon kuulee sitä neuvoa annettavan ettei pitäisi erota kun lapset pieniä, koska se on niin epätyypillinen elämänvaihe. Mutta teidän tilanteenne kuulostaa kuitenkin sille että taustalla on plajon muut akuin vain pikkulapsivaiheen vieraantuminen.
Kirjoitit ettet oikein tunne läheisyyttä miehesi kanssa. Jäin miettimään sitä miten uskallat laskea miestäsi lähellesi, jakamaan kaikki mielesi salaisuudet ja tunteet. Koska aitoa läheisyyttä ei voi olla suhteessa ilman tunnerehellisyyttä. Itse olen esim. pitkähkön parisuhteeni aikana puhunut ihan kaikesta miehelleni, esim. toisen miehen kaipuusta erään kriisin aikana jne. Mitä menetettävää sinulla enää on jos kerta jo eroa mietit? Voithan aloittaa puhumalla asiasta ensin vaikka ulkopuolisen kanssa, soitat vaikka perheneuvolaan päivystykseen nimettömänä. Eli en heti kehottaisi eroamaan, vaan käymään läpi rehellisesti kaikki tunteesi ja ajatuksesi itseksesi ja miehesi kanssa. Ei ole tilanteesi helppo, voimia sinulle.
Uppo-Nalle sanoi: " Oletko miettinyt sitä miten arkenne jatkuisi, jos nyt eroaisit miehestäsi? Lapsenne eläisivät kahden kodin elämää, ja sinä saisit kohdallasi käydä keskusteluja uuden puolisosi kanssa siitä miten paljon aikaa ja huomiota sinun olisi sopivaa antaa omille lapsillesi hänen " kustannuksellaan" ym. mukavaa =0/. Saisit varmasti elämääsi kaipaamaasi muutosta, mutta olisiko se muutos oikeaan suuntaan? "
Olen todellakin miettinyt, paljon muuta en kohta varmaan teekään kun mietin ja mietin.
En tosiaankaan ole vain kyllästynyt arkeen ja suhteen vakiintumiseen, enkä hae uutta puolisoa tai jännitystä elämääni. Meiltä vaan oikeasti puuttuu jotain, oli sitten syy omassa itsessäni tai siinä ettemme vaan yksinkertaisesti sovi toisillemme.
Kiitos kuitenkin kaikille kommenteista, en ole eroamassa ilman perusteellista asian käsittelyä ja jos ilman sitä selvitään niin kaikista hienointa. Ehkä rohkaisen mieleni ja otan asian puheeksi..
Eli kuten kirjoitinkin aiemmin, olen hyvässä parisuhteessa.
Mutta onhan meilläkin toki ollut omat kriisimme ja alamäkemme. Ekat kolme vuotta meillä oli niin iso kriisi 3-4kk välein että vakavasti harkitsimme erovamme. Lopulta ilmeisesti kävimme kaikki isot asiat läpi (kriisi=juttelua ja eriäviä mielipiteiä) ja hyväksyimme toisissamme tietyt huonot puolet ja asiat, joista olemme eri mieltä. Hyväksyimme että ne eivät muutu ja totesimme että enemmän meillä on plussaa kuin miinusta, joten jäimme yhteen. Eli keskustelu meilläkin on ollut se silta, jolla olemme päässeet rakastumisesta rakastamiseen eli pidempään ja hyvään parisuhteeseen.
Olen silti tässäkin suhteessa kokenut mm. rakastumisen toiseen mieheen. Tämä mies oli myös minusta kiinnostunut, joten ainekset olisi ollut vaikka mihin soppaan. En tehnyt mitään, sillä vaikka minulla olisi tämän toisen kanssa ollut varmasti aivan kamalan hauskaa niin sen uutuudenviehätyksen ja hauskuuden jälkeen olisi tullut arki ja tiedän, että hän olisi lopulta tehnyt minut onnettomaksi (hän oli ei-perhekeskeinen), kun taas mieheni tekee minut pitkällä aikavälillä onnelliseksi.
