Lue keskustelun säännöt.
te joilla oma äiti ei ikinä auta / anna apua, miten suhtaudutte?
20.04.2012 |
Minulla on kurja tilanne kun kumpikaan mummo ei ole kiinnostunut lapsistamme yhtään eikä siis näinollen ole ikinä halunnut mitenkään auttaa, hoitaa, tai leikkiä edes hetkeä lapsen kanssa.
Anopiltani asian ymmärrän, asuu 150km päässä ja hoitaa päivittäin tyttärensä lapsia (jotka asuvat ihan vieressä). Kuvio on tavallaan epäreilu, mutta ymmärrän että noin asiat menevät kun tytär asuu äitinsä vieressä, tottakai anoppi auttaa silloin vain tyttärensä perhettä.
Mutta se oma äiti. Ei jaksa yhtään kiinnostua perheestäni, soittaa ehkä kerran vuodessa, ei huomioi lapsiani mitenkään (ei lahjan lahjaa tai mitään huomiota ikinä). Sanomattakin on selvää että ei halua/jaksa käydä synttäreillä, kylässä, jouluna, ei ikinä mitään. Haluaa vain matkustella isän kanssa kahden.
Äiti on aina ollut etäinen ja kylmä, pienenä hoidatti minut aina mummoilla. Tähän asti (siis siihen asti kun tulin äidiksi itse) pidin meidän välejä kohtuu normaaleina. Vasta nyt oikein ymmärrän miten tunnekylmää ja tylyä meno on. Äitini ei ole yhtään kiinnostunut voinnistani koskaan, ja kun pari kertaa on ollut paha hätätilanne niin ei ole viitsinyt tai halunnut auttaa. Kaksi kertaa olen hädän hetkellä apua pyytänyt eli liikaa en ole pyynnöillä kuormittanut. Nämäkin kaksi kertaa torjuttiin :(
En vaan voi sille mitään että äidin piittaamattomuus ja välinpitämättömyys on alkanut viilentää ja etäännyttää minua hänestä. Häntä ei tippaakaan kiinnosta minä, perheeni tai lapseni ja meidän tilanteemme, joten en oikein enää jaksa sitten minäkään olla aina häntä huomioimassa, soittelemassa, kuulumisia kyselemässä.
Annako vain suhteen hiipua ja sammua? Kun ei toista kiinnosta niin en oikein voi pakottaa kiinnostamaan. Miten te muut jos näin huonosti on asiat, eikö teitä harmita? Miten pääsette pettymyksestä ja surusta yli?
Minulle konkretian tasolla äitini on jo "kuollut", ei hän ole elämässäni mitenkään mukana, ei ilon eikä surun hetkellä eikä varsinkaan koskaan jos olisi hätä ja apua kaipaisi.
ps : ja KYLLÄ, minä olen tarjonnut äidille apuani ja auttanutkin häntä joten ei ole nyt mitään yksipuolista avunmanguntaa tämä valitus
Kommentit (25)
paitsi että oma äitini oli meille omille lapsille aikanaan ihana, lämmin äiti. Nyt kuitenkin eläkkeellä isän kanssa vaan menevät ja matkustavat ja viikonloput on bookattu täyteen tie mitä ohjelmaa, ei oikein lapset ja lapsenlapset mahdu kuvioon.
Ei sillä mitään, minä pärjäisin hyvinkin ilman että kauheasti tavataan, mutta tiedän että isä ja äiti ovat toisistaan niin riippuvaisia että kun toisesta aika jättää, tulee ihan taatusti tarvetta tuelle omilta lapsilta. Sitäkin ajatellen yritän pitää yhteyttä vaikka väkisin että sitten kun tarve tulee olisi luontevat suhteet molempiin. Ja tietysti omien lasten takia että vähän edes mummoaan ja pappaansa tuntisivat. Toisaalta olen iloinen vanhempien puolesta että heillä tuntuu olevan nyt tosi hauskaa ja nauttivat elämästään täysillä kun vielä terveys sallii (noin 70-vuotiaita).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on kurja tilanne kun kumpikaan mummo ei ole kiinnostunut lapsistamme yhtään eikä siis näinollen ole ikinä halunnut mitenkään auttaa, hoitaa, tai leikkiä edes hetkeä lapsen kanssa.
