Kuvittelenko vain, vai onko niin, että yhden lapsen vanhemmilla ei ole minkäänlaista hajua

Adhd, asperger-piirteet, määrittämätön nykymishäiriö sekä häiriö tunne-elämän kehityksessä. Sopii vaan monilapsiperheiden äitien pohtia pienessä päässään, miten raskasta arki on yhdenkin tuollaisen kanssa...yhdistelmä on haastava siksikin, että sairaudet vaikuttavat jokainen eri juttuihin:



1.hyperaktiivinen lapsi ei osaa olla paikallaan eikä tunne kuuntelevan,



2.asperger-piirteinen on äärimmäisen herkkä ja jumittuu helposti,



3.nykymishäiriöisellä on ticsejä (mm. jatkuvaa kurkun selvittelyä ja nyökkäilyä)



4. ja tunne-elämän kehityksen viivästyminen tekee sen, että tuo pikkuvanhasti puhuva, liikunnallinen ja energinen lapsi on vuosia ikäisiään jäljessä sosiaalisesti eikä osaa tunnistaa tunteitaan nyt eskari-ikäisenäkään.



Ihan oikeasti, sopii tulla kokeilemaan meidän perheen arkea. Koko päivä aamuseitsemästä alkaen höseltämistä, jumittumista, mitättömistä jutuista raivareita ja uhmaa, mieliala muuttuu minuuteissa, joka päivä käydään samat säännöt läpi ilman tulosta. Illalla kun kuvittelet pääseväsi nukkumaan, lapsi kävelee unissaan ulko-ovelle räpläämään lukkoa tai valvoo 2-3 tuntia ilman syytä. Pelkoja on kamalasti mutta lapsi ei niistä pysty kertomaan, eli koskaan ei voi olla täysin varma siitä, mitä häntä tällä kertaa valvotuttaa.



Rutiinien pitää toistua joka ikinen päivä samanlaisina, muuten on yhtä huutoa ja kiukkua koko päivä. Ja kun Suomessa kerran eletään, lääkitystähän ei alle kouluikäiselle sählärille saa.

Tiedän monia yksilapsisia perheitä, joissa on oikeasti rankkaa. Kahden suht. normaalin lapsen omaavalla ei ole sellaisesta rankkuudesta mitään kuvaa..



Tutullani on tyttö, joka joutui ensimmäisten elinvuosien aikana käymään läpi yli 20 pään alueen leikkausta. Hänellä on erittäin vaikea epilepsia ja hän on vaikeasti kehitysvammainen. Jokainen kohtaus voi olla hänen viimeisensä.



Toinen tuttuni sai neliraajahalvaantuneen kehitysvammaisen autistisen pojan. Varmasti helppo elämä, kun on vain yksi lapsi...



Emme ikinä voi tietää, millaista toisen elämä on. Aina löytyy ihmisiä, joilla on rankempaa kuin itsellä. Aina löytyy ihmisiä, joilla menee paremmin tai huonommin. Miksi siis tehdä tällaisia aloituksia? "Teillä yhden lapsen äideillä ei ole mitään kuvaa rankkuudesta" on aika karu väite, jos itsellä on kaksi tervettä lasta. Väittäisin, että oikeasti sairaiden lasten äideillä on rankempaa kuin sinulla.



Ja mikä kilpailu se on, kenellä on rankinta. Eikö pitäisi tukea toisia, eikä nostaa itseään jollekin kuvitteelliselle uhrautuvaisuus-korokkeelle?



Minulta menee kokonaan ohi aloituksen pointti.. Haluatko marttyyrin kruunun vai saada muut tuntemaan itsensä huonommiksi?

et kuitenkaan laittanut yhteystietoja eli milloin teille siis tarkasti ottaen sopii tulla kokeilemaan?

Ja otatko siis ihan kenet vaan, lähdetkö itse Ruotsinristeilylle?

Aika rohkeasti vaan ilmoitit, että sopii tulla kokeilemaan vaikka tiedät miten sekopäistä porukkaa täällä kirjoittelee.

Adhd, asperger-piirteet, määrittämätön nykymishäiriö sekä häiriö tunne-elämän kehityksessä. Sopii vaan monilapsiperheiden äitien pohtia pienessä päässään, miten raskasta arki on yhdenkin tuollaisen kanssa...yhdistelmä on haastava siksikin, että sairaudet vaikuttavat jokainen eri juttuihin: 1.hyperaktiivinen lapsi ei osaa olla paikallaan eikä tunne kuuntelevan, 2.asperger-piirteinen on äärimmäisen herkkä ja jumittuu helposti, 3.nykymishäiriöisellä on ticsejä (mm. jatkuvaa kurkun selvittelyä ja nyökkäilyä) 4. ja tunne-elämän kehityksen viivästyminen tekee sen, että tuo pikkuvanhasti puhuva, liikunnallinen ja energinen lapsi on vuosia ikäisiään jäljessä sosiaalisesti eikä osaa tunnistaa tunteitaan nyt eskari-ikäisenäkään. Ihan oikeasti, sopii tulla kokeilemaan meidän perheen arkea. Koko päivä aamuseitsemästä alkaen höseltämistä, jumittumista, mitättömistä jutuista raivareita ja uhmaa, mieliala muuttuu minuuteissa, joka päivä käydään samat säännöt läpi ilman tulosta. Illalla kun kuvittelet pääseväsi nukkumaan, lapsi kävelee unissaan ulko-ovelle räpläämään lukkoa tai valvoo 2-3 tuntia ilman syytä. Pelkoja on kamalasti mutta lapsi ei niistä pysty kertomaan, eli koskaan ei voi olla täysin varma siitä, mitä häntä tällä kertaa valvotuttaa. Rutiinien pitää toistua joka ikinen päivä samanlaisina, muuten on yhtä huutoa ja kiukkua koko päivä. Ja kun Suomessa kerran eletään, lääkitystähän ei alle kouluikäiselle sählärille saa.

kaikkien esikoiset ei ole helpoimmasta päästä...

oli rankempi hoitaa, ei viihtynyt lainkaan itsekseen, ei halunnut leikkiä (äidin piti heilutella leluja), allergiaa, nukkui huonosti ja päikkyjä ei juurikaan.... Toinen: Nukkui hyvin, viihtyi itsekseen, innostui leluista. Nyt jo onneksi ekakin niin iso, että kiinnostuu lukemisesta yms. ja pienempi leikkii omiaan. Nyt saa kahvinkin juoda lämpimänä, toisin kuin silloin kun eka oli vauva.

hoidettava. Olin unenpuuttesta täysin uupunut, saatoin nukahtaa istualleen jos oli hetken rauhallista. Mikään ei tuntunut helpottavan koliikkia, enkä ole ikinä ollut sen jälkeen yhtä lähellä romahduspistettä henkisesti tai fyysisesti. Vasta kun esikoinen täytti vuoden alkoi tilanne helpottua.



Toinen lapsi oli hyvin nukkuva ja rauhallisesti syövä. Kahden kanssa oli siis paljon leppoisampaa ja helpompaa...