Vielä yhdessäpysymisestä lasten vuoksi:
Erään kaverini vanhemmat erosivat hänen ollessaan aikuinen. Tämä kaveri oli ihan tavallinen taustaltaan, sisko ja omakotitalo ja vakaa perhe ja mukava lapsuus ja niin edespäin. Ei mitään kriisejä vanhemmilla ollut ollut koskaan. Siis ei mitään isoa. Kun kaverin pikkusisko kirjoitti ylioppilaaksi ja lähti opiskelemaan niin äiti ilmoitti eroavansa isästä. Oli kuulemma tajunnut toisen lapsen synnyttyä (vai tätä odottaessa) että mies ei ollut hänen unelmamiehensä, mutta oli silloin päättänyt että kasvattaa lapset aikuisiksi ja lähtee sitten pois avioliitosta. Kiva ylläri lapsille. Meni sitten myös usko parisuhteeseen ja siihen, miten ihmisiin voi luottaa. Luuli aina että meidän vanhemmilla menee hyvin ja heillä on hyvä parisuhde ja tyyliin ihaili suhdetta ja sitten tällainen käy ilmi. Olisi sitten ollut edes hiljaa ratkaisuistaan tuo äiti jos oli pakko noin tehdä! Että en kyllä sellaistakaan suosittele...
Juu, ei kyllä kivasti tehty, oliko sitä pakko kuuluttaa että on ollut onneton koko ajan... Mutta olisiko se eroaminen ollut lapsille silloin pienenä helpompaa kuin jo aikuisina, sitä en kyllä usko.
täällä käydään läpi. Kuullosti kyllä hyvältä ottaa asia oikeasti puheeksi mieheni kanssa, koska en itsekään haluaisi elää liitossa, jossa on salaisuuksia olivatpa ne miten kipeitä tahansa. Lapsen takia en ikimaailmassa voisi kuvitella eroavani, mutta onko vanhempien huono suhdekaan sitten hyvä esimerkki lapselle? Itse olen avioerolapsi, vanhempani erosivat kun olin 5-vuotias. Vaikea sanoa, miten se on vaikuttanut omaan suhteeseeni ja elämääni.
Tsemppistä teille pohdiskelijoille!
kinaa ja riitaa, myös huutoa on lahes päivittäin. Toki kivojakin päiviä on, mutta suurin osa ajasta menee riidellen tai sitten hiljaisuudessa molempien omia asioitaan puuhaten. Lapsi on kohta 2 v, toinen tulossa keväällä.
Asumme eri huoneissa, seksiä ei ole ollut vuosiin kuin satunnaisesti. Toinen lapsi onkin pieni ihme. Oikein toivottu, ainakin minun puoleltani.
Suhteemme on ollut alusta asti riitainen, ja kerran on jo melkein erottu.
Miksi sitten olemme yhdessä? Tottumuksesta kai. Mies on myös sitä mieltä, että eroaminen tulee liian kalliiksi, kahta asuntoa on turha maksaa, kun voidaan asua samaa taloutta eri huoneissa.
Pikkuhiljaa alkaa tilanne masentamaan. Olen aika yksin tässä suhteessa, vaikka kavereita onneksi on.
Pelkään vain eroa ja sitä, että sitten onkin todella rankkaa kahden pienen kanssa. En tiedä odotanko suhteelta liikaa, mutta kun teidän juttujanne lukee, niin ilmeiseti en. Toiset kun miettivät eroa ns. toimivastakin suhteesta.
Jään mielenkiinnolla odottamaan, miten keskustelu kehittyy.
Tilannettani saa kommentoida!! olisikin kiva kuulla, miltä se ulkopuolisesta kuulostaa...
Olen ollut mieheni kanssa yhdessä yli 13 vuotta ja en ole pitkään aikaan ollut onnellinen. Mielessäni olen asioita pyöritellyt ja miettinyt miten löytäisin ratkaisun kohta pari vuotta. En osaa enää edes nauttia lapsistani. Tuntuu typerältä sanoa, että olisimme kasvaneet mieheni kanssa erilleen. En osaa/uskalla kertoa omista tunteistani ja ajatuksistani hänelle. En tunne yhteenkuuluvuutta. Käytännössä emme riitele ollenkaan. En osaa riidellä. Hän on kuitenkin hyvä isä ja puoliso. Vuosien varrella on ollut ongelmansa ja niistä ei ole mielestäni kunnolla puhuttu. Ehkä aina on valittu helpoin ratkaisu, jatkettu parisuhdetta ja oltu hiljaa. Olen miettinyt, että onko oikein kaikkia kohtaan jatkaa yhdessä oloa lasten takia tai kun se on helpoin ratkaisu. Kunhan vain saisin kerättyä rohkeuteni ja puhuttua asioista mieheni kanssa.