Anopiltani asian ymmärrän, asuu 150km päässä ja hoitaa päivittäin tyttärensä lapsia (jotka asuvat ihan vieressä). Kuvio on tavallaan epäreilu, mutta ymmärrän että noin asiat menevät kun tytär asuu äitinsä vieressä, tottakai anoppi auttaa silloin vain tyttärensä perhettä.
Mutta se oma äiti. Ei jaksa yhtään kiinnostua perheestäni, soittaa ehkä kerran vuodessa, ei huomioi lapsiani mitenkään (ei lahjan lahjaa tai mitään huomiota ikinä). Sanomattakin on selvää että ei halua/jaksa käydä synttäreillä, kylässä, jouluna, ei ikinä mitään. Haluaa vain matkustella isän kanssa kahden.
Äiti on aina ollut etäinen ja kylmä, pienenä hoidatti minut aina mummoilla. Tähän asti (siis siihen asti kun tulin äidiksi itse) pidin meidän välejä kohtuu normaaleina. Vasta nyt oikein ymmärrän miten tunnekylmää ja tylyä meno on. Äitini ei ole yhtään kiinnostunut voinnistani koskaan, ja kun pari kertaa on ollut paha hätätilanne niin ei ole viitsinyt tai halunnut auttaa. Kaksi kertaa olen hädän hetkellä apua pyytänyt eli liikaa en ole pyynnöillä kuormittanut. Nämäkin kaksi kertaa torjuttiin :(
En vaan voi sille mitään että äidin piittaamattomuus ja välinpitämättömyys on alkanut viilentää ja etäännyttää minua hänestä. Häntä ei tippaakaan kiinnosta minä, perheeni tai lapseni ja meidän tilanteemme, joten en oikein enää jaksa sitten minäkään olla aina häntä huomioimassa, soittelemassa, kuulumisia kyselemässä.
Annako vain suhteen hiipua ja sammua? Kun ei toista kiinnosta niin en oikein voi pakottaa kiinnostamaan. Miten te muut jos näin huonosti on asiat, eikö teitä harmita? Miten pääsette pettymyksestä ja surusta yli?
Minulle konkretian tasolla äitini on jo "kuollut", ei hän ole elämässäni mitenkään mukana, ei ilon eikä surun hetkellä eikä varsinkaan koskaan jos olisi hätä ja apua kaipaisi.
ps : ja KYLLÄ, minä olen tarjonnut äidille apuani ja auttanutkin häntä joten ei ole nyt mitään yksipuolista avunmanguntaa tämä valitus
Olen jättänyt äitini omaan rauhaansa, olkoon. Kun ei halua kontaktia meidän kanssa, niin ei halua. Elämämme jatkuu ihan mukavana ilman häntä, ja isääni.
vaatii aikamoisen surutyön tuon hyväksyminen. Harmittaahan se tietenkin ihan valtavasti, mutta sen kanssa sun on vaan elettävä. Pystyisitkö sanomaan asiasta äidillesi ihan suoraan? Vaikka hän pahastuisikin suoruudestasi, niin eipä siinä kai paljon ole sulla menetettävää, kun välit muutenkin noin etäiset. Kerro äidillesi suoraan tuntemuksistasi, ja katso miten hän reagoi. Tarkoitan suoraanpuhumisella kuitenkin sellaista kohteliasta, ei syyttävää, puhetta. Sano hänelle, että asia painaa sua valtavasti, ja toivoisit edes pientä muutosta tilanteeseen.
Pyytää isältä tai appiukolta, jos mummuja ei kiinnosta. Ihmisiä nekin on.
