Lue keskustelun säännöt.
14-vuotias pyytää apua!
29.04.2012 |
Eli en nyt tiiä miten selittäisin tän... Oon 14-vuotias ERILAINEN tyttö. En harrasta kavereiden kanssa olemista ja vihaan sosiaalisia tilanteita yli kaiken muun. Haluaisin tavallaan olla kuin muut, mutta en ole.
Olen pienestä saakka vihannut sosiaalisia tilanteita. Vietän päivät yksin uponneena kirjojen ja elokuvien maailmaan. En pysty tunnistamaan tunteita itsessäni ollenkaan ja käyn helposti ihmisten kimppuun. Minulla ei ikinä ole ollut pitkäaikaisia kaveri tai seurustelusuhteita. Olen ollut kiusattu ja minua pidetään henkisesti sairaana ihmisenä väkivaltaisten ja veristen mielikuvien takia.
Koulu menee ihan hyvin. Numerot vaihtelevat seiskasta kymppiin. Viime aikoina kuitenkin olen päässyt läpi pienellämmäkin panostuksella. Koulu ei oikeestaan kiinnosta yhtään, mutta kyllä tajuan, että se on sen verran tärkeää, että siihen pitää panostaa.
Monet ihmiset pitävät minua myös autistisena, koska en aina kuule ääniä, joita minulle sanotaan/elelen omissa maailmoissani. Itseasiassa en halua yhtään kavereita. Enkä poikaystävää. Haluan olla mielummin yksin kirjojen, elokuvien ja tietokoneeni kanssa ja niin teekin kaikki päivät.
Nyt vasta huomasin pojan, joka erottuu joukosta ja on erilainen kuin muut. Tapasin nyt lomalla häntä muutaman kerran. Meillä oli hauskaa, vaikka pääosin hän vain puhui. En minä. Halailimme ja yhdessä vaiheessa myös suutelimme.
Sillä hetkellä tajusin, että en kuitenkaan pysty luomaan pojan kanssa pysyvää suhdetta. Enkä oikeastaan edes halua. Halusin että tulevaisuudessa olen yksin. Tavallaan haluan, koska minun pitää opetella pitämään suhteista kiinni, mutta tavallaan myös en halua siksi, koska koen sen ahdistavaksi. Yksinäisyys on mukava tunne.
Minkäköhän takia olen tällainen? En sanonut tunteita pojalle, että koen oloni ahdistavaksi, mutta sisälläni tunsin sen. Lapsesta saakka olen kokenut oloni ahdistavaksi jo sen jälkeen, kun olen ollut yhden ihmisen kanssa samassa huoneessa viisi minuuttia.
Toivon, että minua ymmärretään täällä. Haluan olla kuten muut teinit, mutta en voi "epäsosiaalisuuteni" takia. Olen yrittänyt puhua kouluterkalle, mutta hän vain voivottelee asiaa ja sanoo, että tuossa iässä se on ihan normaalia.
Tavallaan "aloitimme" pojan kanssa seurustelun ja en pääse siitä irti, vaikka haluaisin. En uskalla sanoa, koska tavallaan myös välitän hänestä oikeasti. Yleensä olen aika kylmä, ja tunteeton ihminen. En edes muista, milloin viimeksi itkin... Huoh! Näen häntä taas joku päivä enkä oikeesti viitsi sanoa, että voitaisko olla vaan kavereita, koska se kaverina oleminen tuntuisi ihan yhtä ahdistavalta. Miksi olen tällainen? Onko tälle kylmyydelleni, epäsosiaalisuudelle ja yksinolemisen pakkomielteelle mitään "parannuskeinoa"?
Toivoisin oikeasti, että saisin tähän apua.
Kommentit (4)
Millaiset suhteet sinulla on vanhempiisi? Onko sinulla sisaruksia?
Kyllä sinulle on olemassa "parannuskeino" ja se on terapia, mutta mikään pikaparannus se ei ole.
Minulla on pikkusisko ja vanhemmat eivät ole eronneet. Kotona menee hyvin. Yleensä kylläkin vetäydyn omaan huoneeseeni lukemaan/katsomaan leffoja yms. Pääosin kotona menee ihan ok ja vanhempiin/sisarukseen on tosi hyvä suhde. Perhe on minulle lähes yksi asia maailmassa, josta oikeasti välitän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ihme, että ahdistaa, jos suhteellisen lyhyen tutustumisen jälkeen tuntuu, että pitää nyt jo miettiä "pitkäaikaista"ihmissuhdetta ja "tulevaisuutta". Lyhyen tuttavuuden perusteella yleensä kannattaa varovasti tunnustella lähinnä sitä, mikä tuntuu hyvältä nyt, tällä hetkellä. Tulevaisuutta voi miettiä sitten kun se on vähän lähempänä ja kun tuntee toista -ja ehkä itseäänkin-vähänparemmin. On jokseenkin hölmöä päättää etukäteen 14-vuotiaana tai minkään ikäisenä, että tulen tai en tule elämään yksin. Ei sitä voi tietää. Mitä vaan suunnitelmia voi tehdä, mutta toimivia kristallipallojanei ole vielä kehitetty.
Älä mieti niin paljon, äläkä uhoa tulevaisuusjuttuja, vaan anna elämän kuljettaa ja tunnustele hiljakseen, josko vaikka tykkäisit siitä, mitä vastaan tulee.