Omat vanhempani ovat eronneet sen jälkeen, kun olen muuttanut pois kotoa. Niin kauan kuin muistan olen lapsena toivonut, että vanhempani eroaisivat. Isäni oli alkoholisti ja riitelyt olivat rajuja. Vaikeista asioista ei koskaan puhuttu meidän lasten kanssa. Kodin ulkopuolelle näytettiin, että kaikki oli hyvin.
Ero on varmasti rankka kaikissa tilanteissa ja on vasta viimeinen ratkaisu. Kannattako kuitenkaan loputtomiin olla onneton ja jatkaa vain lasten takia? En tiedä. Voimia kaikille!
Minulla oli klassinen 30-kriisi, jossa mietin juuri samoja asioita mitä alkup. ja moni muu teistä. Olimme olleet yhdessä mieheni kanssa 10 vuotta ja lapsia oli kaksi. Mies on aivan mahtava isä, paras ystäväni ja rakkauteni, mutta jotenki tuntui että jotain puuttui. Samalla ihastuin mieheni ystävään, joka olisi luullaksen vastannut tunteisiini. Onneksi jätin sen vain ihastumiseen! Lopulta tajusin, kauan asioita mielessäni vatkattuani, että loppujen lopuksi olinkin tyytymätön itseeni ja työhöni!! Kun vaihdoin alaa, kouluttauduin uudestaan, samalla alkoi taas arki ja parisuhde rullaamaan. Päätin, että rakastan miestäni, vaikka kuulostaakin hullulta! Nyt olemme todella onnellisia, eli suurin syy tyytymättömyyteeni oli itsessäni eikä parisuhteessa.
että monesti hakee vikaa puolisosta vaikka syy onkin itsessä ja omassa tilanteessa. Mulla on ollut myös tuo tilanne jossakin vaiheessa, mutta nyt tuntuu, että olen oikeasti ja tukevasti omilla jaloillani ja tyytyväinen elämääni, paitsi meidän suhteeseen. Se on ollut se turvallinen kasvupaikka??? tai jotain...
Minä olen jo muuttanut elämääni mutten todella paljon, aluksi ajattelinkin että se auttaa, että olen tyytymätön vain itseeni, mutta ei se ole auttanut meillä. Olen siis todella tyytyväinen omaan itseeni ja elämääni, kaikkialla muualla paitsi kotona... Ja kotonakin silloin kun mieheni ei ole paikalla :( Tuntuu todella pahalta ajatella näin ja vielä tunnustaa ajattelevansa, mutta minkäs teet?
Ihan vaan nopsasti vastaan, että tosi tutulta kuulostaa teidän tilanne ja tunteesi. Painin itse samanlaisten kysymysten äärellä ja itse asiassa olen varmaan miettinyt noita kysymyksiä aina aika ajoin koko 11-vuotisen yhdessäolon aikana. minua aina mietityttää,/pelottaa, voisiko parisuhde yleensäkään edes toimia paremmin kenenkään muunkaan kanssa? Voisiko kyse olla vain siitä, että toivoisi jonkun olevan kiinnostunut huomioimaan ja osoittamaan rakkautta enemmän? Leipiintyykö sitä aina ajan mittaan? Minäkin aina ajattelen, että tarvitsisn jonkun suuren syäyksen, ennen kuin todella voisin harkita lähteväni suhteesta. Aina kun törmään erääseen mukavaan exääni, jonka kanssa juttu jäi joskus hieman kesken, alan ajatella näitä asioita enemmän. Kommentoikaa te, joilla parisuhde kaikin puolin kunnossa.