Aivan ihanaa olla yksin, miten opin olemaan parisuhteessa?

koska en ole lähtenyt uuteen suhteeseen.



Olen kahden lapsen totaaliyh. Eli sitä ns. omaa aikaa ei kyllä ole, mutta kuitenkin nautin siitä, että tässä ei ole nyt ketään toista säätämässä.



En millään tahtoisi luopua tästä vapauden tunteesta. Saa päättää itse kaiken jne... Toki on myös se, että kaiken vastuunkin saa kantaa yksin, mutten koe sitä raskaaksi mitenkään.



En ole ryhtynytkään tarkoituksella mihinkään vakavaan kenenkään kanssa, koska en tahdo, että tulee semmoinen tilanne, jossa edes alkaisi pohtia, mitä se tarkoittaisi kun samaan talouteen tulisi joku toinen aikuinen.



En kertakaikkiaan tahdo jakaa tätä arkea kenenkään kanssa. En tahdo ketään "sotkemaan" mun systeemeitä, mun elämää lasten kanssa.



En tiedä, joskus ehkä tulee semmoinen aika kun siihen on valmis. Tai sitten ei. Mutta nyt en todellakaan halua mitään semmoista.



Kannattaa ap miettiä todellakin tarkkaan, että mitä se oli kun olitte yhdessä. Ihan plussat ja miinukset kirjata ylös, käännellä ja väännellä tosi tarkkaan ja punnita mikä on järkevää.



Toki teillä on tilanne, että kyseessä on lasten isä, että aika hurjasti painaa sekin vaakakupissa. Tosin sunkaan ei pidä unohtaa sun onnellisuutta, sun halua. Se kuitenkin loppupelistä heijastuu lapsiinkin.



Tsemppiä päätöksen tekoon. Muuta en nyt osaa sanoa.

Tällä hetkellä ois yksi hyvä tyyppi kiikarissa, mutta en tiiä haluunko sotkee elämääni ees tapailulla! :O

avautumaan asian tiimoilta, vaikkei varsinaisesti liitykään... Tykkään elää yksin.



Mennä nukkumaan silloin kun haluaa, syödä sitä mitä haluaa ja silloin kun haluaa, lähteä jonnekin jos huvittaa, olla koneella vaikka koko päivä eikä ole mitään väliä, vaikka kämppä olisi kuin pommin jäljiltä tai ei vaatekaapista löytyisikään mitään muuta kuin mukavia ja rentoja vaatteita, kun kukaan ei ole valittamassa tai nipottamassa yhtään mistään.



Toisaalta haluaisin lämpöä ja läheisyyttä, jonkun jonka kanssa viettää aikaa ja olla kotona. Sanomattakin on selvää, ettei nämä kaksi asiaa mahdu samaan aikaan kenenkään elämään.



Siksi usein suhteeni eivät onnistukaan, vaikka ne hyvin alkaisivatkin - kumppani ei ymmärrä, miksi haluan viettää päiviä yksin tehden omia juttujani ja eläen rauhassa ja sitten joskus taas olla tiiviisti yhdessä viettäen iltaa. Se on väärin myös toista kohtaan, kun tuntee kuitenkin itsensä ulkopuoliseksi, ehkä laiminlyödyksikin, eikä ole inhimillistä kohtelua se, että minä päätän koska olen yksinäni ja koska taas sallin toisenkin olla mukana elämässä.



Raju päätös jättäytyä yksin, mutta olen sen ainakin toistaiseksi tehnyt. Ehkä sitten joskus saa tarpeekseen myös yksinäisyydestä. Silloin pitää vain toivoa, ettei ole jo liian myöhäistä.

apn kanssa samassa tilanteessa olekaan.



Mutta mä oon ollut lasten kanssa yksin jo 7 vuotta. Alkuun mä kaipasinkin hellyyttä, rakkautta ja parisuhdetta. Mutta "sitä oikeeta" ei vaan tullut ikinä vastaan. Opin olemaan olosuhteiden pakosta yksin, ja nyt en enää taida halutakaan mitään parisuhdetta enää ikinä kenenkään kanssa. Tykkään olla yksin, olla täysin itsekäs silloin kun lapset on poissa. Tehdä mitä huvittaa, tai olla tekemättä. En osaisi enää jakaa elämääni toisen aikuisen kanssa. Mä olen päättänyt elää loppuelämäni yksin. Sydänsurut on mun kohdalla taaksejäänyttä elämää. Samoin kaikki treffailut jne, en mä edes jaksais sitä säätämistä mitä suhteen alussa tulee tai miettimistä että kelpaankohan mä nyt ja tuleekohoan tästä mitään jne. Yksin on parempi.

Joo, muakin on alkanut jopa pelottaa se että mitä jos haluankin olla yksin vaikka vuosikausia? Musta tuntuu että mitä kauemman aikaa on yksin niin sitä vaikeempaa on hyväksyä enää ketään rinnalleen? Mutta entä jos alkaakin kaduttaa jossain vaiheessa eikä sitten löydäkkään enää kumppania?



Siis, kun tuntuu niin siltä että minäkään en haluaisi ketään ukkoa sotkemaan elämääni. Että olen oikein tyytyväinen ilman miestä! Teen itse päätökseni, en joudu miettimään toisen menemisiä, sovittaa omia juttujani sen mukaan mitä kumppani on mieltä yms. Tietty lapset menee aina edelle mutta miestä en enää haluisi palvella millään muotoa enkä ottaa huomioon kaikessa!

Meillä asia on järjestetty niin, että mies + lapset asuvat yhteistä, yhdessä rakentamaamme omakotitaloa, ja minulla on noin 3 km:n päässä rivitaloyksiö.



Kun haluan olla rauhassa, olla sietämättä muita, voin olla omassa asunnossa eikä kukaan perään kysele.



Kun olen perheen kanssa, olen siellä täysillä mukana kaikissa asioissa. Mutta heti kun tuntuu, että pitää saada olla yksin, vetäydyn omalle asunnolle.



Tämä sopii meille, ja koko perhe on tyytyväinen.

Hassua mutta meilläkin on päädytty kahden asunnon taktiikkaan; kumpikin saa tilaa hengittää ja olla.

Ap; tämä on vapaa maa, ja jokainen pari saa itse säätää oman elämänsä, niin kuin itte tykkää. Myös sinä voit aina pitää oman asuntosi ja asua siellä, olipa miehiä elämässäsi tai ei. Aina ei ole pakko muuttaa yhteen - voidaan säilyttää omat asunnotkin. Toimii erinomaisesti ja kuule ei tule turhaa känää ja riitaa roskapussin viemisvuorosta tai kuka puristaa väärästä päästä hammastahnaa tai kenen vuoro on imuroida...;)Saa loikkia kuorsaamaan silloin kun huvittaa, tai vaikka notkua netissä koko yön av-palstalla...kukaan ei nalkuta siitä..;)