Laskin, että ennen puolta päivää mies oli valittanut jo sadasta asiasta!

Nauhoita sen seuraavan kerran aamujuttelut ja soita nauha sille. :D

Oletko koskaan kysynyt ap mieheltäsi, että mitä sitten, miksi on niin kauheaa jos se hemmetin kananmuna on hieman liian löysä / kova, meneekö koko päivä ja jopa elämä pilalle siitä.

Itse tein tuollaisen kyselyn itselleni, kun muutin exäni kanssa yhteen, minulla on ollut tapana olla pikkuisen nalkuttava. Silloin mietin tosissani, että mikä siinä on nyt niin kauheaa jos asiat eivät mene niin kuin minä haluaisin tai olen ajatellut.

Heh kumma kyllä, maailmani eikä elämäni romahtanut vaan opin rennommaksi kaiken kaikkiaan. Nyt olen tosin jo liiankin rento nykyisen kumppanini mulaan..

taitaa olla enemmänkin niitä kuivikkaita marisijoita kuin kiihtyjiä. Kuvauksesta päätellen en usko että hänelle varsinaisesti onkaan iso asia että kananmuna on vähän löysä, se on vain kommentoinnin arvoinen epäkohta mutta ei sen enempää.

Kokemukseni mukaan nuo kuivikkaat narisijat on vaikeampi saada eroon tavastaan kuin kiihtyjätyypit, koska kiihtyjä yleensä itsekin huomaa viimeistään huomautettaessa reaktionsa ylilyönnin ja häntä voi alkaa itseäkin tympäistä olla kiihtynyt vähän väliä sinänsä turhista asioista. Tasaisen negatiivinen luonne -marisija sen sijaan ei koe olevansa muuta kuin rationaalinen ilmoittaessaan epäkohdat, koska ne epäkohdat kerran ovat faktuaaliesti olemassa. Hänellä asiaan ei liity voimakasta tunnelatausta mikä ahdistaisi, korkeintaan tasainen pessimistinen / lievän masentunut perustunne.

Tosiaan uskoisin että kyse on pohjimmiltaan "lasi puoliksi tyhjä, lasi puoliksi täynnä" katsomustapaerosta. Mies on oppinut elinaikanaan kiinnittämään huomionsa epäkohtiin tavallista enemmän, ja kuten muutkin, puhuu siitä mitä itse huomioi. Tuollaisesta on kyllä mahdollista oppia pois mutta se on iso prosessi, muuttaa koko oma katsantokanta. Moni ei siihen ryhdy koska mikään voimakas kärsimys ei siihen pakota - omaan peruspessimistisyyteen tottuu ja turtuu.

.. siitä etten minä osaa tehdä mitään oikein. Väärässä paikassa säilytän vaippoja, siivoan liikaa hänen levällään olevia tavaroita pois, imetysasento on väärä (tsiisus! Sähän sen tiiät, kun imetät niin usein!), käytän liikaa rahaa, kaikki mun ideat vauvan nimijuhlia varten on typeriä. Huhhuh.

Oletko koskaan kysynyt ap mieheltäsi, että mitä sitten, miksi on niin kauheaa jos se hemmetin kananmuna on hieman liian löysä / kova, meneekö koko päivä ja jopa elämä pilalle siitä.

Itse tein tuollaisen kyselyn itselleni, kun muutin exäni kanssa yhteen, minulla on ollut tapana olla pikkuisen nalkuttava. Silloin mietin tosissani, että mikä siinä on nyt niin kauheaa jos asiat eivät mene niin kuin minä haluaisin tai olen ajatellut.

Heh kumma kyllä, maailmani eikä elämäni romahtanut vaan opin rennommaksi kaiken kaikkiaan. Nyt olen tosin jo liiankin rento nykyisen kumppanini mulaan..

taitaa olla enemmänkin niitä kuivikkaita marisijoita kuin kiihtyjiä. Kuvauksesta päätellen en usko että hänelle varsinaisesti onkaan iso asia että kananmuna on vähän löysä, se on vain kommentoinnin arvoinen epäkohta mutta ei sen enempää.

