Miehen lapsi lähtee huomenna takas äitilleen, ihanaa :)

Pettäkää sitten ja rikkokaa oma ja muiden perhe. Haukkukaa ja vihatkaa puolisonne lapsia ihan vapaasti. Ihan sama mulle.

Pettäkää sitten ja rikkokaa oma ja muiden perhe. Haukkukaa ja vihatkaa puolisonne lapsia ihan vapaasti. Ihan sama mulle.

Siis silloin kun exän kanssa oltiin yhdessä. Mutta jotenkin, vaikka miehestä erosin, hänen lapsensa kanssa olen edelleen tekemisissä, ikävöin häntä jos emme hetkeen tapaa, onneksi saan yhä tavata, ihana ihana tyttö:) Ja onneksi hänellä myös sen verran ymmärtäväinen äiti, että päästää meille kylään, kun tuo lapsikin sitä toivoo:)

Elämässä tulee vastaan paljon viehättäviä ihmisiä, joihin ihastuu. Joihinkin aika tavalla kaiken lisäksi. Tässä kohtaa tulee se päätös, tietoinen, ruokkiiko sitä ihastusta vai ei ja toimiiko vai ei. Olen itse kokenut ja tiedän monta tapausta, joissa se oma puoliso on ihan hyvä ja rakas, mutta ihastuminen on kuitenkin kutkuttavaa ja saa tuntemaan olonsa seksikkääksi ja halutuksi. Tässä kohtaa on se tietoinen päätös, antaako homman olla harmitonta flirttiä ja panostaa muilta osin omaan mieheen vai ryhtyykö ihan oikeasti ruokkimaan tätä ihastusta monin eri tavoin. Itselleni tärkeintä olivat omat lapseni. MIkään mahti maailmassa ei mene sen suunnattoman rakkauden ohi, jota tunnen lapsiani kohtaan eikä ole olemassa mitään mieltöntä huumaa, jolla riskeeraisin lasteni hyvinvoinnin vain siksi, että se hyvä perusarki ei yllättäen riitäkään. Se hyvä perusarki on sitä tavallista elämää, joka tulee sen ihastushuumankin jälkeen, jos homma toimii. Miksi siis pilaisin nykyisen hyvän perusarkeni ja riskeeraisin sen, että seuraavan kanssa ei olisikaan hyvää perusarkea (tai olisi), lapseni kärsivät, mieheni kärsii, revitään rikki yksi perhe vain oman itsekkyyteni tähden.



Olen kahdesti ihastunut voimakkaasti. Ensimmäisellä kerralla parisuhteemme koki sen kautta pienen kriisinkin mutta selvisimme loputtomilla keskusteluilla. Tästä viisastuneena en toisella kertaa ruokkinut ihastustani, se oli hauskaa flirttiä, joka ei uhannut mitenkään mieheni asemaa. Emme käyneet kahveilla tai tavanneet salaisten juttutuokioiden merkeissä mieheni selän takana. Kutsuin miehen meille kylään mieheni ja lasteni eteen, miehillä loksahti ja ovat melkein bestiksiä nykyään ja minä mietin, mitä oikein näin tuossa miehessä silloin joskus... ;)



Jokainen meistä on aktiivinen toimija, jonka päätöksistä seuraa tiettyjä asioita. En voi sietää ajatusta siitä, että on voimia, joille emme mahda mitään ja niiden mukaan vaan ajelehditaan. JOs rakkaus olisi tällainen voima, niin silloinhan vihakin olisi, ja kaikki viharikokset pitäisi antaa anteeksi. Tunteita ruokitaan siihen pisteeseen, että tilanne karkaa käsistä. Niin vihassa kuin rakkaudessakin. Kukaan ei ajelehdi pettämiseen, kun tunteet vain veivät vaan takana on tietoisia päätöksiä, joista yksi tietoinen päätös on loukata puolisoa ja lapsia ja hajottaa oma perhe.



Nykyihmiset eivät vain viitsi ottaa vastuuta käytöksestään vaan kaikki pitää selittää joillakin mystisillä voimilla. Kun ei voida sanoa, että oma onni, uusi mies ja ihana seksi ovat tärkeämpiä kuin lapset ja heidän hyvinvointinsa - ainakin sen verran tärkeämpiä, ettei viitsitä edes yrittää sitä perushyvää liittoa saada enää toimimaan.



Toki jos parisuhteessa on väkivaltaa tai pahoja riitoja jo ennen, niin ei ole tavallaan syytä olla rakastumatta, mutta ei siinäkään tarvitse pettää vaan hoidetaan se vanha, toimimaton liitto ensin pois alta, huolehditaan lapsista ja vasta sitten laitetaan ne omat tunteet likoon uuteen suhteeseen. Ja kyllä, näin helppoa se on, kun viitsii ajatella muitakin kuin itseään.

tuo 45. Noin minäkin ajattelin ja toimin koko avioliiton ajan. Tiedän, että ihastuksia tulee ja menee, mutta sitoutumalla parisuhteeseen voi saada kokea aidon rakkauden, joka on paljon syvällisempi tunne kuin rakastuminen (joka menee ohi).