äiti veti itkupotku-marttyriraivarit, ja alkoi huutamaan ja itkemään, ja haukkui että olen kiittämätön lapsi kun kiusaan vanhaa äitiä ja "kaikkeni olen sinulle antanut" (vapisevalla marttyyriäänellä, tiedät varmaan mitä tarkoitan :)
Ei äitini pysty ottamaan mitään palautetta vastaan, saati keskustelemaan. Emme ole ikinä puhuneet mistään oikeasta, syvemmästä, ainoastaan vaan säästä. Suhteemme ei ole koskaan ollut siis rakastava, äiti teki minut vain kun 70-luvulla oli pakko tehdä lapsi ollakseen normaali.
Ja olen yrittänyt myös vedota siihen että haluaisin häntä elämään lasteni takia, lopputulos: ei kiinnostusta muuttaa tilannetta.
Aina puhuminen ei tosiaan auta jos toista osapuolta ei tippaakaan kiinosta puhua :(
Taitaa se surutyö olla ainoa vaihtoehto.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
...mutta isäni ei osaa hoitaa lapsia, ei hoitanut ikinä meitäkään, hänen mielestään lapsenhoito on akkojen hommaa johon mies ei alennu.
Appiukko taas on joka päivä tyttärellään, he ovat anopin kanssa yksikkö jossa anoppi määrää mihin mennään, eli 365 kertaa vuodessa mennään tyttärelle.
Sinällään appi tykkää kyllä minusta/meistä, eli ehkä yritän vähän lämmittää suhdetta appeen, jos se vaikka joskus repäisisi ja tulisikin meille ihan yksin!
en nyt ala selostamaan sen tarkemmin tilannettamme.. lähtökohta on kuitenkin se,että äitini jätti minut mummulaan hoitoon 2-vuotiaana, eikä tullut koskaan hakemaan takaisin.
Emme ole nykyään missään tekemisissä. Minulla on perheeni ja lapseni, minulle on tärkeämpää hoitaa heidät ja pitää omista lapsistani huoli.Ja äitini sittne- niin makaa kuin petaa. Meistä i tule olemaan hänelle apua kun hänestä tulee vanha. Me emme tule käymään laitoksessa vierailulla, enkä tule tekemään esim hoidon suhteen mitään päätöksiä. Ainoana lapsena hautaan saattaminen tulee valitettavasti olemaan minun tehtäväni. Muuten en hänen asioihinsa tule puuttumaan.
Kauan siinä on mennyt että noista asioista pääsee yli, ja olisihan se kiva että lapsilla olisi isovanhemmat (miehen puolella saman tyyppinen tilanne).. Mutta näillä mennään, ei voi mitään. Koitan itse elää elämäni paremmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Normaali?
"Suhteemme ei ole koskaan ollut siis rakastava, äiti teki minut vain kun 70-luvulla oli pakko tehdä lapsi ollakseen normaali."
Silloin oli e-pillereitä ja ei todellakaan ollut pakko tehdä mitään :DDD
Normaali?
"Suhteemme ei ole koskaan ollut siis rakastava, äiti teki minut vain kun 70-luvulla oli pakko tehdä lapsi ollakseen normaali."Silloin oli e-pillereitä ja ei todellakaan ollut pakko tehdä mitään :DDD
vajaa? Vai lukutaidoton? Et tunne edes sosiaalista lähihistoriaa?
Kyllä vielä 70-luvulla oli paljon kovempi paine siihen, että naisen piti tehdä se lapsi ollakseen normaali Nainen. Ei tietenkään kukaan pyssyn kanssa pakottanut, mutta eipä tuo niin kirjoittanutkaan.
Idiootti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei olla koskaan apua pyydetty eikä sitä ole myöskään kukaan tarjonnut. Ihan hyvä niin, kukin hoitakoon omat lapsensa. Ainakin oma äitini niin aikoinaan teki, eli ei hänkään suuremmalti apua pyydellyt.
