Miten te kestätte miehiänne? Miten toisen keskeneräisyyten tottua?

miten toisen erilaisuuteen tottuu? Koska kai olette molemmat keskeneräisiä ja kai molemmilla on toisissaan kestämistä? Itse pitää miettiä missä on oman kestämisen raja

miehesi on kuin exäni. Eron jälkeen on ollut paljon parempaa.

ja ettei kaikki aina mene oman mielen mukaan. Kunnitoittaa toista eikä vähättele, eikä oleta että toinen jotenkin maagisesti tietää mitä itse ajattelee ja toimii sen mukaan.

Jos ottaa kumppanikseen hyvin erilaisen ihmisen, niin on pakko hyväksyä että todennäköisesti toinen ei juurikaan muutu, pikkujutut ehkä, jotkut särmät voivat hioutua mutta tuskin se toinen muuttuu yhtään sen radikaalimmin kuin itsekään.

Aikuinen myös myöntää että tekee virheitä, isojakin. Välillä virheensä saa korjattua, välillä ei.

Miten siitä pääsee yli ja hyväksyy, että kaikki ei mene niin kuin MINÄ haluan?!

ap

Olispa hauska kuulla

mitä tämä "aikuiseksi kasvaminen" pitää sisällään?? Ihan siis todella haluaisin kuulla. Yhdessäolon edellytys lienee sekä itsensä että toisen armahtaminen; jos vaatii itseltään liikoja, ei kestä toistakaan- ja toista ei voi muuttaa, vain omaa asennettaan- se toinenkin muuttuu sitten sitä kautta...

Mut mä en jaksanut miestä sen takia että olimme niin erilaisia; toisen hyvä oli toiselle paha. ja mä en halunnut muuttua niin paljon kuin olisi pitänyt; mulla on unelmia tällaisena, enkä edes usko kenenkään voivan perusteellisesti muuttua. Ap; suurinta energian hukkaa on toisen syyttäminen, se ei lopu koskaan. Ota vastuu itsestäsi, jousta minkä voit ja hyväksy toinen sellaisena kuin hän on. Jos ei riitä, niin sitten pitää erota.

Mun faija sanoin aina että oikein hyvin voit arvostella toista ja toisen tekemisiä sitten kun olet itse niin helvetin paljon parempi. No, eipä ole sellaista hetkeä vielä tullut:)



Avioliitto voi oikein hyvin kun antaa mennä huumorilla pikkujutut toisesta korvasta sisään toisesta ulos. Harva meistä on täydellinen...

av-palsta nyt ei ole paras paikka tällaiselle keskustelulle, täällähän ihmiset ovat enimmäkseen aika jämähtäneitä niille sijoilleen.



Ei aikuisuus tarkoita missään nimessä 'valmista', vaan ihmisen kuuluu kasvaa ihmisenä läpi elämän. Mikäli yhteisiä lapsia on, kuuluu heidän asiansa, tunteensa ja kehityksensä molemmille vanhemmille. Vanhemmat ovat se kasvualusta mistä lapset ponnistaa. Puolison ei kuulu olla yksi lapsi muiden joukossa. Muiden projektien osalta samoin pitää tehdä selviksi että ne ovat YHTEISIÄ, oli kyse sitten talon rakennuksesta tai yhteisistä ystävistä. Ei riitä että toinen vaalii ja hoitaa asioita, kun taas toinen vain laiskottelee ja kerää rusinat pullasta.

tänään just tilitin mieheni taantumista lapseksi ja sitä etten jaksa/halua/ei huvita olla hänen äitinsä ja kehua häntä kaikista niistä kehitysaskelista joita hän ottaa (meillä aviokriisi, käydään molemmat terapiassa sen jälkeen kun miehen pettäminen paljastui syksyllä). Kun kehitysaskelet ovat tyyliin "uskalsin näyttää keskaria taksikuskille joka kiilasi ohitseni"...



