Kuinka päästä eroon katkeruudesta?

ajan kanssa. mä olin mun miehelle monta vuotta katkera siitä miten paskasti se mua aikoinaan kohteli. Mutta sitten pikku hiljaa aloin tajuta, että en jaksa enää olla katkera. En voita sillä tunteella mitää. Itellä on vaa paska olo koko ajan. Annoin sitte mielessäni vaan miehelle anteeks ja yritin olla positiivinen. En halua tuhlata mun energiaa vihaan tai katkeruuteen. :)

ja sitten sekin tuntuu ihan yhtä väärältä ;)

Jätetyksi tuleminen on kipeä asia. Se, että mies vaikuttaa silmissäsi jo pieneltä ja säälittävältä on jo merkki siitä että toivut. Vuoden päästä varmaan vaan puuskahdat ja mietit miksi jaksoit tuhlata sellaiseen niin paljon tunteita ja energiaa.

No onhan niinkin käynyt ja olen itsekin niin tehnyt, mutta se ei tunnu niin pahalta. Se on mielestäni rehdimpää ja jotenkin naiivisti luulin, että tämä entinen miesystäväni olisi edes välittänyt minusta sen verran, että olisi ajatellut minunkin elämääni ja tulevaisuuttani, eikä itsekkäästi käpertyisi pelkuruuteensa.

Itse suhteen loppuminen ei oikeastaan tuntunut kauaa pahalta, olin sitä itsekin miettinyt, enkä koskaan kaivannut miestä suhteen jälkeen. Mutta tuntuu kuin kaikki olisikin ollut valhetta ja olisin maailman suurin narri. Miksi seurustella ihmisen kanssa jota ei rakasta? Miksi minun piti seurustella ihmisen kanssa joka ei rakastanut minua? Se tuntuu niin epäreilulta, kusetukselta :/

ap

arvaa, miltä minusta on tuntunut, kun olin 20 vuotta avioliitossa ja mies kun petti niin sanoi, että on jo 5-10 vuotta näivettynyt... Koskaan ei sanonut mitään.

4

Oi voi, kuulostaa todella kurjalta! En osaa edes kuvitella, kuinka pahalta tuntuisi. :/ Voimia sinulle, vaikka ilmeisesti oletkin jo päässyt asian yli :) Mutta tosiaan, antaa kyllä perpektiiviä minulle... Taitaa minun valitusvirteni olla aika kevyttä tuohon nähden. Mikä ihme niitä miehiä vaivaa?! Miksei voi avata sitä helvetin suuta? Itsekin kun monesti yritin puhua asioista.

ap

Katkeruuden takaa löytyy vihaa ja vihan takaa surematonta surua. Ehkä et ole vielä surrut sitä ettei teillä ollut todellista yhteyttä, avoimuutta ja luottamusta. Siitä kertoo se ettei miesystäväsi kertonut sinulle todellisia tunteitaan.

Totta tässä on ainakin se, ettei meillä ollut todellista yhteyttä, eikä mitään todellista tai muutenkaan säästämisen arvoista. Ehkä silti odotin, että hän olisi edes välittänyt niiden kaikkien vuosien jälkeen. Olin väärässä :) Ja vihainen ainakin olen.

ja sitten sekin tuntuu ihan yhtä väärältä ;)

Jätetyksi tuleminen on kipeä asia. Se, että mies vaikuttaa silmissäsi jo pieneltä ja säälittävältä on jo merkki siitä että toivut. Vuoden päästä varmaan vaan puuskahdat ja mietit miksi jaksoit tuhlata sellaiseen niin paljon tunteita ja energiaa.

vastaus oli aina "ei mikään, kaikki hyvin". Olen päässyt yli, mutta yksi katkeruus vielä häämöttää: olen jonkin verran katkera siitä, että mies vei luottamukseni kaikkiin miehiin. En voi luottaa kenenkään, koska en voi ikinä tietää, kuka puhuu totta. JOs joku tietää, miten tällaisestä katkeruudesta - omasta asenteesta ja kuvitelmasta - pääsee eroon, niin kertokaa :-).

