CLUB 30: Ja uutta viikkoa...

Mullakin on tänään sellainen päivä, että ajattelin olla ihan kotona vaan, ehkä tossa kirppiksellä korkeintaan käyn ja koirien kanssa lenkillä. Eilen olin kaupungilla ja tein ensimmäiset jouluostokset kun ei sitä tiedä, että miten sitten joulukuussa pääsen. Jo viidelle lapsellekin pitäisi jotain ostaa plus heistä kahdelle lisäksi synttärilahja, kun ovat joulukuussa syntyneet.



Se mun viimeviikkoinen vuoto oli kai sitten vain valkovuotoa, edelleen täällä yhtenä kappaleena olen ja supistelutilanne on suht rauhallinen. Olen jo asennoitunut siihen, että vauva varmaan syntyy ihan siellä lasketun ajan tienoilla tai jopa sen jälkeen, vaikka sen niin epätodennäköistä piti ollakin...



Kaverini vauva syntyi nyt viime viikonloppuna ja olimme heitä sairaalassa katsomassa. Ihan tuli siellä sellainen tunne että " huhhuh, kohta meilläkin on tuollainen" ja jotenkin hirvitti (ja samalla olin tosi innostunut) sen suhteen, että kohta sitä pääsee itsekin käsittelemään noin pientä ja hentoista olentoa.



Huomenna on taas neuvola keskipäivällä. Tuntuu, että vastahan sieltä juuri tulin ja vähän niinhän se onkin, kun tässä vaiheessa neuvolassa käydään kerran viikossa.



Aninka rv 38+0

täällä sitä kärvistellään viimeisiä viikkoja töissä kiireessä (15 työpäivää jäljellä). Lenelläkin on tainnut olla töissä hulinaa ja siksi palstahiljaisuus.



Vastasinkin sulle Offe meiliin.



Kiva kuulla että kaikki on hyvin Aninka. Lähellä olet jo h-hetkeä kuitenkin.



Meilläkin kaikki kunnossa. Neuvola tänä aamuna ja eipä voi vointia valittaa juuri muuten kuin väsymyksen osalta (eikä tämä työstressi/kiire juuri auta siinä). Tosin ei tämä väsymys ei kyllä johdu edes hb:n laskusta sillä se on edelleen 127 ilman muuta kuin Multitabs 2+:n lisärautaa, tosin nukkuminen on jaoittaine aika pätkittäistä, asentoa ei tahdo löytyä. Painon nousu on tasaantunut (onneksi) ja ollut nyt viimeisen kuukauden 250g/vko, silloin Irkkureissun jälkeenhän mulle oli tullut järkyttävät 900g/vko... Yhteensä tullut 10-11 kg. On sitä jo sen verran paljon, että todella alkaa puuskuttamaan esim. portaista nuostessa.



Vaavi on virkeä ja liikkuu kovasti. Mites sulla Aninka- onko se jo asettunut lähtökuoppiin? Tuntuuko liikkeet nyt vähemmän kun tilaa sillä on vähemmän?



Olivera 30+2

Toi mun vauva on itse asiassa ollut laskeutuneena jo viikkotolkulla. Rv:lla 30 jolloin eka kerran kävin lääkärissä tiheiden supistelujen takia sanottiin, että vauva on jo aika alhaalla. Sitten kun kävin seuraavan kerran vkolla 32 samasta syystä niin lääkäri sanoi, että vauva on jo laskeutunut ja " asettunut lähtökuoppiin" , kohdunsuu oli silloin pehmentynyt ja sormelle auki ja kohdunkaulakanavaa jäljellä 1-1,5cm. Ja sen takia jouduinkin sitten saman tien viikoksi sinne Nkl:lle. Eli mahdollisesti vauva on ollut laskeutuneena jo 8 viikkoa eli saman ajan, minkä nyt olen ollut sairaslomalla/äitiyslomalla.