Niin, mä tarvin tukea ja näkökulmia näihin mieheni lapsellisuuksiin, koska kymmenvuotisen avioliittomme aikana olen tosiaan ollut hänelle "äitinä", neuvonut, selittänyt, paijannut, tukenut, komentanut, haastanut, ottanut kiukut vastaan jne. Sitten kun aloin lasten synnyttyä olla lasten äiti ja odotin miehen kasvavan aikuiseksi ja aloin vaatia aikuisen käytöstä, mies loukkkaantui niin että alkoi omien sanojensa mukaan kokea "pahaa oloa" ja päätti sitten ratkoa asiat pettämällä mua - kenen tahansa kanssa, olinhan MÄ aiheuttanut hänen pahan olonsa, niin viis musta. Kun jäi kiinni, tajusi että mä en ole itsestäänselvyys ja tajusi että rakastaa mua ja lapsia ja tajusi senkin, että on jäänyt lapsen tasolle tunne-elämänsä kehityksessä. Ei siis osaa ilmaista itseään millään tavalla - se on lapsena lytätty, eikä se osaa pitää puoliaan, jos sille sanoo ihan mitä vaan kritiikkiä, se menee ihan lukkoon.



Niin että ymmärrän että sulla menee välillä hermo siihen että mies on kuin sun neljäs lapsi - kertoo innoissaan harrastuksistaan, joista sunkin pitäis olla innoissaan ja sun pitäis paijata ja tukea sitä, mutta sitä ei kiinnosta vähääkään (ne muut) lapset - kato eihän lapset ole vastuussa sisaruksistaan :-) Ja sä hoidat koko katrasta, hoidat ja hoidat ja vähitellen sua vaan alkaa kypsyttää. Ei tällä ole mitään tekemistä sivistystason tai harrastusten tms. kanssa.



Mä oon mieheni kanssa AINOASTAAN sen takia, että se on myös terapiassa ja on osoittanut mahtavia merkkejä kyvystään kypsään aikuisuuteen, vastuunottoon - vaikka välilä tuntuu että huonoina päivinä en vaan jaksa. Siksi käy terapiassa, oppimassa pois "äidin" roolista ja saamassa tukea jaksamiselleni. Saan myös peilin, joka näyttää mulle ne kohdat joissa itse tipahdan lapseksi ja alan käyttäytyä sen lapsuudesta tutun roolini kautta, toistaa lapsuuteni käsikirjoituksia. Mulla kun on ollut oma äiti, joka on käyttäytynyt kuin lapsi ja mä oon joutunu olemaan sen "äitinä", kehumaan sitä ruoanlaitosta ja kaikesta, koko ajan, samalla kun se ei ole huomannu mua, ei millää tavalla. Terapeutti tänään taas huomautti, että olen tosiaan osannut valita miehen, jonka kanssa saan toistaa lapsuuteni kuvioita...



Mulle on siis ollut järkytys se, että mulla on oma osuuteni miehen käytökseen - mun käytös ylläpitää miehen käytöstä. Nyt kun olen alkanut kieltäytyä vastuustani, mies joutuu kasvamaan aikuiseksi. Jos sun miehes ei halua pitää perhettä kasassa ottamalla omaa rooliaan, voit ihan hyvin oikeastikin ryhtyä yksinhuoltajaksi - sitähän sä käytännössä jo olet, tosin ilman mahdollisuutta hankkia aikuista kumppania rinnallesi sua tukemaan.



Jos sua kiinnostaa, lue transaktioanalyysin artikkeli jonka voit ladata netistä. Siitä löydät selkokielistä kuvausta vanhempi-aikuinen-lapsi minätiloista ja muutakin mielenkiintoista. Googlaa "transaktioanalyysi persoonallisuus- ja vuorovaikutusteoriana"...



Tsemppiä - ja toivottavasti löydät apua siihen, että voit itsekin kasvaa "aikuiseksi" ja jättää tuon vanhemman(äidin) roolin (lapsi)miehesi kanssa...