4

No onhan niinkin käynyt ja olen itsekin niin tehnyt, mutta se ei tunnu niin pahalta. Se on mielestäni rehdimpää ja jotenkin naiivisti luulin, että tämä entinen miesystäväni olisi edes välittänyt minusta sen verran, että olisi ajatellut minunkin elämääni ja tulevaisuuttani, eikä itsekkäästi käpertyisi pelkuruuteensa.

Itse suhteen loppuminen ei oikeastaan tuntunut kauaa pahalta, olin sitä itsekin miettinyt, enkä koskaan kaivannut miestä suhteen jälkeen. Mutta tuntuu kuin kaikki olisikin ollut valhetta ja olisin maailman suurin narri. Miksi seurustella ihmisen kanssa jota ei rakasta? Miksi minun piti seurustella ihmisen kanssa joka ei rakastanut minua? Se tuntuu niin epäreilulta, kusetukselta :/

ap

arvaa, miltä minusta on tuntunut, kun olin 20 vuotta avioliitossa ja mies kun petti niin sanoi, että on jo 5-10 vuotta näivettynyt... Koskaan ei sanonut mitään.

4

Oi voi, kuulostaa todella kurjalta! En osaa edes kuvitella, kuinka pahalta tuntuisi. :/ Voimia sinulle, vaikka ilmeisesti oletkin jo päässyt asian yli :) Mutta tosiaan, antaa kyllä perpektiiviä minulle... Taitaa minun valitusvirteni olla aika kevyttä tuohon nähden. Mikä ihme niitä miehiä vaivaa?! Miksei voi avata sitä helvetin suuta? Itsekin kun monesti yritin puhua asioista.

ap

eli minäkin kyselin mieheltä, mikä vaivaa ja vastaus oli aina "ei mikään". Vaikka miehelle olen antanut anteeksi, niin yksi pieni katkeruus minuakin vaivaa: olen miehelle katkera siitä, että mies vai luottamuksen koko mieskuntaan. En pysty luottamaan kenenkään, koska en voi tietää, kuka puhuu totta. Jos joku tietää, miten tällaisen katkeruuden - oman päänsisäisen ja perusteettoman - voi antaa anteeksi, niin kertokaa :-)



4

kysyit miten..no, se voi ottaa aikaa ja välillä tuntuu että on umpikujassa

muistelen omaa prosessia ensin en jotenkin osannut käsitellä asiaa ja sitten olin vihainen ja sitten välinpitämätön tai jotenkin niin luulin



mietin asiaa paljon ja sitä miten hirveästi menee energiaa siihen että vihaa ja vihaa vaan ja on ärtynyt ja katkera



sitten siitä lähti jotenkin pikku hiljaa muodostumaan ajatus että pitäisi ehkä antaa anteeksi että helpottaisi



mutta mun piti ensin antaa itselleni anteeksi, etten ollut toiminut miten olisi pitänyt tai toimin väärin...siihen meni aikaa. Sitten kun jotenkin oivalsin että se oma hyvinvointi riippuu siitä miltä kantilta katson maailmaa ja näitä asioita, sitten alkoi tulla puhtia näihin asioihin ja anteeksi antamisen syvempään ymmärtämiseen, ettei se ole näennäistä ("annan anteeksi mutta en unohda") vaan sitä että se todella muuttaa KAIKEN suhtautumisen koska sen ymmärtäminen pitää sisällään sen hyväksymisen että kaikki tekevät virheitä ja kukaan ei ole täydellinen



on vaikeaa olla armollinen, helpompaa olla armottomampi, kova, kylmä, julmakin



muutuin kokonaan ja se on vaikuttanut ihan kaikkeen: luulin että suurin muutos olisi ollut kevyempi olo, no se on iso muutos mutta suurempi on ollut oivallus elämän lyhyydestä, ainutkertaisuudesta ja todellisen syvän anteeksi annon merkityksestä itselle



eikä se ole riippuvaista siitä pyytääkö toinen anteeksi tai katuuko tekoaan vaan samalla antaa anteeksi sen ettei toinen jostain syystä kykene käsittelemään sitä miten toimi juuri sillä hetkellä yhtä perusteellisesti tai käymään asiaa kanssasi läpi, sillä ei ole lopulta merkitystä



sillä on että armollisuuden löytämisen kautta vapautuu energiaa löytää merkitykselliset asiat elämässä ja iloita niistä joka päivä, n eon tosi pieniä asioita



kuten joku sanoi jo, pienin askelin, hiljalleen, kun jatkaa, tulee päivä jolloin se helpottaa

lohdutan vielä niin että jätän kertomatta kauanko itsellä meni:) sanotaan vain että muutos on pysyvä:D