Mä olen aina ollut huono tuntemaan liikkeitä johtuen kai edessä olevasta istukasta. Kaikki lääkärit ovat kuitenkin aina ultratessaan sanoneet, että onpas vilkas vauva. Eilen illalla telkkaria katsoessani mahani hytkyi aika lailla, mutta vain juuri ja juuri tunsin sen! Mutta jos vertaa tämänhetkisiä tuntemuksia vaikka jonnekin monien viikkojen takaisiin niin sanotaan, että nyt on tullut mukaan sellainen möyriminen - vauva vaihtaa asentoa, muttei voi enää suorin raajoin siellä potkiskella. Toivon, ettei mua koskaan pyydetä neuvolassa aloittamaan sitä liikelaskentaa, sillä mulla voi mennä useampikin tunti ilman, että tunnen mitään. Eikös liikelaskennassa pitäis tuntea jotakuinkin 10 liikettä tunnissa vai mitenkä?



Tuntuu uskomattomalta, että olen ollut jo 2kk poissa töistä! Vaikka nyt tähän kotonaoloon alkaa kyllä jo tottua. Mutta ei teilläkään Lenen kanssa enää paljon aikaa loman alkuun enää ole, toivottavasti menevät nopeasti nämä viimeiset viikot! :o)

Unohtui kommentoida, että mullakin oli sellaista vetistä valkovuotoa loppuvaiheessa. Välillä oli olo kuin olisi ollut pissat housuissa ja mietinkin, että miten tämän sitten erottaa niistä lapsivesistä, varsinkin, jos sitä olisi tullut tihkuttamalla.

Täällä sitä ollaan... sairaslomalaisena. Selkä äityi nyt niin pahaksi, ettei siedä enää tietokoneen ääressä istumistakaan, saati sitten autolla ajoa. Otan rennosti kotona, käyn koirien kanssa pikku kävelyillä ja selkä voi jo nyt yhden lomapäivän jälkeen paremmin. Sain saikkua 1.12. asti. Kohdunsuun tilanne tarkistettiin samalla lääkärikäynnillä tänään. Oli kuulemma jo hiukan pehmentynyt, mutta kohdunkaulaa on yhä 3 cm jäljellä. Kuulemma ihan hyvä tilanne, mutta tuon pehmentymisen takia lääkäri haluaa tarkistaa tilanteen vielä kahden viikon päästä.



Aninkalla alkaa tosiaan olla jo jännät päivät käsillä. :)



Meillä on ens viikolla tutustuminen NKL:lle, hui... Mietin lähes päivittäin supistuskipuja ja miten tulen ne kestämään. Välillä ajattelen, etten tosiaankaan kestä: kuukautiskipuni ovat joskus - kiitos endon - olleet sitä luokkaa, että olen vaan maannut sängyssä ja huohottanut kivusta odottaen särkylääkkeen vaikutusta... ja jos kerran synnytyskivut ovat pahempia, miten niitä voi kestää? Välillä taas mietin, että sisulla vaan kestetään, ja saahan niihinkin kivunlievitystä. Tuleva synnytys siis jännittää vähän, mutta en kuitenkaan pelkää sitä. Kunpa siinä tilanteessa osaisi pysyä kuitenkin rauhallisena, oma asenne varmasti vaikuttaa.



Lene rv 30+6

Hyvä, että hait saikkua, ei tosiaan pidä töissä kärsiä, jos selkään sattuu! Istumatyö varsinkin tekee selälle tosi pahaa. Mä olin ihan varma, että selkä tulee tuottamaan mulle raskauden aikana ongelmia, mutta eipä sitten niin käynytkään. Varmaan kyllä johtuu ihan siitä, että olen ollut sairaslomalla enkä ole siten joutunut istumaan paljon. Mulla oli muuten myös silloin rv30 kohdunkaulakanavan pituus 3cm ja lääkärin mielestä vielä ihan hyvä. Hänkin kuitenkin suositti vielä uusintakäyntiä 2 viikon päähän ja onneksi tosiaan menin, kun kanava olikin sitten enää sen 1-1,5cm! Eli suosittelen tosiaan sitä kontrollikäyntiä, vaikka ei se sulla varmaan noin nopeasti lyhene, jos ei ole paljon supistuksia.



