Ihan naurattaa kun joku näyttelijä tai laulaja kertoo olevansa ujo

Jos mun pitää mennä tilanteisiin omana itsenäni, olen arka piipittäjä, joka ei välttämättä uskalla katsoa silmiin.



Mutta kun olen töissä ihmisten kanssa, olen taas tietynlaisen roolin takana, ja sieltä käsin on taas helppo tarkastella maailmaa. Ujous on tietynlaista herkkyyttä ihmisten kohtaamisessa.



Ja: eihän näyttelijän esittämä rooli tai se, kun hän on puhumassa työstään näyttelijänä ole vielä se henkilön arkiminä, jossa hän kokee itsensä ujoksi.

näyttelijätkin tekevät erilaisia juttuja.



Esim. Hissu Hietalahden pelossa astua teatterinäyttämölle ei ole kyllä yhtään mitään nauramista vaan se on täyttä totta.



Onneksi miehelle on riittänyt muita hommia.



Tero

Ujot ihmiset eivät esiinny kaiken kansan nähden. Ihan sama juttu kuin jotkut todella sosiaaliset kertovat miten "ennen olivat niin eristäytyneitä, oli vaan 20 kaveria...". Aha.

että esiintyjä ei voisi olla ujo. Esim. muusikot joutuvat istumaan nuoruudestaan lähtien niin paljon vain yksin harjoittelemassa, että se vaatii tiettyä luonnetta ja kokemuksella voin sanoa, että ammattitaiteilijoista 80-90 prosenttia on hyvin ujoja.

ja esiintymisjännityksestä se karsima nousee esiin! Jos vaan menisi lavalle tuosta vaan eikä tuntuisi missään, niin luuletteko että sellainen esitys saisi keneltäkään ihokarvat pystyyn..



Muistan kun seurasin kerran erään henkilön tärinää ja panikointia ennen esitystä ja ajattelin että se ei pysty tuohon ja hirveä nolaus tulee, enkä ollut uskoa silmiäni kun näin, miten se pelko ja jännitys suli ihan uskomattoman karismaattiseksi esiintymiseksi. Kukaan ei olisi voinut uskoa, missä jamassa hetkeä aiemmin ihminen oli.

ihan vaikkapa voittaakseen pelkonsa ja käsitelläkseen ongelmiaan. Terapiaa nääs.



Ei näyttelijäksi insinööriluonteella ryhdytä. Voimakkaista tunteista voi ammentaa näyttämöllä.



t. paniikkihäiriötä sairastava

mutta minä tiedän erittäin monia näyttelijöitä, laulajia, jotka voivat suorastaan todella pahoin ennen esiintymistään, kuten Terokin mainitsi...



Osa oksentaa ennen...

Esiintyminen on jotenkin on jotenkin eri asia ja siinäkin voi olla kynnys, mutta sen yli pääsee jotenkin vanhasta tottumuksesta tai harjoittelemalla. Ja kuten tuossa yllä todettiin, niin tilanteita ja "kotikenttiä" on erilaisia.



Monesti näyttämöllä on siellä myös hyvin läheisten ja tuttujen ihmisten kanssa tekemässä asiaa, jonka kokee omakseen ja jota (toivottavfasti) osaa ja yleisön voi kuvitella sympaattiseksi.



Silti voi olla ujo vaikka kohtaamaan uusia ihmisiä tai vaihtamaan tuttua porukkaa tai tekemään asioita joita ei osaa. Ei se silti tarkoita, etteikö siinä työtä olisi. Näyttelijäntyöhön tosin kuuluu nimenomaan tuon "lihaksen" vahvistaminen, että mennään siitä kohdasta, josta on vähän hankalaa.



t. ujo näyttelijä.

miltä näyttää. Jollekin on oikeasti tosi paljon helpompaa esim. esiintyä tuhannelle ihmiselle kuin vaikka jutustella mukavia muutaman ihmisen kanssa.

sen suojissa voi olla turvallista olla. Mutta sitten kun pitäisi esiintyä omana itsenään, voikin tulla pupu pöksyyn.

Mä olen itse ihan sairaalloisen ujo. Mul on ihan diagnoosikin sosiaalisten tilanteiden pelosta. Opiskeluaikana oksentelin jännityksestä kun piti mennä kouluun, yleensäkin sosiaalisissa tilanteissa ihan tuttujenkin ihmisten kesken olen se, joka on aina hiljaa, kun ei ujoudeltaan saa sanaa suustaan. Meinasin skipata siskoni häät, koska mua ahdisti mennä sinne niin paljon kun siellä oli pakko jutella ihmisten kanssa.



