Yksinhuoltaja: mikä on parasta yksinhuoltajuudessa? Entä pahinta?

Etpä kovin aikuiselle vaikuta.

Parasta oli se kun mutsi lähti, niin sitten kämppä olikin minun hallussa. Ei ollut toista vanhempaa enää dominoimassa tai muuten tiellä. Sai tehdä mitä halusi, eikä tullut enää "SIIVOA HUONE" -tyyppisiä komentoja sekunti sen jälkeen kun oli piirretyt laittanu pyörimään videoon. Haista mutsi vittu muuten. Vituttaa vieläkin tuo.

Pahinta oli diktatuuri ja tyrannia, eli se että äidillä oli kaikki päätäntävalta, eikä isän puoleen voinut kääntyä räikeissä vallan väärinkäyttötapauksissa. Voi kuulostaa koomiselta mutta olen ihan vakavissani. Oikeaan kotiin kuuluu kaksi aikuista, koska henkinen tasapaino ei säily yhdellä ihmisellä kaiken aikaa. Lapsi joutuu silloin henkiseen vuoristorataan, halusi hän sitä tai ei.

t. isän kanssa kaksistaan kasvanut nyk. yh itsekin

Itse asiassa olen eksentrinen ja energinen persoona. Olin vielä lisäksi vähän humalassa kirjoitushetkellä ja palasin lapsuuteen pään sisällä kun aloin muistelemaan menneitä. Tuollaiset muisteluhetket voivat olla hyvin vahvoja kun ei ole ketään muuta täällä samassa huoneessa, eli sosiaalisen normin voi laittaa syrjään silloin. Kommentin ensimmäinen kappale oli puolisuodattamonta tekstiä, puolivahvalla tunnelatauksella varustettuna, lapsuuden ajan tunneminästä.

Se että ylipäätään kommentoit tekstiäni on jo signaali jostain. Tekstini ärsytti ja provosoi sinua. Arvaan että syynä oli se että sinun lapsuutesi olikin omasta mielestäsi ihan ok, eli jokseenkin päinvastainen minun kokemukseeni yksinhuoltajakasvatuksesta, eli yritin antaa sinun näkökulmasta huonon leiman yksinhuoltajuudelle, ja otit sen aika henkilökohtaisesti. Vai oletko tiedostamattomasti kateellinen että olen onnistunut säilyttämään osan lapsuuden minääni? Tuskin sinä minua pidit oikeasti lapsena tai täysin lapsenmielisenä.

Vuosien saatossa minusta on tullut oman itseni terapeutti ja lapsipsykiatri. Sisäinen psykiatrini aistii sinussa jotain käsittelemätöntä tuskaa. Tuska on huono sana tässä mutta en parempaakaan keksi. Sinun tulisi keskittyä siihen, seurata sitä tunnetta kuin johtolankaa ja käsitellä se jotta ensi kerralla kykenet vastustamaan kiusausta vastata yksinhuoltajuutta kritisoiviin kirjoituksiin noin lyhyesti. Kuvittelisin että sisäinen lapsesi olisi käskenyt minua suksimaan v***uun ja mennä nussimaan orapihlaja-aitaa karvalakki päässä tjsp, mutta sen sijaan se tuli aikuisminäsi läpi suodatettuna kommenttina "Etpä kovin aikuiselle vaikuta."

Minkälaisia tunteita tämä kaikki sinussa herättää?

Etpä kovin aikuiselle vaikuta.

Parasta oli se kun mutsi lähti, niin sitten kämppä olikin minun hallussa. Ei ollut toista vanhempaa enää dominoimassa tai muuten tiellä. Sai tehdä mitä halusi, eikä tullut enää "SIIVOA HUONE" -tyyppisiä komentoja sekunti sen jälkeen kun oli piirretyt laittanu pyörimään videoon. Haista mutsi vittu muuten. Vituttaa vieläkin tuo.

Pahinta oli diktatuuri ja tyrannia, eli se että äidillä oli kaikki päätäntävalta, eikä isän puoleen voinut kääntyä räikeissä vallan väärinkäyttötapauksissa. Voi kuulostaa koomiselta mutta olen ihan vakavissani. Oikeaan kotiin kuuluu kaksi aikuista, koska henkinen tasapaino ei säily yhdellä ihmisellä kaiken aikaa. Lapsi joutuu silloin henkiseen vuoristorataan, halusi hän sitä tai ei.

t. isän kanssa kaksistaan kasvanut nyk. yh itsekin

Itse asiassa olen eksentrinen ja energinen persoona. Olin vielä lisäksi vähän humalassa kirjoitushetkellä ja palasin lapsuuteen pään sisällä kun aloin muistelemaan menneitä. Tuollaiset muisteluhetket voivat olla hyvin vahvoja kun ei ole ketään muuta täällä samassa huoneessa, eli sosiaalisen normin voi laittaa syrjään silloin. Kommentin ensimmäinen kappale oli puolisuodattamonta tekstiä, puolivahvalla tunnelatauksella varustettuna, lapsuuden ajan tunneminästä.

Se että ylipäätään kommentoit tekstiäni on jo signaali jostain. Tekstini ärsytti ja provosoi sinua. Arvaan että syynä oli se että sinun lapsuutesi olikin omasta mielestäsi ihan ok, eli jokseenkin päinvastainen minun kokemukseeni yksinhuoltajakasvatuksesta, eli yritin antaa sinun näkökulmasta huonon leiman yksinhuoltajuudelle, ja otit sen aika henkilökohtaisesti. Vai oletko tiedostamattomasti kateellinen että olen onnistunut säilyttämään osan lapsuuden minääni? Tuskin sinä minua pidit oikeasti lapsena tai täysin lapsenmielisenä.

Vuosien saatossa minusta on tullut oman itseni terapeutti ja lapsipsykiatri. Sisäinen psykiatrini aistii sinussa jotain käsittelemätöntä tuskaa. Tuska on huono sana tässä mutta en parempaakaan keksi. Sinun tulisi keskittyä siihen, seurata sitä tunnetta kuin johtolankaa ja käsitellä se jotta ensi kerralla kykenet vastustamaan kiusausta vastata yksinhuoltajuutta kritisoiviin kirjoituksiin noin lyhyesti. Kuvittelisin että sisäinen lapsesi olisi käskenyt minua suksimaan v***uun ja mennä nussimaan orapihlaja-aitaa karvalakki päässä tjsp, mutta sen sijaan se tuli aikuisminäsi läpi suodatettuna kommenttina "Etpä kovin aikuiselle vaikuta."

Minkälaisia tunteita tämä kaikki sinussa herättää?

ja hyvinvoivia siitä huolimatta että isänsä ei enää tunnista heitä (Alzheimer), pahinta on se että mies sairastui niin nuorena, alle viisikymppisenä ja luonne muuttui vaaralliseksi muulle perheelle. Pahinta on myös se että niin harva ihminen tuntuu ymmärtävän kuinka monenlaisista eri tilanteista ihminen saattaa jäädä tahtomattaan yksinhuoltajaksi.