Mua pelottaa synnytyksessä lähinnä se, että asiat etenevät liian nopeasti enkä ehdi saada epiduraalia (kun ei tuota kohdunkaulakanavaa enää pahemmin ole ja olen jo osittain auki). Niin kävi tuolle viime viikonloppuna synnyttäneelle ystävälleni nyt jo toistamiseen. Puhelimessa kätilöt eivät antaneet hänelle vielä lupaa lähteä sairaalaan vaikka ystäväni sanoi heille haluavansa nyt ehdottomasti varmistaa sen, että ehtisi saada sen epiduraalin. No, synnytys oli sitten taas nopea ja meni kyllä ihan hyvin ilman epiduraaliakin, kuulemma. Sinänsä en kyllä pelkää kipua, vaikka toisaalta kyllä kun siellä Nkl:lla antoivat minulle niitä piikkejä vauvan keuhkojen kypsyttämiseksi ja supistusten estoon niin ajattelin, että " jos tämäkin on jo näin hirveää, niin miten ihmeessä pystyn koskaan synnyttämään..."



Sekin toisaalta pelottaa, että synnytys pitkittyy, että vauvan sydänäänet yhtäkkiä laskevat rajusti ja joudutaan turvautumaan sektioon. Pelkään myös menettäväni vauvan synnytyksessä, vaikka se onkin erittäin harvinaista. Ja myös sellainen pelko minulla on, että vauva kuolee kohtuun jo ennen synnytystä siten, että sydänääniä ei neuvolassa enää löydetäkään. Luultavasti nuo vauvan menettämiseen liittyvät ajatukseni johtuvat siitä, että ehdin niin kauan kärsiä lapsettomuudesta, sillä en ole löytänyt tuttavapiiristäni ketään, jolla olisi ollut samanlaisia ajatuksia. Jonkin verran ovat kyllä pohtineet sitä, että onkohan lapsi varmasti terve.

Mulla oli aivan samanlaisia ajatuksia koko raskauden ajan. Pelkäsin ihan mielettömästi ensinkeskenmenoa, sitten kaikkea muuta mahdollista.



Synntystä ei kannata pelätä. Kipua on se on totta mutta onneksi lähellä on kuitenkin ammattitaitoista henkilökuntaa. Muaki pelotti synnärillä, kun pojan sydänäänet laski joka kerran kun mua supisti. Verikokeitakin otettiin ja vaikka mitä. Lopulta kuitenki tuloksena oli terve poika ja ihan pirteä. Ja synnärillä kätilö sanoi että huolehdi sinä itsestäsi että jaksat me huolehdimme vauvasta kyllä ! Se helpotti kyllä ainakin mua.



Tsemppiä !! Ja voimia !!



Jaksuja kaikille muillekin odottajille ja tietty vauvansa jo saaneille !



t: vupii ja Joel poika 8kk

Toivottavasti Lene olo helpottuu. Ainakin saat nyt sitten levätä. Jos vain osaa levätä :-)



Itseäni pelotti se synnytys ihan törkeesti, mutta menin sinne sellaisella asenteella, että antaa heidän hoitaa se homma ja teen vaan, mitä käsketään. Se on jännä, kun aina on ollut sellainen asenne, että itse pitää hanskata kaikki hommat (luonne vika) ja olla vastuussa, niin jättää noin iso asia toisten tehtäväksi. Se oli kuitenkin mulle tosi helpottavaa. Ja kävi hyvä tuuri, että sain n. 20v alalla olleen kätilön. Kyllä ne asiat aina lutviutuu. Pahimmat kuukautiskivuthan on ihan synnytyskipujen luokkaa.



Toinen seikka on se, että lopussa on yleensä jo niin kypsä siihen odottamiseen ja mahdollisiin kremppoihin, että on sellaiset fiilarit, että ihan sama, kunhan se raskaus loppuu.



Mullehan se epiduraali auttoi ihan täysin, enkä tuntenut mitään missään. Ponnistusvaiheessa jouduin miestäni tukemaan, että ei mitään hätää, että ei tämä tunnu missään, kun sen mielestä se oli niin hurjaa touhua. Ja adrealiini antaa voimia aamutunneillakin. Itselle jäi kyllä sellainen maku, että tässäkö tämä oli, kun on puhuttu niitä kauhutarinoita synnytyksestä, mutta johtuu varmaan siitä, että se epiduraali toimi.