Eri asia oli sitten sairastumiset ja muut. Muistan että kerran oli jotkut järkyttävät hautajaiset, joihin me lapset ei "saatu" osallistua, ja silloin oli pyydetty lapsenvahti muistaakseni MLL:stä.
tai siis elää isän kanssa parisuhteessa onnellisena. Heillä on aikaa matkustaa, harrastaa, tavata ystäviään jne. eli tehdä kaikkea sitä, mitä eivät elämän ruuhkavuosina ehtineet tehdä. Nyt on heidän vuoronsa nauttia elämästä eikä käyttää sitä lastenlasten hoitamiseen.
Tyttärien on vaikea katkaista napanuoraa äitiinsä ja aika usein oletetaan kuten ap, että äidit uhraisivat eläkepäivänsä lastenlasten hoitamiseen. Apua tarvitaan, koska lasten isä ei osallistu perheen elämään. Näin siis nainen korvaa puolisonsa laiskuuden vaatimalla äitiä apuun vaikka se tärkein ihmissuhde, mies, on alkuperäinen ongelma.
Olet siirtänyt miestä kohtaan tuntemasi negatiiviset tunteet äitiisi, koska et uskalla sanoa miehellesi totuutta. Vaadi miestä osallistumaan ja huomaat, että äitiäsi ei oikeastaan edes tarvita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
apua eli voisitko ap kertoa, missä tilanteissa apua olisi tarvittu. En keksi yhtäkään syytä, jossa lasten isä ei olisi voinut kantaa vastuutaan tai jossa ei olisi saanut apua esim. MLL:n hoitajasta.
MIkä näissä nykylapsissa on niin kamalaa, että niitä ei ilman apua kestä?
Ja jotenkin halveksin teitä joille se on "ihan ok" ettei välitetä tai huolehdita edes omista sukulaisista.
Yrittää pärjätä kuitenkin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ap on kokeillut puhumista äiti veti itkupotku-marttyriraivarit, ja alkoi huutamaan ja itkemään, ja haukkui että olen kiittämätön lapsi kun kiusaan vanhaa äitiä ja "kaikkeni olen sinulle antanut"
Sun on pakko olla mun sisko... ;)
En ole koskaan saanut äidiltä lastenhoitoapua. Nyt tilannetta vaikeuttaa jo välimatkakin, mun olemme muuttaneet satojen kilometrien päähän äidistäni. Mutta silti...
En jaksa enää pyytää edes kylään. Ei hän kuitenkaan tule.
Ja jotenkin halveksin teitä joille se on "ihan ok" ettei välitetä tai huolehdita edes omista sukulaisista. Yrittää pärjätä kuitenkin!
koska niiden sisältö on aina sama: isoäidin tehtävänä on hoitaa viikonloput lastenlapsia. Miksi ihmeessä olisi?
Eiköhän ne vanhemmat voisi ihan itse miettiä, montako lasta yksi parisuhde kestää eikä oleteta, että vanhemmat ikuisesti paapovat ja hellivät.
apua eli voisitko ap kertoa, missä tilanteissa apua olisi tarvittu. En keksi yhtäkään syytä, jossa lasten isä ei olisi voinut kantaa vastuutaan tai jossa ei olisi saanut apua esim. MLL:n hoitajasta.
MIkä näissä nykylapsissa on niin kamalaa, että niitä ei ilman apua kestä?
Eihän kyse ole vaan auttamisesta vaan että ollaan puolin ja toisin läsnä ja mukana toistemme elämässä. Mun vanhemmat eivät ole mitenkään velvollisia auttamaan mutta he nauttivat lastenlasten seurasta niiden matkojen välillä. Mulla on hyvät ja auttavat suhteet vanhempiini ja autan jo nyt mutta olen myös luvannut auttaa kun aktiivivuodet ovat ohi.
Mä säälin teitä jotka kuvittelette että on pärjäämistä olla yksin ja että se on jokin hieno saavutus. Te joiden vanhempia ei kiinnosta, mä toivotan jaksamista ja muita tärkeitä ihmisiä teidän elämään. Köyhä on se joka on yksin.