Yritä ajatella asian parempia puolia. Olet saanut elämänkokemusta, tästä eteenpäin tunnet itsesi paremmin. Ainakin tiedät mitä et halua mieheltä. Anteeksiantaminen edellyttää, että näet miehen ihmisenä ja siten inhimillisenä ja erehtyväisenä olentona. Ajan myötä saatat katsoa tilannetta ikään kuin ulkopuolisen silmin, näkien myös omat virheesi.



Mikäli kyse on tahallisesta julmasta satuttamisesta, anteeksianto ei ehkä ole ihan ensisijainen tavoite. Silloin pyri unohtamaan ja keskity johonkin muuhun asiaan elämässäsi. Onnistumiskokemukset muussa elämässä auttavat katkeruuteen.



Ja muista suhteellisuus. Sinulta on mennyt vuosi hukkaan, mutta käsitin, ettet ole joutunut kokemaan väkivaltaa, huoltajuuskiistaa, taloudellista hyväksikäyttöä jne. Olisi voinut käydä paremmin, mutta olisi voinut käydä myös paljon huonommin.

Sain niistä kyllä ajateltavaa...

On ihan totta, että olisi voinut käydä paljon pahempiakin asioita. Jotenki tuntuu, että tiedän mitä pitäisi tehdä, mutten pysty siihen.



En toki jokaista päivää vello katkeruuksissa ja elämäni on mennyt isoin harppauksin eteenpäin, mutta välillä minut valtaa tuo katkeruuden tunne ja melkein oksettaa. En myöskään oikein tiedä, että miten pitäisi suhtautua tuohon mieheen. Näen häntä aina välillä sillä olen hoitanut hänen koiraansa (josta välitän ja josta oli tullut melkein kuin oma, en miestä auttaakseni hoitaisi) Olemme muka-ok-väleissä, mutta vittuilen ja ilkein hänelle aina, minulla tulee hänestä paha olo, hän tuntuu jotenkin huvittavalta ja ärsyttävältä pikkupojalta, jolle on pakko vittuilla. En varmaan ole erityisen rakentava..... :)

ap

Luottamus on jatkuvaa vuorovaikutusta toisen kanssa....totaalista rehellisyyttä itseltä. Toinen vastaa siihen miten pystyy/osaa.



Luottamus on alune perinkin sitä, että uskaltaa siitä huolimatta, että ei saa asiasta vakuutta! Jos luottamus petetään, ihmisen ainoa mahdollisuus on olla rohkea ja luottaa uudelleen tai muuten jää pelkonsa vangiksi. Se ettei luota on haavoittumisen pelkoa...ei siltä mikään anteeksianto tai panssari suojaa...saatika sormus tai avioliitto! Paskalta se tuntuu, kun läheinen pettää luottamuksen, mutta se vaara on aina ihmisiin liittyen olemassa. Minullakin 20 vuoden kokemus.



Itse tätä työstäneenä voin vain todeta, että luottamus, uskollisuus ja rakkaus ovat kaikki samaa maata: niistä ei saa mitään takuuta, on vain uskallettava elää. Uhriutuminen on oma asennekysymys. Elämä sattuu niin minella tavalla eikä sen kuulu olla helppoa, sanoi minulle eräs ystäväni 8)

Asia on siis tuore?



Luota siihen, että elämä kantaa. Voi olla, että myöhemmin saat huomata olleen hyvin suuri onni, että pääsit tuosta henkilöstä eroon. Hän on osoittanut käytöksellään alhaisuutta ja selkärangattomuutta, joka varmasti tulee näkymään hänen toiminnassaan myös myöhemmässä elämässä. Silloin sinä et kuitenkaan joudu enää sitä(kin) katselemaan; sinä voit olla silloin jo hyvässä suhteessa tasapainoisemman miehen kanssa.



t. yksi jolla on tällainen kokemus