Offe: laittele viestiä kun tiedät lisää tapaamisesta, mulle sopii kyllä tulla teille päin, no problems.



Peloista: mua ei itse synnytys ole oikein pelottanut koko aikana. Ajattelen että homma hoituu omalla painollaan, ja jos en kestä kipua toivon, että epiduraali auttaa. Nyt ajoittain mulle on tullut sellaisia välähdysmäisiä ahdistuksia, siitä miten pärjään vauvan hoidossa ja mihin olenkaan itseni pistänyt... ei niin että kaduttaisi ;o) mutta hiukan hirvittää... miten saan sen vauvan pysymään hengissä ja jos se on kovin itkuinen, miten saan sen rauhoittumaan ja miten jaksamme jos sillä on koliikki tms. (tai sitten joku vakava sairaus).. sitten taas järki voittaa ja ajattelen että meitä on kaksi hoitamassa ja kyllä sitä oppii.

Tulin juuri synnytysvalmennuksesta - tämä oli nyt toinen kerta. Nyt katsottiin video NKL:ltä. Oli se nainen tuskissaan, hirvitti katsoa sitä, mutta itku pääsi meikäläiseltä kun vauva syntyi. :´) Onneksi en ollut edes ainoa, vaan melkein kaikki odottajat pyyhkivät silmiään. Miehet tietenkin kovina vieressä. :)



Aninka: mullakin tulee hetkiä, jolloin pelkään vauvan kuolemaa tai sairautta. Eniten niissä ajatuksissa hirvittää se, että jää sen asian kanssa yksin niin kuin jotenkin koin lapsettomuuden kanssa. Ystävät ympärillä vaan pamahteli paksuksi suunnilleen eka yrityksellä. Eikä mies kokenut sitä asiaa niin vaikeana, ei hän halunnut märehtiä asiaa. Toki oli tämä arvokas nettiryhmä ja sen tuki, ja se onkin ollut korvaamaton apu. Arjessa surin kuitenkin paljon yksin ja se oli tosi ahdistavaa. Pelkään kai eniten sitä, että joutuisin palaamaan siihen olotilaan. :-(



Ofelia: tuntuu lohduttavalta ajatella, että pahimmat kuukautiskivut olisivat samaa luokkaa kuin synnytyskivut. Niin se varmaan joillakin meneekin. Mutta esim. laparoskopian jälkeen mua sattui vielä enemmän kuin menkkojen aikaan on koskaan sattunut. Se oli ihan hirveä kipu, ja onneksi sain sitten jotain morfiinin tapaista suoraan suoneen. Pelkään vain, että synnytyskivut on vielä tuotakin kipua pahemmat, että en enää itse pärjää kivun kanssa. Mutta toivottavasti siinä tilanteessa saa apua ja vaikka sitten sen epiduraalin.



Synnytyksen jälkeistä aikaa en osaa jännätä, vaan Oliveran tavoin uskon sen menevän omalla painollaan. Meillä on apua lapsen hoitoon lähellä ja tiedän, että minun ei tarvitsisi jäädä esim. koliikkivauvan kanssa yksin. Mutta eniten vain luotan siihen, että kaikki sujuu hyvin ja omalla painollaan. Kunpa osaisin suhtautua synnytykseen samoin...

Aninka - nythän olet jo pidemmällä raskaudessa kun mitä minä pääsin...



Ja Olivera ja Lene - teilläkin jo loppusuora edessä!