Minusta tuo, että "kaikki ovat omat lapsensa hoitaneet, ei enää tarvitse lapsenlapsia hoitaa" on äärettömän epäinhimillinen ja outo asenne. Kai nyt on ihan terveen ihmisen normaalia toimintaa, että rakastaa lapsensa lapsia ja haluaa olla mukana heidän elämässään, jopa auttaa siinä.
Ihmeellisen tunnekylmiä ihmisiä täällä jotkut.
Ap, olen pahoillani puolestasi. Äitisi on tod.näk. jotenkin persoonallisuudeltaan häiriintynyt, ehkä rajatapaus epäempaattisuudessaan. On ehkä masentunut sinun synnyttyäsi, eikä ikinä päässyt siitä ylitse, vaan syyttää sinua elämänsä pilaamisesta jne. Nyt sitten lapsenlapset nostavat nämä tunteet ja muistot pintaan.
Älä välitä, koita jaksaa ja olla omille lapsillesi se hyvä äiti, jota itse olet kaivannut. Etsikäää vaikka jostain järjestöstä tai naapurista sellainen varamummo tai palkatkaa joku likka lapsia hoitamaan tarvittaessa. Myös naapuriapuun voi turvata, jos naapurilla on samanikäisiä lapsia (hoidatte vastavuoroisesti).
Ymmärrän sua. Mulla on aika jäätävät muistot äidistäni -hän ei koskaan "ollut läsnä" mun lapsuudessa. Juttelin yksi päivä ala-astemuistoistani ja äitini ei tiennyt kuka mun opettaja oli! Ajatelkaa, mun oma äitini ei tiennyt, oliko mulla ala-asteella mies- vai naisopettaja. Ja voitte varmaan kuvitella, että ei myöskään KOSKAAN ollut katsomassa mun pelejä urheiluharrastuksissa tms. Äitini on ollut olemassa, mutta meillä ei koskaan ole ollut sellaista hyvää äiti-tytär suhdetta.
Hän on kuitenkin aina tukenut meitä lapsia taloudellisesti ja huolehtinut, ettei ole pulaa mistään eli auttanut kyllä siivouksissa yms. isoissa jutuissa.
No, äitini koki kuitenkin herätyksen veljeni ekan lapsen myötä n. 15v sitten. Eli hänestä kuitenkin kuoriutui erinomainen mummo, joka jaksaa lastenlasten kanssa touhuta ja hoitaa heitä todella paljon -ottaa yökylään ja viikonloppuhoitoon ja tulee auttamaan kotiin jne. Minä olen ainoa, jolla meistä sisarukista on enää tarhaikäisiä lapsia -veljieni lapset ovat jo isoja eivät apuja tarvitse- mutta hän on jokaista vuorollaan auttanut.
Olen kuitenkin välillä miettinyt, että johtuuko omat "äitiyteni haasteet" siitä että aikakaan oma äiti ole ole siinä arjessani ollut läsnä. Isäni oli, mutta hän kuoli ollessani lukiossa. Mulla on kova tarve saada välillä tilaa ympärilleni ja myös saada lapset hoitoon ja viettää aikaan kaksin mieheni kanssa. Olen varmasti myös tämän ajan lapsi (lue:itsekäs) ja en koe uhrautuvan äidin olevan se oma roolimallini.
Ja mitä on äidilleni sitten tapahtunut, että hän lapsenlapsiaan hoitaa ja rakastaa tavalla, jota ei omille lapsilleen suonut?
No, onneksi lapsillani on kuitenkin ihana mummo -vaaria kun ei enää ole. Isäni olisi ollut maailman paras vaari, sen tiedän. Hän niin rakasti lapsia.
Ja se vaan pitää hyväksyä. Helppo sanoa, vaikea toteuttaa. Itselläni meni asian hyväksymiseen ja siihen liittyvään surutyöhön 5 vuotta. Sitten vasta alkoi veetutus helpottaa. Älä odota yhtään mitään, niin et pety. Ja muihin ihaniin mummoihin ei kannata verrata, siinä pettyy pahiten js vertaa kaverin paljon auttavaa äitiä omaan piittaamattomaan äitiinsä.