Kun näit miehesi ekaa kertaa, tiesitkö heti, että kyseessä on elämäsi mies?

Heti ekan lyhyen keskustelun jälkeen tiesin että tämän kanssa menen naimisiin ja nyt oltu avioliitossa 13 v. Pois en vaihtaisi.

ihan sairaasti ihastunut.Oli viisi vuotta vanhempi, ja sokaistun minun palvomiseen. Yhdessä ollaan oltu yli 40 vuotta.

Tapasimme perhetuttavina lapsiin liittyvässä harrastuksessa. Mies ihastui minuun heti, minä pidin häntä vain mukavana tuttavana vuosien ajan.



Olisi mukavaa jos voisi sanoa, että olimme molemmat toisillemme ihastus ensisilmäyksellä. En silti usko, että sellainen ensisilmäysrakastuminen on välttämätöntä kestävälle ja antoisalle rakkaussuhteelle, eikä se edes takaa sitä että suhteesta tulee hyvä. Mutta olisihan se hienoa, ja kyllä se jotain kertoo siitä että se toinen on fyysisestikin juuri itseä miellyttävää tyyppiä, joka puoli tuskin koskaan muuttuu.

Oltiin samassa työpaikassa, hän naimisissa jne.

Pliis tarkenna, kuulostaa mielenkiintoiselta :)

Ikää mulla oli vasta 16, mutta silti. Poika oli vuotta vanhempi ja mä olin aivan hulluna häneen - kuten hänkin minuun. Tänä vuonna täytän 40 ja edelleen tunteet on samat.



Kaikenlaista tähän vuosien varrelle (tietenkin) on sattunut, mutta perusasetelma on aina pysynyt samana. En voisi kuvitellakaan olevani kenenkään muun kanssa, vaikka jostain ihmeestä sellaisia miehiä (esim. yksi mieheni kaveri) löytyy, joiden mielestä mun pitäisi jo katsella sinne aidan toiselle puolelle :)

Tiesin, vaikka olosuhteet olivat meitä vastaan. Oltiin samassa työpaikassa, hän naimisissa jne.

Mulla muuten sama tarina, mutta en tiennyt. :)

kun hän lähestyi minua. Ja toisella tapaamisella olimme jo molemmat ihan lääpällään toisiimme.



Sen vain tiesi, jotain maagista meissä on kun olemme yhdessä.



Sen jälkeen olinkin onnessani kun hän alkoi soitella minulle ja tämän jälkeen ollaankin oltu yhdessä 20 vuotta. Ja edelleen tuo sama alun ihanuus löytyy ajoittan tässä arjen keskellä.



Ja olen iloinen että en itse ollut liian innokas alussa vaan annoin hänen lähestyä minua. Koska olen huomannut että hän on luonteeltaan harkitsevampi kuin minä.

Olimme ensin työkaverit (mies oli pomoni), sitten parhaat ystävät ja lopulta rakastavaiset. Eli suhteemme perustui enemmän ystävyydelle ja kumppanuudelle ensimmäiset vuodet kuin kemialle ja ihastumiselle. Rakkaus tuli ajan kanssa ja paranee vanhetessaan:)Yhdessä pitkälti toistakymmentä vuotta jo

Se todellakin tapahtui sekunnissa. Ilman omaa kokemustani en uskoisi tarinoita näistä asioista.



Sain tämän miehen ja hän on ollut minun jo melkein 40 vuotta! En anna häntä tonne käytettyjen miesten kirppikselle, koska kukaan ei palauttaisi häntä mulle takaisin:)

jotain erillaista oli kuitenkin kuin aikaisemmin :)

Näin mieheni ensimmäisen kerran bussin ikkunasta. Se ensikohtaaminen venyi neljän päivän deiteiksi.

Olimme lukiolaisia ja minä vieläpä miestä ylemmällä luokka-asteella. En todellakaan ajatellut, että "tuossapa elämäni mies". Oltiin useita vuosia ihan kavereita, kunnes ikään kuin ajauduttiin yhteen. Mietin vielä useamman vuoden seurustelunkin jälkeen, että miten siinä näin kävi... Kasvoimme kuitenkin molemmat aikuisiksi ja huomasimme todella kuuluvamme toisillemme. Nyt olemme jo vuosia olleet todella onnellisia yhdessä, en vaihtaisi ikinä!