Itse en osannut pelätä synnytystä ollenkaan. Menin sillä asenteella että minullahan on korkea kipukynnys joten kyllähän sen kestää. No enpä kyllä ollutkaan koskaan kokenut mitään lähimainkaan niin pahaa kipua kuin supistuskivut olivat. Luulin joka kerta meneväni tajuttomaksi kivusta, niin hirveää se oli. Minähän sain sitten epiduraalin (kätilö oikein tarjosi sitä minulle kun näytin kuulemma niin kärsivältä ja kivun toinnuttamalta), mutta ei sekään juurikaan auttanut minun kohdallani supistuskipuihin. Ponnistusvaiheessa ei sitten enää sattunut juuri ollenkaan vaikka repesinkin jne. Mutta kaikkinensa kyllähän nyt synnytyksestä selviää ja heti kun vauva on ulkona minä ainakin unohdin ne pahatkin kivut, niin ihme se syntymä ja oma vauva on. Ennemminkin olen saanut traumoja siitä miten epämukavaa on ollut toipumisvaiheessa, pikemminkin se kuin itse synnytys on saanut minut miettimään olisiko tällaista mitään järkeä haluta kokea uudelleen. Mutta minullahan onkin ollut epätavallisia komplikaatioita tuossa toipumisessa, moni muu varmasti selviää paljon vähemmällä ja nopeammin. Minulla vasta nyt kun synnytyksestä on melkein kuusi viikkoa alkaa tuntua siitä, että alapää paranee vielä joskus.

Laitoin teille kaikille äsken meiliä siihen tapaamiseen liittyen. Lisäisin siihen vielä, että mulle myös on ihan sama, missä tavataan.



Mullakin on Lene varmaankin pahimpana pohjalla noissa vauvan menettämiseen liittyvissä peloissa se, että joutuisin palaamaan takaisin (ehkä lopullisesti) siihen lapsettomuuteen - en todellakaan pidä todennäköisenä sitä, että vielä uudelleen onnistuisin tulemaan raskaaksi. Mietin usein epäuskoisena ja samalla todella kiitollisena sitä, miten ihmeessä tämä onni meille lopulta suotiin. Se tuntuu jotenkin liian hyvältä ollakseen totta! Vauva-arkea en minäkään kauheasti jännitä sillä uskon, että opin sen siinä missä muutkin ensi kertaa äidiksi tulleet. Tai kyllä siis sillälailla positiivisella tavalla kyllä jännitän mutten hermoile, tuntuu tosi huikealta ja ihanalta ajatukselta se, että ihan pian pääsen hoivaamaan omaa pikkuista vauvaa.



Ja Vupiille vielä terkut, muistan vielä nikkisi jostain 1,5 vuoden takaa tuolta lapsettomuuspuolelta! Sullakin jo noin " iso" poika, niin se aika menee...

Joskus aikaisemminkin taustalta lukenut teidän ajatuksianne nyt ajattelin kommentoida... Lene ja Olivera ovatkin jo tuttuja tuolta odotuspuolelta:)

Niin, vauvan menettämisen pelosta... varmasti tämä lapsettomuustausta vaikuttaa siihen, että sitä ehkä ajattelee monia juttuja enemmän eikä pidä asioita itsestäänselvyytenä, ja luonnollisesti osaa pelätä asioita myös enemmän. Kun luin tuossa teidän juttuja niin ihan samanlaiset fiilikset on mulla, että jos sen vauvan menettääkin ja sitten ollaan taas samassa tilanteessa tai oikeastaan entistä pahemmassa kuin ennenkin. Ja se jos mikä kuulostaa todella pelottavalta. Meillä mies kyllä takoo mulle järkeä päähän, jos alan liikaa käyttää mielikuvitusta ja pelätä kaikkea mahdollista, mitä voikaan sattua...Mutta tosiaan kaipa me ollaan näille tuntemuksille herkempiä kuin toiset, joiden ei ole lapsettomuuden kanssa tarvinnut painia...



Onneksi päivä päivältä alkaa olla entistä varmempaa, että sen oman nyytin kainaloonsa saa. Ja sekös herkistää mieltä, tuntuu se vaan niin uskomattomalta jutulta! Sen verran omasta taustasta, että yritystä 3,5 v. takana, munatorvet poistettu ja 4. ivf tuotti tulosta. Nyt on ihan mahtavat fiilikset sen takia, että oikeesti siitä unelmasta taitaakin tulla totta.



Mitä tulee vauva-arkeen niin ei mullakaan ole mitään kokemusta vauvoista, mutta kaipa se on luotettava siihen että oppii- niinhän ne muutkin ovat oppineet. Jännittävältä tosin alkaa jo tuntua, vaikka la onkin maaliskuussa vasta.



terkuin Rudis