Puhelimessa. oletko sille miehelle suorittamisen kohde ja kuunteluoppilas. Sano sille, että vaihdetaan puheenaihetta; ellei häntä kiinnosta niin voithan kysyä, miksi hän sinulle yleensä soitta..laita sievästi luuri kiinni ellet jaksa kuunnella tai jouda. Kerro mikä loukkaa. Et ole roskasanko, joka ottaa suu ammollaan vastaan vuodatuksia. Vuorovaikutus on vaikeata, mutta sitä voi oppia. Puhelujen ei tarvitse olla maratoneja, vaan voi sen sisältö olla toisille antavaa vaikka olisi lyhyttäkin. Jos suostut noihin juttuihin mitkä kalvaa, niin ei teidän suhde muutu miksikään. Mies saa johtaa, mikäli et laita kapuloita rohkeasti ja asiallisesti rattaisiin. Älä ole aina tavoitettavissa kun sinulla on nuo lapsetkin harteillaan. Anna rohkeasti vaakakupin heilahtaa ja tee altavastaajan rooli nousuun. Toimi systemaattisesti ja ole itsellesi rehellinen vaikka ilmeisesti rakastatkin miestäsi.

Niillä on erilainen tapa käsitellä tunteita. Niille rakkauden osoitus voi olla vaikka että on käyneet vaihtamassa sun autoon öljyt ja vaihtaneet talvirenkaat.



Ihmisiä on monenlaisia, toinen ei ole sen kehittymättömämpi tai keskeneräinen kuin itse vaikka kiinnostuksen kohteet ja tavat reagoida olisivat erilaiset. Tosin omat lapset mielestäni pitää kokea kiinnostavina ihan jokaisen. Välillä vaan naiset haluavat prosessoida esim. lapseen liittyvää asiaa puhumalla, miehet taas pyrkivät löytämään jonkun ratkaisun, jolla asia saadaan pois päiväjärjestyksestä.



Siis yleistämällä näin, toki miehistä ja naisistakin löytyy erilaisia tyyppejä.



Anna sen rassailla autoja ja ole iloine että voit käydä kulttuuririennoissa itse. Ehkä saatte kumpikin toistenne kautta maailmaanne jotain uutta. Voisitte koittaa keksiä jonkun yhteisen kiinnostuksen kohteen tai harrastuksen kummankin omien kiinnostusten lisäksi.

suutu tai kaikki yksinkertaisesti vaan tuntuu olevan vialla ja huonosti? Miten siitä pääsee yli ja hyväksyy, että kaikki ei mene niin kuin MINÄ haluan?!

ap

Älä välitä noista palstajeesuksista. Tottahan se on, että toinen on hyväksyttävä sellaisena kuin se on mutta silti. JOSKUS vaan niin rasittaa.

Esimerkiksi mua ärsyttää se, että mun mies on sosiaalisesti vähän kömpelö. On tosi ujo, ja oikeastaan inhoaa sosiaalisia tilanteita, ja tätä kompensoi sitten höpöttämällä koko ajan ja jopa hieman leuhkimalla. Vaikkei oikeasti ole edes mikään leuhka! Mutta siis mua niin ahdistaa se, ja jännittää mennä yhdessä juhliin tms. Ja siis suoraan sanottuna v-ttaa, kun olisi kiva mennä yhdessä eri paikkoihin:/

kesken omassa elämässä. Kysy itseltäsi: Mikä sun omassa elämässä on jäänyt keskeneräiseksi? Missä sä itse et ole täydellinen?



Keskity hetkeksi itseesi, ala työstää omaa elämääsi esim. Fisherin Jälleenrakentaminen -kirjan avulla (käytetään eroseminaareissa, mutta sopii myös avioliiton kehittämiseen). Lähtökohtana on aina se että me voimme muuttaa vain itseämme, emme toista ihmistä. Jos me muutumme, niin parisuhteen tasapaino muuttuu ja se pakottaa tapahtumaan jotain - joko toinenkin osapuoli alkaa muuttua tai sitten tulee ero.