Kokemukseni mukaan nuo kuivikkaat narisijat on vaikeampi saada eroon tavastaan kuin kiihtyjätyypit, koska kiihtyjä yleensä itsekin huomaa viimeistään huomautettaessa reaktionsa ylilyönnin ja häntä voi alkaa itseäkin tympäistä olla kiihtynyt vähän väliä sinänsä turhista asioista. Tasaisen negatiivinen luonne -marisija sen sijaan ei koe olevansa muuta kuin rationaalinen ilmoittaessaan epäkohdat, koska ne epäkohdat kerran ovat faktuaaliesti olemassa. Hänellä asiaan ei liity voimakasta tunnelatausta mikä ahdistaisi, korkeintaan tasainen pessimistinen / lievän masentunut perustunne.

Tosiaan uskoisin että kyse on pohjimmiltaan "lasi puoliksi tyhjä, lasi puoliksi täynnä" katsomustapaerosta. Mies on oppinut elinaikanaan kiinnittämään huomionsa epäkohtiin tavallista enemmän, ja kuten muutkin, puhuu siitä mitä itse huomioi. Tuollaisesta on kyllä mahdollista oppia pois mutta se on iso prosessi, muuttaa koko oma katsantokanta. Moni ei siihen ryhdy koska mikään voimakas kärsimys ei siihen pakota - omaan peruspessimistisyyteen tottuu ja turtuu.

Ei tuo mies tosiaankan nosta meteliä asioista, eli ei huuda tai räyhää epäkohdista. Kertoo ne kaikki. Oikeastaan hän kertoo kaikki asiat epäkohtina! Kyllähän kaikesta löytää jotain huomautettavaa, kun oikein kaivaa ja hän totisesti sen taidon osaa ihan luonnostaan!

Tasaisen pessimistinen ja negatiivinen luonne. Osui ja upposi.

Tämä ei varmaankaan olisi meillä ongelma, jos minäkin olisin tasaisen pessimistinen ja negatiivinen, mutta kun en ole. Kuten jossain kohtaa tuolla kerroinkin, että ei tämä ole aikaisemmin niinkään haitannut. Lisääntynyt kotonaolo vain kärjistää tämän, kun joudun kuuntelemaan koko ajan tuota pessimististä suhtautumista joka asiaan.

Lisämausteena on vielä tuo olettamus, että mun pitäisi näille epäkohdille jotain tehdä. Kaksi aikuista kun kuitenkin tässä on kyseessä, niin en siihen leikkiin ryhdy, että aina singahtaisin kun kommentti jostain asiasta lentää.

Lapset eivät ole vielä kommentoineet mitenkään asiaa enkä minä ole heille tietenkään. Ehkä he jossain kohtaa havahtuvat samaan kuin minä ehkä eivät.

Onhan se vähän surullista, kun tyttö hihkaisee, että OI MIKÄ AURINGONPAISTE niin toinen lataa ainkain kolme syytä miksi se ei ole kivaa!

Valitus on nalkutusta, jos se kohdistuu sinuun. Muuten se on vain valitusta - esim. tuskin hän sinua ilman tuulisuudesta syyttäää?

Valitus on nalkutusta, jos se kohdistuu sinuun. Muuten se on vain valitusta - esim. tuskin hän sinua ilman tuulisuudesta syyttäää?

Kun tätä on aikansa kuunnellut, niin pakosti tulee itselle tunne, että mun syytähän tämä kaikki on! Tai siis, että ajattelee olevan mun syytä.. En tosiaan itse ajattele niin :)

Mutta kumman tässä voidaan perustellusti sanoa näkevän lasin puoliksi tyhjänä? Onko se se, jonka puhe on väärän sävyistä? Vai onko se se, joka kuulee toisen puheen väärän sävyisenä?

Itsekin sanot, että ehkä mies vain uskoo juttelevansa. Silloinhan voisi ajatella vastuun olevan kuulijalla, kun ei kerran tarkoiteta sanoa mitään pahaa. Ja sitten toisaalta kyllähän nuo asiat toki voisi esittää vähän toisella tavallakin, ettei sen kuulijan tarvitsisi ottaa ihan niin paljon vastuuta.

Mutta sitten sanot, että et usko, että hän ilman tarkoitusta noin puhuisi. Tuohan on vain sinun uskomuksesi ja kertoo enemmän sun omasta asenteestasi. Mitä jos sinä vain oletat, että varmaan se ukko taas tarkoittaa haukkua minua.

Sanot myös että miehen puheet ärsyttävät. Sehän tällä palstalla on tullut tutuksi, että ihmiset osaavat tahallaan ärsyttää puheillaan ja että jotkut lankeavat näihin provoihin helposti. Taas tarvitaan molempia, että tuo tilanne syntyy.

