Ihan naurattaa kun joku näyttelijä tai laulaja kertoo olevansa ujo

ja erinomaisen itsevarma ja kehuttukin esiintyjä. En ole esiintyvä taiteilija tosin mutta aikuisten opetustyötä, esityksiä alani konferensseissa tms olen pitänyt eikä sellaiset tuota minulle pienimpiäkään vaikeuksia. Nautin esiintymisestä.



Muutenkin minua ahdistaa vain sosiaaliset tilanteet, joissa ei ole tiettyä koodia mitä sanoa ja tehdä. En pelkää yhtään hoitaa jotain työasiaa ihmisten kanssa, mutta auta armias kun pitää olla jossain kutsuilla missä on vieraita ihmisiä, en tiedä yhtään miten pitäisi olla ja mitä sanoa ja toivoisin että voisin häpeästä kadota maan alle. En keksi mitään vastattavaa edes jos joku rohkeampi tulee mulle puhumaan. Ja erityisen kauheita on tilanteet joissa esim. tulee naapuri rapussa vastaan. Yleensä pakenen paniikkireaktion vallassa takaisin kotiin koska en kestä ajatusta kohtaamisesta.

Taiteilija lahes aina kayttaa taidettaan kanavana tunteilleen, ehka terapiana ja keinona selviytya.

Erityisesti ujon on helppo naytella, roolin ajan on joku muu kuin itsensa, se on turvakalvo ymparilla.

Mutta totta se on silti. Näyttelijöissä on ujoja ja paniikkihäiriöisiä. Jotkut jopa rajoittavat työskentelyn sen takia kameratöihin, kun eivät pysty lavalle menemään. Kaikki nuo aiemmat kommentit osuvat oikeaan, siis ne joissa kerrotaan että esiintymällä voi ikäänkuin pikkuhiljaa voittaa sitä ujoutta ja että isomman, suht kasvottoman porukan edessä esiintyminen on usein helpompaa kuin muutaman tutun ihmisen.

Jos mun pitää mennä tilanteisiin omana itsenäni, olen arka piipittäjä, joka ei välttämättä uskalla katsoa silmiin. Mutta kun olen töissä ihmisten kanssa, olen taas tietynlaisen roolin takana, ja sieltä käsin on taas helppo tarkastella maailmaa. Ujous on tietynlaista herkkyyttä ihmisten kohtaamisessa. Ja: eihän näyttelijän esittämä rooli tai se, kun hän on puhumassa työstään näyttelijänä ole vielä se henkilön arkiminä, jossa hän kokee itsensä ujoksi.

Mä olen ollut pienestä pitäen ujo ja hiljainen, mutta lavalla puhkean kukkaan, kun ei tarvitse olla oma itsensä. Ja juuri ujouden vuoksi väitän olevani hyvä näyttelijä. On ollut aikaa seurailla muita ihmisiä ja omaksua heidän käyttäytymistään, kun ei ole tarvinnut aina olla suuna päänä. Esim. Martti Suosalo on mainio näyttelijä, mutta kuulemma tosi ujo.

varmaankin on ujoja, jotka ei missään nimessä halua esiintyä eikä olla mitenkään huomion kohteena, sitten taas on ujoja, jotka haluaa. Eihän yhden ominaisuuden tarvitse poissulkea kaikkia muita ominaisuuksia. Jos vaikka osaa näytellä, niin eihän se tarkoita, etteikö ihminen voisi olla myös ujo (sitten pitää vain ehkä tehdä enemmän töitä että uskaltaa harjoittaa näitä kykyjä). Sama kuin jos sanoisi, että matemaattisesti lahjakas ei voi olla ujo jne. Ainakin itse olen kyllä oppinut pois äärimmäisestä ujoudesta/sos. ahdistuksesta (aikoinaan minun piti harjoittaa esim. tunti itsesuggestiota ennen kuin uskaltauduin kauppaan ja siellä oli kassajonot ja muut yhtä helvettiä, nyt en tajua mikä siinä oli niin hankalaa).

Kyllä näyttelijöissä on varmasti ujoja ja esiintymispelkoisia ihmisiä. On aivan eri asia olla roolissa esiintymässä kuin omana itsenään. Oletteko katsoneet sitä amerikkalaista haastattelu ohjelmaa jossa haastatellaan staroja heidän urastaan. Osasta ihan näkee miten jännittyneitä ovat.

Vaikka en mikään näyttelijä olekaan niin ihan hyvin pystyin menemään lukioteatterissa 200henkilön eteen roolia vetämään ja jopa improvisaationa mutta en koskaan voisi edes harkita pitäväni omana itsenäni jotain puhetta saman yleisön edessä. Jo esitelmän pito luokan edessä hirvitti.

Noissa ammateissa ei olla ujoja. Oikeasti.

Narsistisia piirteitä kyllä täytyykin löytyä.

t. oikeasti ujo

välillä kans on naurattanut kun telkkarissa on haastateltu ihmisiä, jotka ovat "muka" olleet aikaisemmin ujoja. Ei kyllä jutuista saa sellaista kuvaa.

hetkissä luokkaan astukaa

Jännitän esiintymistä todella paljon. Kokouksissa en uskalla sanoa mitään, vanhempainillat ovat painajaismaisia. Uuden ryhmän kanssa jännittää aluksi niin, että mahaan sattuu.



Uskon hyvinkin, että esiintyvät taiteilijat saattavat olla alunperin todella ujoja. Ihminen pystyy kyllä menemään sisulla erilaisiin tilanteisiin, jos riittävästi haluaa. Kokemus tuo sitten itsevarmuutta.

Isäni oli pidemmän aikaa teatterissa töissä, ja kertoi että monet näyttelijät suorastaan tärisivät ennen esityksen alkua. Itsekin jännitän esiintymistä ihan älynä, mutta silti salaa olen aina haaveillut näyttelijän, laulajan tms. urasta...:)

ulkomaailmassa vieraiden ihmisten seurassa niistä ei saa sanaakaan irti. He oikeastaan välttelevät sosiaalisia tilanteita. Ja kyllähän ujoudestakin voi poisoppia.