ei tässä elämässä ole järkeä..

ja miksi ne on mahdottomia? Omia haaveita kannattaa kyllä aina tavoitella, eikä kannata helposti lannistua. Sinulla sentään ON haaveita, joskus käy masennuksen myötä niinkin ettei ole mitään minkä kokisi haaveilemisen arvoiseksi.

mutta se mahdotonta. haluisin lapsia lisää mutta sekin mahdotonta masennustaipumuksen takia. Haluisin tästä tylsyydestä eroon..en vain tiedä miten.



ap

mutta se mahdotonta. haluisin lapsia lisää mutta sekin mahdotonta masennustaipumuksen takia. Haluisin tästä tylsyydestä eroon..en vain tiedä miten.

ap

kyllä monet masennustaipumuksiset hankkivat lapsia. Älä nyt vaan siihen mene että itse rajoitat kaikki mahdollisuutesi sillä että en minä voi/pysty kun on se masennustaipumus.

mutta se mahdotonta. haluisin lapsia lisää mutta sekin mahdotonta masennustaipumuksen takia. Haluisin tästä tylsyydestä eroon..en vain tiedä miten. ap

kyllä monet masennustaipumuksiset hankkivat lapsia. Älä nyt vaan siihen mene että itse rajoitat kaikki mahdollisuutesi sillä että en minä voi/pysty kun on se masennustaipumus.

meillä mies paljon töiden takia poissa joten vastuu jäisi minulle. Jotenkin kaipaisin vaan jotain tähän elämääni. Jos lapsesta saisi elämäniloa.

ap

ei sille mitään voi. Mahdottomat haaveet kannattaa unohtaa, niistä tulee vain onnettomaksi.

Itselläni särkee hammasta taas vaikka olen jo 2 vuotta juossut hammaslääkärillä lähes kuukausittain. Sain ajan vasta 3 viikon päähän. En ymmärrä miten jaksan odottaa kun tuntuu ettei särkylääkekään auta. Nappasin sen tunti sitten ja yhä jomottaa.

Mutta ei tässä mitään voi, on vaan elettävä päivä kerrallaan joten kuten

siirrät lapsillesi tota, emmä jaksa ku masentaa asnnetta!! perse ylös ja tee jotakin, mene vaikka lenkille ja haaveilla saa, se tekee elämästä mukavampaa..



Itse totesin vasta vähän aikaa sitten, että elämä on ihan vitsin tylsää, suoriutumista vaan.. haluan myös kaikkea kivaa, mutta ei voi millään tavalla piristää omaa olo, kun ei ole rahaa ja kyllä vain se raha auttaa onnellisuuteen..



Vähän aikaa kitisen ja valitan ja sitten sitä taas vaan mennään.. vaikka olis todella helppoa luovuttaa!



Täytyy kuitenkin muistaa, että jos kerran lapsia mennyt tekemään, niin myös on pakko mennä eteenpäin ja antaa "hyvää" esimerkkiä.. ainakin olla liikkeellä ja henkisestikin mukana, lasta on niin helppo menettää :( tarkoitan, että jos ei ole mukana, niin ei ne enää äidille kerrokkaan mitään ja se sitten heijastuu joskus ennemmin tai myöhemmin, että äitini ei rakastanut minua, olen siis ihan paska, vaikka ei olisi totta, sitten vasta onkin vaikeata paikata omaa poissaoloa...



En osaa muuta sanoa, enkä tiedä, että onko hirveän fiksua lähteä hakemaan apua, muualta kun läheisiltä, siinähän saa sitten kivan leiman.. :/(puhun nyt omasta puolestani)

meillä mies paljon töiden takia poissa joten vastuu jäisi minulle. Jotenkin kaipaisin vaan jotain tähän elämääni. Jos lapsesta saisi elämäniloa.

ap

Ja mies ei suostu tekemään mitään kompromisseja työnsä suhteen niin että voisi vaihtaa esim. vähemmän matkustelua vaativaan? Jos ette ole tästä vielä kunnolla keskustelleet niin keskustelkaa. Kyllä lapsi on niin iso asia että on aika sääli jos se jää tuollaisista syistä saamatta ihmiseltä joka haluaisi lapsen.