Fisherin kirja on siitä hyvä, että siinä kuvaillaan ihmisenä kehittymisen vaiheita. Voi tunnistaa oman kehityspolkunsa ja mua ainakin helpotti kun näin missä vaiheessa oma mieheni on menossa. Parisuhde vaatii aina kärsivällisyyttä. Kun tajuaa, miten paljon kasvamista itselläkin on, on helpompi olla armollinen puolisolleenkin.

tollanen puolen vuoden erillään asuminen on melkoisen iso juttu, jos sulla 3 pientä lasta siinä yksin hoidettavana. Kyllä siinä alkaa kaikki maailman asiat vituttamaan siinä toisessa, joka lomailee perhe-elämästä siellä toisessa kaupungissa. Mua ainakin alkais, eikä kyse on kenenkään keskeneräisyydestä erityisesti, vaan tilanne on vaan h---tin rankka.

Mä yritän pitää mielessä, että mieskin on ihminen ja jätän suurimmat turhat mölyt mahaani. Toisaalta mulle tulee aina myös paha olo, jos tiuskin hänelle turhaan, joten sekin hillitsee.



Toisen sellaisenaan hyväksyminen on ihan helvetin vaikeaa. Ei siinä auta mitkään "jos rakastat niin hyväksyt" -fraasit.

koska he eivät saaneet sinne hyvää työntekijää ja siellä on joku käynnistelyprojekti. Lapset ovat yhteisiä ja yhdessä ollaan oltu 7 vuotta. Mies ei jaksa vatvoa lasten juttuja, vaikka lapsia rakastaakin, koska hänen mielestään minä usein ylireagoin ja asiat kuuluvat kasvamiseen.

Ehkä se puhelimessa puhuminen ei vaan suju. Mä en jaksa enää päivän päätteeksi kuunnella, kuinka mies viettää sinkkuelämää ja käy illat pitkät poikien kanssa kaljalla ja urheilubaareissa. Ehkä olemme jo vähän kasvaneet erilleenkin.

ap

Aivan varmasti liitoittelet lasten asioita. Iso osa naisista näin tekee. Mistä miehesi pitäisi puhua? Jos ei kertoa mitä tekee? Lässyttää jotain saippuaoopperasta tuttua romanttista roskaa?

Sinulla on selvästi nuttura liian kireällä ja samalla käyttäydyt lapsellisesti. Et hyväksy sitä että maailma ei mene kuten sinä haluat. Miehesi ei ole sinun orjasi. Eikä edes lapset. Etkö sitten käy töissä? Siellä harvoin kaikki menee niin kuin itse tahtoo

kesken omassa elämässä. Kysy itseltäsi: Mikä sun omassa elämässä on jäänyt keskeneräiseksi? Missä sä itse et ole täydellinen?

Keskity hetkeksi itseesi, ala työstää omaa elämääsi esim. Fisherin Jälleenrakentaminen -kirjan avulla (käytetään eroseminaareissa, mutta sopii myös avioliiton kehittämiseen). Lähtökohtana on aina se että me voimme muuttaa vain itseämme, emme toista ihmistä. Jos me muutumme, niin parisuhteen tasapaino muuttuu ja se pakottaa tapahtumaan jotain - joko toinenkin osapuoli alkaa muuttua tai sitten tulee ero.

Fisherin kirja on siitä hyvä, että siinä kuvaillaan ihmisenä kehittymisen vaiheita. Voi tunnistaa oman kehityspolkunsa ja mua ainakin helpotti kun näin missä vaiheessa oma mieheni on menossa. Parisuhde vaatii aina kärsivällisyyttä. Kun tajuaa, miten paljon kasvamista itselläkin on, on helpompi olla armollinen puolisolleenkin.

Mulla ei ole ongelmana sosiaaliset tilanteet, osaan olla ihmisten kanssa ja jutella sivistyneesti eri aihepiireistä. En myöskään leuhki tms. Eli se ei voi olla kyseessä:)

Se, jota miehen kömpelyys rasittaa