Jos sairaus on itse aiheutettu, ansaitseeko sairas osakseen ylenkatsetta vai empatiaa?

kaikki me ollaan ihmisiä, ei meitä ole tehty tänne elettäväksi säästelle, vain omaa terveyttään ajatellen. Elämästä pitää myös nauttia ja se ei aina ole se terveellisin vaihtoehto.

empatia taas on hyvä, vaikka onhan silläkin rajansa. Mutta en usko, että kukaan tahallaan itseään sairastutta - ei ihmiset aloittaessaa tupakointia tai päihteiden käyttöä pysty ajattelemaan niin pitkälle, että päätänpä nyt hankkia itselleni keuhkosyövän/alkoholismin/huumeriippuvuuden - vaam sairastumisen mahdollisuus tuntuu pieneltä eikä sitä usko, että se osuisi omalle kohdalle. Kenelle vaan voi käydä näin, siksi empatia olisi paikallaan.

Riippuu hirveästi tapauksesta. Esimerkiksi keuhkosyöpä tupakoitsijalla ei mielestäni ole ylen katsomisen paikka, sen verran paha sairaus ja varmasti kaduttaa muutenkin. Taas 2-tyypin diabetes edelleen läskillä on enemmän ylenkatsomisen paikka.

Mutta kyllä odotan, että ihminen viimeistään sairastuttuaan alkaa hoitaa itseään, jos ei ala, niin minusta hänen pitäisi maksaa isompi osa sairaskuluistaan itse.



Ja muuten, todella moni ihminen haluaa sairastaa ja tarvitsee sairauttaan. Joillekin sairaus on elämän tärkein sisältö.

Sairas tarvitsee aina empatiaa. Ja kun aletaan oikein syvällisesti pohtimaan tätä itseaiheutusta, asia ei enää olekaan yksinkertainen ja päivänselvä.

maailma oli niin mustavalkoinen ja varmasti ylenkatsoin monia ihmisiä.

Nykyään, kun esim jotkut kaverit ovat epäonnistuneet elämänsä valinnoissa, on joutunut aika pienelle paikalle ja oppinut ajattelemaan asioista nöyremmin. Ketä se hyödyttää, että moralisoisin keuhkosyöpään sairastunutta. Kaikilla on parempi mieli, kun yritän myötäelää hänen ja hänen läheistensä kärsimyksiä.

empatiaa saa kaikki fyysisesti sairaat, oli itseoikeutettua tai ei. Joku rappioalkoholisti on ehkä eri juttu, mutta se tuskin siitä piittaa muutenkaan.



Mielenterveysnogemista kärsivät sairaat taas ei saa empatiaa koskaan, oli sairaus sitten minkä aiheuttama.