Miten paljon uskot lapsuuteni vaikuttavan siihen mikä tänä päivänä olen?

Mun mielestä mun lapsuuteni oli yhtä helvettiä, vaikka jonkun mielestä varmasti tosi pliisu, peruslapsuus. Tiedän että pahempiakin kohtaloita löytyy. Jo pienestä saakka äitini paasasi ulkonäöstä ja painosta. Olin tosi pullukka lapsi, lopulta lihava teini-ikäinen joka lihoi ja lihoi ja lihoi. Söin paljon makeaa vaikka äitini kaikin keinoin yritti minua hillitä. Aikuisiällä mulla todettiin pcos joka lisää makeanhimoa, uskoisin tämän olleen ainakin osittain syy järjettömään makeanmättämishaluuni (saatoin syödä yhden päivän aikana 4 x pandan konvehtirasian), vaikka en tiedä voiko se vaikuttaa jo lapsella? (sittemmin lääkityksen myötä makeanhimo katosi kuin taikaiskusta ja paino putosi normaalipainoon)



Sain aina lapsena kuulla saunassa äidiltäni että reisien välissä pitäisi olla rako, eli jalat ei sais hinkkautua yhteen. Samalla äiti näytti omia jalkojaan, joihin toden totta jäi rakonen kun hän seisoi. Mulla ei oo eläissäni varmaan sellaista väliä siinä ollu. Eli sipsu aina syönny mun housut.



Äitini aina raivosi kun söin salaa karkkia ja suklaata, mutta en osannut selittää miksi himoitsin makeaa niin törkypaljon. Äitini kertoi aina sukulaisille että mitä olin milloinkin syönyt salaa ja kuinka vain lihoin ja lihoin, häpesin NIIN PALJON itseäni, mutta en voinut itselleni ja haluilleni mitään. Äitini toitotti että sitten isompana kun haluan kiloista eroon se tulee olemaan todella vaikeaa. Ja oikeassahan hän olikin.



Kun olin pieni vanhempani tappelivat paljon. Muistan kun pienenä tärisin peiton alla kun äiti ja isä joi "vähän viiniä", sitten huusivat ja heittelivät tavaroita ja äitini kiljui (tänä päivänäkään en siedä äidiltäni esim. riemun kiljahduksen ääntä). Äitini käytti paljon alkoholia, ei riitä yhden käden sormet kertomaan kuinka lukemattomia kertoja sain lapsena hävetä kännistä äitiäni. Tai kärsin kun joka joulu meni piloille kun viiniä piti juoda kun kinkkua paistoi, kun kinkkua söi ja kinkun päälle vielä konjakit jos toiset.



Asuimme keskellä ei mitään. Kirjaimellisesti. Tunsin varsinkin teini-iässä että olen kuin vankilassa kun minnekään ei päässyt ilman että äitini olisi kuskannut. Ja harvoin kuskasi. Joskus ei krapuloiltaan jaksanut lähteä kuskaamaan vaikka oli jo kauan aikaa sitten luvannut.



Olin kiltti teini (jos tuota salaa syömistä ei lasketa lukuun) ja nyt aikuisiällä (25v.) tuntuu kuin olisin vasta herännyt teini-ikään. Kapinoin, sanon vastaan, puhun todella törkeästi äidilleni. Olen käynyt terapiassa osittain lapsuuteni takia viim. 7 kk ja eilen aloin miettimään että josko jo äidilleni kertoisin että käyn terapiassa (vain mieheni tietää tämän). Ja kun hän kysyisi miksi, vastaisin että noh, eipä mulla mikään unelmalapsuus ollut. Mä oon niin varma että äitini kauhistuisi ja sanoisi vastaan, kieltäisi kaiken (kuten aina) sanomansa ja tekemänsä, jotka tuntuu jättäneen minuun ikuisen arven.



Hulluinta tuossa terapiassa on se, että kaunistelen jopa siellä lapsuuttani ja sitä tuskaa mitä olen saanut kokea. En pysty kertomaan asioita niinkuin ne todella ovat olleet :( En tiedä miksi teen sitä, koska en usko että terapia oikeasti auttaisi jos en pysty edes siellä olemaan rehellinen :(



Enkä tiedä miksi tämän kirjoitin, otsikkokaan ei tunnu vastaavan sitä mitä tällä haen. Kunhan halusin jollekin kertoa. Anonyymisti. Kun en pysty asioista rehellisesti kenellekään kertomaan. Tuskin tulen äidillenikään ikinä suoraan mitään sanomaan. :(