Minusta on aikalailla sama, miksi olet tuollainen kuin olet, Ja itse asiassa aika monet kokevat juuri noin, kun ovat tutustumisvaiheesssa uusiin ihmisiin tai itseensä. Mutta voisithan tutustua siihen kuuluisaan aspergerin oireyhtymään.
Tekstisi ainakin vaikuttaa hyvin, hyvin tutulta. Minulla on Aspergerin oireyhtymä, minkä sain tietää vasta muutama vuosi sitten. Koko nuoruusaikani tuskailin ja ihmettelin, miksi olen niin erilainen kuin muut. Nautin kovasti yksinäisyydestä, vietän paljon aikaa lukien tai elokuvia katsellen (ja nykyään keskustelupalstoilla). Sinun ikäisenäsi olin myös aivan varma, että en koskaan halua seurustella.
Sitten kuitenkin tapasin pojan, johon ihastuin ja seurustelimme noin vuoden ajan. Suhde päättyi pojan aloitteesta. Hän ei jaksanut epäsosiaalisuuttani ja sitä, että en halunnut ottaa osaa normaaleihin ajanviettotapoihin (esim. lätkämatseissa käyminen, kotibileet). Sydämeni särkyi ja päätin entistä lujemmin, että seurustelua ei tulevaisuuteeni enää tule kuulumaan.
Pitkään elinkin seurustelematta. Hain miehiltä lähinnä seksiä ja pyrin muodostamaan seksisuhteita, koska seksi on yleensä nautinnollisempaa kun sitä harrastaa pitkään saman ihmisen kanssa, ainakin itselleni. Olin elämääni tyytyväinen ja hyväksyin myös sen ajatuksen, että en tulisi koskaan saamaan lapsia.
Sitten, 25-vuotiaana, tapasin ensimmäistä kertaa miehen, johon samastuin todella voimakkaasti. Hänellä ei ole Aspergeria, mutta hän näkee minut täysin oikein (muut ihmiset ymmärtävät yleensä enemmän väärin kuin oikein) ja henkinen yhteytemme on todella syvä. Olin aivan hämmästynyt, että sellaistakin voi toisen ihmisen kanssa kokea! Hieman myöhemmin tapasin vielä toisenkin tällaisen miehen. En mene yksityiskohtiin, mutta nyt olen tämän jälkimmäisen miehen kanssa seurustellut onnellisesti kymmenen vuotta ja meille on tulossa lapsi.
Kysyt parannuskeinoa. Jos sinullakin on Asperger, parannuskeinoa ei ole. Sosiaalisessa kontaktissa oleminen tulee aina olemaan raskasta. Sinun kannattaa kuitenkin nähdä vaivaa sen eteen, että opit käyttäytymään tavalla joka ei ärsytä/harmita muita. Se helpottaa omaa elämääsi ja myös ympärilläsi olevien ihmisten elämää. Itseäni auttoi esim. työ vaatekaupan myyjänä. Siinä tapasin paljon erilaisia ihmisiä, ja muita myyjiä tarkkailemalla opin, miten mihinkin asiaan kannattaa reagoida ja miten eri tilanteissa käyttäydytään.
Olen järjestänyt elämäni siten, että päiväni eivät täyty rasittavasta sosiaalisesta puurosta. Teen töitä pääosin kotoa käsin, ja ystäväpiirini on todella pieni. Läheisimpien ystävieni seurasta saan niin paljon voimaa, nautintoa ja energiaa, että jaksan sitä silloin tällöin vaikka se raskasta onkin. Mieheni seura puolestaan ei ole minulle lainkaan kuluttavaa, koska olemme oppineet elämään yhdessä niin hyvin. Annamme kumpikin toisillemme tilaa, ja olemme myös alusta asti ymmärtäneet toisiamme niin hyvin, että hänen seurassaan minun ei tarvitse niin kovasti tsempata kuin muiden ihmisten seurassa (hänellä ei ole Aspergeria, mutta hän on taipuvainen äärimmäiseen loogisuuteen ajattelussa, mikä auttaa häntä ymmärtämään kaltaisiani).
Mitä jos ottaisit tuon orastavan suhteesi päivä kerrallaan? Ja yrittäisit olla siinä mahdollisimman oma itsesi. Voit jopa tuolle pojalle kertoa olevasi jollakin tavoin erilainen, ja että et vain voi asialle mitään. Jos yhdessäolo tuntuu raskaalta, kerro mikä siinä on raskasta. Jos poika loukkaantuu käytöksestäsi, kysy mikä loukkasi ja lupaa toimia paremmin seuraavalla kerralla (ja pidä myös lupauksesi). Jos poika jaksaa opetella ja sopeutua olemaan kanssasi, hän saattaa hyvinkin olla vaivannäön arvoinen. Jos ei jaksa, anna mennä. Löydät kyllä vielä joku päivä vastakappaleesi.
Tsemppiä sinulle! Muista että kaikkien ihmisten ei tarvitse olla samasta puusta veistettyjä. Erilaisenakin voi oppia elämään maailmassa. Täysin eristäytynyttä elämää en kuitenkaan suosittele. Vaikka itsekin nuorempana luulin voivani elää koko elämäni ilman muita ihmisiä, nykyään tiedän millainen voimavara ihmissuhteet ovat - myös minulle. Ihmisen ei ole hyvä olla aivan yksin.
Millaiset suhteet sinulla on vanhempiisi? Onko sinulla sisaruksia?
Kyllä sinulle on olemassa "parannuskeino" ja se on terapia, mutta mikään pikaparannus se ei ole.