Teillä tuntuisi olevan kommunikointiongelma. Jos se on niin suuri, että erosta haaveillaan, niin sille ongelmalle kannattaisi tehdä jotain. Tuollainen on kyllä ihan ratkaistavissa oleva asia, ei sen vuoksi kannata erota. Ottakaa yhteyttä ammattilaisiin, esim. perheneuvolassa, mielenterveystoimistossa, perheasiain neuvottelukeskuksessa, tms.

Onko tämä nyt sitä eroa, kun toinen näkee puoliksi tyhjän ja toinen puoliksi täyden lasin?

Voi olla, että hän uskoo vain juttelevansa täydestä tiskikoneesta. En kyllä oikein usko, että hän pelkästään juttelun takia siitä puhuu, kyllä hän myös olettaa, että minä teen asialle jotain.

Kyllä me jutella pystytään, ei meillä välit huonot ole. En kiehu enkä raivoa. Hän ei vain millään tavalla näe tätä asiaa siten, että hänen sanomisissaan olisi jotain haittaavaa tai ärsyttävää.

.

Itse reagoin tuollaiseen tyhjästä russuttamiseen sanoilla: herra/rouva on hyvä vaan ja tekee itse kun minä en näköjään osaa oikein toimia.

Onhan se vähän surullista, kun tyttö hihkaisee, että OI MIKÄ AURINGONPAISTE niin toinen lataa ainkain kolme syytä miksi se ei ole kivaa!

Mutta on olemassa tuollaisia asioita, joista on oletus, että kaikki nauttivat. Kuten vaikkapa tuo auringonpaiste. Tai huvipuistokäynti tai syöminen tai shoppailu.

Ja jos ei satu nauttimaan näistä asioista, joista "kaikki" nauttivat, niin voi olla vaikea eläytyä muiden iloon. Ei siis toki ole vaikeaa sitten vain pitää suunsa kiinni. Mutta jos se aiheuttaa vaivaantuneen hiljaisuuden tai kömpelön puheenaiheen vaihdon, niin ei sekään tyylikästä ole. Mukana ihastelu taas on oman käsityksen vastaista ja tuntuu jopa valehtelulta. Eriävän näkemyksen esittäminen taas on sitten tuota niin epätoivottua valittamista. Hankala tilanne niille, jotka eivät kestä auringonpaistetta (migreeni), huvipuistoa (melu, pahoinvointi), syömistä (anoreksia, bulimia) tai shoppailua (hälinä, vaivalloisuus).

Tietenkään tää ei oo tilanne ihan jokaisen asian kohdalla. Eikä lapsen riemua torpata, vaikka itse onkin eri mieltä. Mutta tuli vain mieleeni tuosta auringonpaisteesta.

Itse reagoin tuollaiseen tyhjästä russuttamiseen sanoilla: herra/rouva on hyvä vaan ja tekee itse kun minä en näköjään osaa oikein toimia.

Ja lieventäviä asianhaaroja voi olla olemassa. Ap ei tainnut sanoa minkä ikäisiä lapsia on. Pikkulapsiaika on koko perheelle rankkaa, siinä tulee helposti luonteesta ne nurjat puolet esiin. Mutta ajan myötä se helpottaa, kun lapset kasvavat.

Tai jos miehellä on töissä jokin kilpajuoksu meneillään, niin stressi voi näkyä käytännössä tuollaisena epätoivottuna käytöksenä tai sen korostumisena.

sadasta asiasta koko aikana. Eikä varsinkaan minun tekemisistäni koskaan. Sanoisin, että on yksi syy, miksi meillä onkin niin hyvä avioliitto.

Mun lapsuudenperheen jäsenet toitottaa mulle jatkuvasti miten minä valitan koko ajan. Ja mun mielestä minä en valita mistään. En ole edes kertonut niille, että sairastan reumaa, ettei ne taas pääse sanomaan, että minä valitan. En puhu polvikivuistani, sillä sehän olisi valittamista. En ole puhunut lapsen terapioista, ettei sitä oteta valituksena. En ole sanallakaan valittanut moniallergisen lapsen hankalasta ruokavaliosta, etteivät taas pääse sanomaan, että minä valitan. Sen sentään tietävät, että lapsi on allerginen, etteivät tyrkkää sille suuhun mitään kiellettyä.



Mutta kuulemma minä olen maailman kamalin valittaja. Vaikka en omasta mielestäni valita mistään.