Ei mikään kaikkien tavallisin tarina - tyypillisempää kai on erota siitä ensimmäisestä kunnon suhteesta aikuisuuden myötä eikä päin vastoin. Olemme melkeinpä onnellisempia ja rakastuneempia nykyään kuin suhteemme alkuvuosina.

jonne lähtiessä vannoin äidilleni, että nyt ei katsella miehiä yhtään vaan pidetään hauskaa. Ex yritti lämmitellä ja hänen kanssa suostuin käväsemään kaupungin yökerhossa ja siellä mies käveli vastaan! Mallinakin esiintynyt mies, upea ilmesty, kääntyi katsomaan perään ja tuli hakemaan tanssimaan, siitä se ajatus sitten lähti ;)

koska näin miestä silloin tällöin ihan sattumalta jossain tapahtumissa. Siis tiesin miehen jo ennestään.



MUTTA, kun ensimmäisen kerran juttelimme, niin tajusin heti, että tässä on loppuelämäni mies.

tavallaan. Nähdessäni hänet, ajattelin, että tuo mies on todella hyvännäköinen, juuri sen näköinen, mistä pidän, mutta en uskaltanut kuvitellakaan, että tutustuisimme. Meni puoli tuntia, niin hän otti kontaktia ja...:)

Olen nimittäin ollyt noin 4v. tuolloin (ja mies 7 vuotta vanhempi) kun ollaan ekan kerran tavattu (niin, että mä muistan sen). Hiekkalaatikolla tuo tapahtui. Mies rikkoi tekemäni hiekkalinnan ja mä viskasin hiekkaa sen naamalle =D



Meni 21 vuotta ennen kuin päädyttiin yhteen. Tuolloinkin mies oli ollut perääni jo pari vuotta. Kaikki muut tiesivät tuosta paitsi minä =D

kukaan teistä ujo? Että siis jos yleensä kiinnostavien miesten kanssa oma olo on lähinnä vaivautunut, niin onko tuollaisen "elämän miehen" seurassa heti ihanaa ja helppoa eikä tartte miettiä, mitä sanoo jne?

Ja kyllä, elämäni miehen kanssa oltiin yhdellä leirillä ja kaveerattiin siellä. Oltiin kyllä tunnettu jo aiemminkin. Mutta silloin ajattelin, että on erikoista, kun en mitenkään jännitä ja on helppo olla. Itsellä ei kyllä seurustelu ollut mielessäkään, mieheni oli silloin suhteessa toisen kanssa. Mutta se helppo olo jatkui vuoden päästä, kun ruvettiin oikeasti seurustelemaan.

taisin miettiä että onpa ihana ihminen, tuohon haluan tutustua. kuusi vuotta meni ennen kuin seurustelu alkoi. sitä ennen tutustuttiin ystävinä (molemmilla suhteita tahoillaan)



mutta kyllä väittäisin tietäneeni heti ensi silmäyksellä että tuossa on ihan oikeasti elämäni mies. olen nyt onnellisempi kuin koskaan elämäni aikana, kun saan jakaa jokaisen päivän, jokaisen ilon ja surun hänen kanssaan.

Heinäkuussa olemme oikeudessa pahoinpitelystä. Mutta olen tästä suhteesta saanut paljon. Tässä suhteessa olen oppinut ymmärtämään itseäni ja tarpeitani. Olen saanut törmätä epätäydellisyyteeni kerran jos toisenkin. Olen nähnyt omat heikkouteni toisessa sekä sen, mitä tarkoittaa kun mennään liian pitkälle. Olen kiitollinen siitä, että se toinen on purkanut tekoina minunkin ahdistukseni, epävarmuuteni ja pahan oloni. Mutta kuinka selitän tämän yhteiskunnalle? Heittäydynkö uhriksi, taan toisesta syntipukin ja otan itselleni marttyyrinkruunun? Erittäin houkuttelevaa, muttei oikeudenmukaista. Miten kertoisin, että olen kiitollinen saamastani opetuksesta, enkä edes ole katkera. Että rankaiseminen ei auta toista, häntä joka jäi siihen teini-iän tunnemaailmaan. Minä kasvoin siitä ulos, kantapään kautta.