Valitettavasti ex-mieheni lähti ikäkriisissään toisen naisen mukaan, vaikka sanoi kyllä rakastavansa minuakin. Nyt siitä on mennyt kaksi vuotta ja tämä uusiosuhde on lopussa. Mutta niin on meidän avioliittommekin. Surullista ja 4-vuotias pikkupoika kyselee, miksei hänellä voi olla isää? Vaikka tapaakin isäänsä, haluaisi, että isä olisi samassa perheessä.

Siis silloin kun exän kanssa oltiin yhdessä. Mutta jotenkin, vaikka miehestä erosin, hänen lapsensa kanssa olen edelleen tekemisissä, ikävöin häntä jos emme hetkeen tapaa, onneksi saan yhä tavata, ihana ihana tyttö:) Ja onneksi hänellä myös sen verran ymmärtäväinen äiti, että päästää meille kylään, kun tuo lapsikin sitä toivoo:)

Sehän se vasta epärealistista on ja estää luonnollisen suhteen kehittymisen jos aina pitäis olla kiva. Eihän sitä omillekaan lapsille jaksa aina olla kiva.

Jostain syystä tunnutaan ajattelevan, äitipuolen roolissa olevat itsekin siis, että toisen lapsille pitää olla "erityisen kiva". Vaikka sehän siitä suhteen hyvyydestä just kertoo että uskalletaan näyttää myös negatiivisia tunteita puolin ja toisin.

Elämässä tulee vastaan paljon viehättäviä ihmisiä, joihin ihastuu. Joihinkin aika tavalla kaiken lisäksi. Tässä kohtaa tulee se päätös, tietoinen, ruokkiiko sitä ihastusta vai ei ja toimiiko vai ei. Olen itse kokenut ja tiedän monta tapausta, joissa se oma puoliso on ihan hyvä ja rakas, mutta ihastuminen on kuitenkin kutkuttavaa ja saa tuntemaan olonsa seksikkääksi ja halutuksi. Tässä kohtaa on se tietoinen päätös, antaako homman olla harmitonta flirttiä ja panostaa muilta osin omaan mieheen vai ryhtyykö ihan oikeasti ruokkimaan tätä ihastusta monin eri tavoin. Itselleni tärkeintä olivat omat lapseni. MIkään mahti maailmassa ei mene sen suunnattoman rakkauden ohi, jota tunnen lapsiani kohtaan eikä ole olemassa mitään mieltöntä huumaa, jolla riskeeraisin lasteni hyvinvoinnin vain siksi, että se hyvä perusarki ei yllättäen riitäkään. Se hyvä perusarki on sitä tavallista elämää, joka tulee sen ihastushuumankin jälkeen, jos homma toimii. Miksi siis pilaisin nykyisen hyvän perusarkeni ja riskeeraisin sen, että seuraavan kanssa ei olisikaan hyvää perusarkea (tai olisi), lapseni kärsivät, mieheni kärsii, revitään rikki yksi perhe vain oman itsekkyyteni tähden.

Olen kahdesti ihastunut voimakkaasti. Ensimmäisellä kerralla parisuhteemme koki sen kautta pienen kriisinkin mutta selvisimme loputtomilla keskusteluilla. Tästä viisastuneena en toisella kertaa ruokkinut ihastustani, se oli hauskaa flirttiä, joka ei uhannut mitenkään mieheni asemaa. Emme käyneet kahveilla tai tavanneet salaisten juttutuokioiden merkeissä mieheni selän takana. Kutsuin miehen meille kylään mieheni ja lasteni eteen, miehillä loksahti ja ovat melkein bestiksiä nykyään ja minä mietin, mitä oikein näin tuossa miehessä silloin joskus... ;)

Jokainen meistä on aktiivinen toimija, jonka päätöksistä seuraa tiettyjä asioita. En voi sietää ajatusta siitä, että on voimia, joille emme mahda mitään ja niiden mukaan vaan ajelehditaan. JOs rakkaus olisi tällainen voima, niin silloinhan vihakin olisi, ja kaikki viharikokset pitäisi antaa anteeksi. Tunteita ruokitaan siihen pisteeseen, että tilanne karkaa käsistä. Niin vihassa kuin rakkaudessakin. Kukaan ei ajelehdi pettämiseen, kun tunteet vain veivät vaan takana on tietoisia päätöksiä, joista yksi tietoinen päätös on loukata puolisoa ja lapsia ja hajottaa oma perhe.

Nykyihmiset eivät vain viitsi ottaa vastuuta käytöksestään vaan kaikki pitää selittää joillakin mystisillä voimilla. Kun ei voida sanoa, että oma onni, uusi mies ja ihana seksi ovat tärkeämpiä kuin lapset ja heidän hyvinvointinsa - ainakin sen verran tärkeämpiä, ettei viitsitä edes yrittää sitä perushyvää liittoa saada enää toimimaan.

Toki jos parisuhteessa on väkivaltaa tai pahoja riitoja jo ennen, niin ei ole tavallaan syytä olla rakastumatta, mutta ei siinäkään tarvitse pettää vaan hoidetaan se vanha, toimimaton liitto ensin pois alta, huolehditaan lapsista ja vasta sitten laitetaan ne omat tunteet likoon uuteen suhteeseen. Ja kyllä, näin helppoa se on, kun viitsii ajatella muitakin kuin itseään.

Mitään tilannetta ei tarvitse eikä pidä hoitaa pettämällä, mutta ei oikeaa rakastumista pysty kontrolloimaan.