Oon töissä joutunut pitämään koulutustilaisuuksia isoillekin ryhmille, mutta yllättäen se ei olekaan mulle mitenkään ylivoimaista. Ei ollut edes aluksi, joten kyse ei ole tottumisesta. Itseasiassa paljon enemmän yleensä jännitän sitä jokapäiväistä kahvitunnille menoa työkavereiden kanssa. Ero on se, että esiintyessä mä en ole mä. Mulla on valmiit vuorosanat. Menen luokan eteen, vedän läpi sen hyvin valmistelemani esityksen, lähden pois. Siinä se. Tuossa ei ole mitään vaikeaa, ei oikeastaan mitään, mihin ei voisi valmistautua. Kaikista helpottavinta on se, että käytännössä kaikki ihmiset jännittävät esiintymistä jonkin verran. Se on ihan ymmärrettävää ja normaalia, että minäkin jännitän sitä pikkuisen. Se, että jännitän ystäväni näkemistä, jonka olen tuntenut 10 vuotta niin että mua oksettaa ja huippaa, ei ole normaalia tai ymmärrettävää taas oikein kenenkään mielestä.



Töissä olen se, joka laitetaan palaveriin kun siellä käsitellään jotain tärkeää asiaa, koska saan suuni auki. Niin saankin, jos mulla on asiaa. Jos mun pitää rupatella jonkun kanssa niitänäitämukavia ja saada hänet viihtymään, niin siitä ei taas tule yhtään mitään.



Mä pystyn suht helposti esiintymään vaikka miten isolle yleisölle, kunhan siellä ei ole tuttuja. Työpaikan virkistystapahtumaan meneminen sensijaan aiheuttaa mulle valtaisaa pakokauhua. Koska siellä mun on pakko olla ihan omana itsenäni. Keksiä jotain kiinnostavaa ja hauskaa puhuttavaa spontaanisti siinä tilanteessa, silloinkin kun paniikissa pää lyö tyhjää ja mitään apuja ei ole saatavilla. Siihen ei voi valmistautua mitenkään. Jos paniikki iskee ja sumentaa aivotoiminnan, ei ole mitään powerpointtia josta voi katsoa että missäs olinkaan menossa. Näyttelijöilläkin on kuiskaajansa. He ovat harjoitelleet roolinsa niin, että osaisivat ne unissaankin.



Se, että epäonnistun esiintyjänä tarkoittaa vaan, että en osaa työtäni. Arkisissa sosiaalisissa tilanteissa epäonnistuminen ja siitä saatu tuomio tuntuu paljon kokonaisvaltaisemmalta iskulta omaa persoonaa kohtaan.

että esiintyjä ei voisi olla ujo. Esim. muusikot joutuvat istumaan nuoruudestaan lähtien niin paljon vain yksin harjoittelemassa, että se vaatii tiettyä luonnetta ja kokemuksella voin sanoa, että ammattitaiteilijoista 80-90 prosenttia on hyvin ujoja.

vaan introverttiä luonnetta pikemminkin. Se taas on eri asia. Voi olla ekstrovertti ujo ja sitten taas sosiaalisissa tilanteissa rohkea introvertti.

enemmän rohkeutta kuin repliikkien omin sanoin puhuminen. Näyttelijä pyytää itse avun kuiskaajalta, ammattinsa osaava kuiskaaja ei puutu haparointiin ennen kuin on aivan vihoviimeinen pakko. Näyttelijällä tämä häpeänkynnys, siis ujouden ylittäminen on osa ammattia. Moni on oikeasti siviilissä todella ujo ja lavalle meno on silkkaa pakokauhua. Pitää varsin hyvin paikkansa, että jotkut oikeasti oksentavat jännityksestä ennen esitystä.

Ja olen kauhean ujo. Enkä ollut ainoa, meitä ujoja oli monta muutakin, jotka jännittivät esiintymistä ihan kauheasti. Kädet hikoilivat yms. Mutta se on jännä juttu, kun näytelmä alkaa ja mennään lavalle, sä unohdat yleisön tyystin.

En esim. uskaltanut vastata tervehdykseen, ääntä ei vain tullut. Vieläkään en pysty soittamaan puhelimella vieraille kuin äärimmäisessä pakossa.