Mutta pystyisitkö löytämään sillä välin arjesta mitään pienempiä iloja elämääsi? Ostosten tekeminen on menettänyt merkityksensä elämässäsi, ja aika monelle niin vanhemmiten käykin ettei siitä saa mitään erityistä tyydytystä. Kiinnostaisiko sinua mikään harrastus tai uuden tekemisen (vaikka uusi kieli tai joku käsityöjuttu) opettelu esimerkiksi? Tai nautitko luonnosta ja ulkoilusta? Voisitko käydä matkoilla tai kulttuuritapahtumissa mielesi virkistämiseksi? Ei juuri kellekään ole hyväksi aina vain olla kotona tekemättä juuri mitään, se todellakin on tylsää ilman masennustaipumustakin.

uusi kieli ei kiinnosta tai harrastus erityisesti. Olen yrittänyt aloittaa lenkkeilyn mutta sekin tuntuu lenkillä käydessä pakkopullalta. Yöleensä innostun uudesta harrastuksesta sen pari viikkoa ja sitten taas tylsistyttää. Olen paljon kotona yksin lasten kanssa. Ostamisesta mennyt mielenkiinto, kun vaatteet ei näytä yhtä hyviltä päällä kuin nuorena.



ap

lopettaa keskustelut jos rupean puhumaan uudesta lapsesta. Eli ei ole kiinnostunut. Silti uuden miehen hankkiminen tuntuu ylitsepääsemättömältä. Olenhan jo vanha ja kukaan ei minua sillä silmällä katso tai halua lapsia kanssani lisää. Muutenkin olemme miehen kanssa olleet yhdessä 20v ikäisistä asti.



ap

lopettaa keskustelut jos rupean puhumaan uudesta lapsesta. Eli ei ole kiinnostunut. Silti uuden miehen hankkiminen tuntuu ylitsepääsemättömältä. Olenhan jo vanha ja kukaan ei minua sillä silmällä katso tai halua lapsia kanssani lisää. Muutenkin olemme miehen kanssa olleet yhdessä 20v ikäisistä asti.

ap

jos sinulle kerran on biologisesti vielä mahdollista saada lapsia! Itsehän hankin miehen vähän vaille nelikymppisenä ja lapset päälle nelikymppisenä eli ei se ihan niin mene että kun ei ole enää parikymppinen niin kukaan ei katso perään. Mutta ei toki muuten hyvää suhdetta kannata kevyesti lopettaa vaikka muitakin mahdollisuuksia olisi.

Loppujen lopuksi kun itseäni mietin - ja minä olen myös ollut masentunut/ahdistushäiriöinen mutta nykyisin onnellinen - niin mulle se onnellisuus ei ole tullut pohjimmiltaan mistään ulkoisista muutoksista. Sitä vaan jotenkin rämmittyään niissä mielen oudoissa prosesseissa aikansa alkoi kokea iloa pelkästä olemassaolemisesta. Siitä kun istuu kotisohvalla ja on hyvä ja energinen olo, tai kun sade ropisee ikkunaan tai ihan mitä vaan. Olemisen tunteesta itsestään.

Toki sen jälkeen kun löysin onnellisuutta elämääni olen myös jaksanut tehdä enemmän muutoksia ulkoiseen elämääni, mitä en ehkä olisi ennen edes jaksanut, kun kaikki tuntui yhdentekevältä paskalta tai ainakin sellaiselta mihin kaltaisellani tyhmällä ja rumalla laiskurilla ei ole ikinä mitään mahdollisuuksia. Kuten nyt hankkinut sen perheen yli nelikymppisenä, alkanut harrastaa kiinalaista kalligrafiaa, jooganut, vaihtanut työpaikkaa. Mutta ne eivät loppujen lopuksi ole niitä onneni lähteitä.