Olen kuitenkin jo monta vuotta opettanut ja luennoinut sadoille ihmisille vieraalla kielellä. Pelastus tuli kun tajusin, että sinne eteen menee se roolihahmo, karismaattinen ope. Eli vedetään ikään kuin naamari päälle esiintymisen ajaksi. Huono puoli tässä on se, että monista esiintyvistä ihmisistä tulee ajan myötä vaikeita ihmisiä kotioloissa, kun se itsevarma rooli jää päälle.

Onko semmoinen edes ujo, joka pystyy asian hyvin peittämään? Ja jos on, niin mitä on sitten he jotka menee melkein paniikkiin jos kesken tunnin pitäis mennä luokkaan?

Ja lavalle mennessä on näyttelijöillä ja laulajilla rooli päällä, he eivät ole omia itsejään silloin.

Minä olen ujo ja jännitän ihmisten seurassa. Olen kuitenkin jo vuosia harrastanut teatteria ja nuorena lauloin bändissä. Nuo tilanteet eivät kuitenkaan ole samanlaisia kuin se että tapaan jonkun irl.

Minulle sanottiin joskus että on hienoa nähdä miten "herään henkiin" kun olen lavalla, ja moni sanoi että ei uskoisi että siellä lavalla on sama ihminen kuin heidän edessään. Yritin selittää jo tuolloin että siellä lavalla en ole minä, vaan roolihahmoni, joka on rohkeampi kuin minä.

Tunnen ammattinäyttelijöitä ja todella moni heistä on ujo. Tähän mennessä he ovat olleet miltei ainoita jotka ovat ymmärtäneet selitykseni lavaminästä.

Lavalla ollessa ei tosiaan olla omia itsejä, vaan roolihahmoja. Arjessa joudumme olemaan omia itsejämme ja silloin se ujous iskee päälle.

Eivät nämä asiat ole mitenkään ristiriidassa keskenään, koska näyttämöllähän sitä nimenomaan ollaan jotain muuta kuin oma itsensä.

Itse hakeuduin teini-iässä harrastajateatteriin, lähinnä ujouteni takia. Halusin löytää keinoja pärjätä piirteeni kanssa, ja sieltä teatterista niitä keinoja löytyi roppakaupalla.



Ihmisten välisissä suhteissa (esim. työpaikan pippalot) olen edelleen ujo ja pysyttelen mieluiten syrjässä.

Esiintymään silti kykenen hyvän harjoituksen ansiosta. Esiintyminen on itse asiassa parhaimmillaan jopa kivaa silloin kun tietää mitä tekee. Mitään vitsinkertojaa tai yleistä viihdyttäjää minusta ei ole tullut, enkä sellaiseksi haluakaan.



Olen myös melko voimakkaasti introvertti, enkä ole ujouttani kokenut ongelmaksi enää teini-iän jälkeen.

kertonut olevansa hyvin ujo, sairastui paniikkihäiriöön jo 8-vuotiaana, joutui terapiaan, kun koulussakäynti ei oikeasti meinannut sujua. Terapiassa hänelle suositeltiin improvisaatioharjoituksia, joista tuli harrastus, ja myöhemmin ammatti. Ahdistuneisuudesta kärsii edelleen, ja pitää sitä nimenomaan voimavarana koomikon ammatissaan.



Moni tähti käyttää ja käytti myös lääkitystä apunaan, surullisiakin tarinoita näistä myös seuraa.

Harrastan tanssia ja olen normielämässä tosi ujo, mutta pystyn hyvin esiintymään tanssiryhmäni kanssa vaikka millaisissa tilaisuuksissa, ujous ei vaikuta siihen yhtään. Sama töissä, jossa joskus joudun esittelemään firmamme toimintaa. Esiintyminen ei pelota silloin, kun tiedän tasan tarkkaan mitä teen ja mistä puhun, kun kerron firmasta tiedän että tiedän asiasta varmasti enemmän kuin kukaan kuulija ja se auttaa olemaan itsevarmempi.



Tunnen yhden todella suositun suomalaisen artistin, on perhetuttuja eli olen tuntenut hänet jo silloin kun hän oli teini, ja voin sanoa että hän on melkein sairaalloisen ujo. Uskaltaa esiintyä lavalla kun voi tehdä sen musiikin kautta, mutta normielämässä ei oma-aloitteisesti tutustu kehenkään eikä tervehdi ketään ensin kun on niin ujo, takahuoneessa on hiljaa istuu yksin jos porukkaa on enemmän kuin oma, tuttu bändi. Suurin ujous on ehkä väistämättä karissut kun on ollut pakko hoitaa pr-asioita tuntemattomien ihmisten kanssa, mutta perusluonnetta on vaikea muuttaa.