Asperger-äitejä paikalla? Miten olette selvinneet äitiydestä?

ja sitten niitä perheneuvolakäyntejä ym. vasta riittääkin...

Mä oon sen tyyppinen assi, että sosiaaliset kontaktitkin menee, kun ollaan "asialla". Neuvolassa asiana on syntymätön lapsi ja mun terveydentila, en siis miellä sitä miksikään sosiaaliseksi visiitiksi. Ja koska mun kiinnostuksenkohteita on mm. biologia ja fysiologia, niin neuvolakäyntien tutkimustulokset on mielenkiintoisia. Neuvolatädille ei tarvi avautua mistään eikä esittää mitään, eikä muuten myöskään myöhemmin tarhantädeille tms.



Ei mun oo pakko hankkia mitään "mammakavereita" tai notkua hiekkalaatikoilla juoruamassa, ei mua kiinnosta vieraiden ihmisten asiat tai uusiin ihmisiin tutustuminen. Nykyiset ystävät riittää vallan mainiosti, ja heidän kanssaan voi puhua, jos tulee jotain erityistä jaettavaa.



Onneks sekä mun omat sukulaiset (joista muuten moni on myös as) ja miehen sukulaiset tuntee mut ja mun "jutut", eikä ole mitään painostusta tai epäarvostusta, vaikka en maailman sosiaalisin ihminen ole.



Niin että symppaan kyllä tota sosiaalisten tilanteiden tsemppaamista, mutta mulla auttaa, kun keskityn asiaan enkä ihmisiin.

En tiedä olenko as-ihminen, mutta tajuttoman epäsosiaalinen olen. Voin kyllä jutella niitä näitä jonkun kanssa, mutta ahdistun 'pakkososiaalisuudesta'.

Lapsia on useampia ja he ovat alakoululaisia. Neuvolakäynneillä riittää kun puhuu asiat. Ei tarvitse jaaritella koko elämää lapsuudesta asti niille neuvolantädeille.



Täälläpäin lapset hoitavat kouluiässä itse kavereiden kanssa olemiset. Hakevat ulos muita, menevät ja tulevat. Ei sinua siinä tarvita. Täällä ei naapurit ja lasten kavereiden vanhemmat ole juuri muuta kuin moikkaustuttuja keskenään. Jokaiselle on omat tuttunsa ja juttunsa. Ei siinä sulta välttämättä mitään vaadita, jos sua ei kiinnosta niin ok.



t. useamman lapsen epäsosiaalinen äiti, jolla on sosiaaliset lapset:)

Itse kävin eilen ekaa kertaa neuvolassa, ja olin koko päivän sen jälkeen lopen uupunut. Ilmeisesti niitä neuvola- ja lääkärikäyntejä on tämän jälkeenkin tiedossa tuhkatiheään, vai mitä?

Kun lapsi on syntynyt, vanhemmat joutuvat olemaan kontaktissa vaikka minkälaisten ihmisten kanssa. Mieleen tulee ainakin neuvolan henkilöstö ja lääkärit, lasten kaverien vanhemmat, lasten isovanhemmat, kummit, jne. (kummit voi onneksi itse valita!). Myöhemmin päiväkodin hoitajat, opettajat ja harrastusohjaajat.

Yleensä kai vielä oletetaan, että äiti on se henkilö, joka ylläpitää näitä verkostoja ja kontakteja isän vetäytyessä taka-alalle. Minä en siihen usko pystyväni.

Onko miehistänne ollut näissä asioissa tukea ja apua, ja miten ylipäänsä olette selvinneet siitä, että on pakko olla ihmisten kanssa tekemisissä?

on pakko tehdä lapsia???? Ihan oikeasti?

Ei kai siinä mitään, jos saat kaltaisesi sosiaalisesti rajoittuneen mölön lapseksi, mutta jos saat normaalin lapsen, hän tulee todella kärsimään sosiaalisesti rajoittuneesta äidistä.

Ja kun vielä tiedät itse hyvin olevasi sellainen, kysynkin MIKSI?

melko ujo, arka ja rauhallinen luonne. Noihin asioihin tottuu ja siedättyy pikkuhiljaa, eihän tuo kaikki tule eteen kerralla. Eihän vauvaikäisellä vielä edes ole mitään kaveripiiriä! Lapsen/lasten kautta on paljon helpompi tutustua itsekin uusiin ihmisiin ja mennä sosiaalisiin tilanteisiin, se tapahtuu lähes huomaamatta eikä itse ole edes huomion keskipisteenä vaan se lapsi on siinä ikäänkuin se mihin kaikki keskittyy. Ja äitejä on monenlaisia, on enemmin ja vähemmin sosiaalisia, ei kaikki ole samasta puusta veistettyjä. Ja isä voi olla ihan yhtälailla mukana noiden kontaktien ja verkostojen luomisessa. Äitiys voi olla sinulle loistava tilaisuus pikkuhiljaa harjoitella sosiaalista elämäää! Älä ota siitä mitään peikkoa itsellesi!

miksi noin päästään pipin kuin sinä, sosiaalisesti kyvyttömän, typerän ja ilkeän ihmisen täytyy edes tänne kirjoitella... kysyn vaan.



Älä ap välitä tuosta.

rajoittuneita sellaisiakin joilla ei mitään diagnoosia. Samoin paljon päästän pipejä, ilkeitä mammoja, joita ei ehkä ole äideiksi luotu.



Ap olet varmaan hyvä äiti ja parhaasi teet. Mies on yhtä lailla vanhempi ja vastuussa lapsesta, samoin lapsen neuvoloista, koulujutuista jne. Jakakaa työt niin, että kumpikin saaa tehdä mahdollisimman vähän sitä, mikä on mukavuusalueen ulkopuolella.

Hankalia tilanteita voi tulla eteen, mutta ajallaan niistä selvitään. Ja voithan miettiä jotain ahdistuslääkitystä, jos alkaa neuvolakäynnit tms. meneen hankaliksi. Tsemppiä!

mutta sosiaalisia pelkoja on,sosiaalinen fobia ihan diagnosoitukin..Ja kolmosen tekstin voi allekirjoittaa, kirjoitti mielestäni hyvin. Noita samoja asioita mietin raskaana ollessa kuin sinäkin,nyt lapseni jo 6v ja tosi sosiaalinen tapaus,kavereita on paljon ja vähän väliä meillä kylässä,mikä on ihan kivaa :)



Meri

Sosiaaliset tilanteet vain ovat äärimmäisen raskaita minulle. Väsyn ollessani ihmisten seurassa, koska joudun skarppaamaan niin kovasti että osaisin olla luontevasti ja asiallisesti. Nautin kyllä sosiaalisesta kontaktista tietynlaisten ihmisten kanssa, mutta siitä huolimatta väsyn.



Ja tuota kuormittavuutta ei poista harjoittelu, jota olen kyllä aktiivisesti tehnyt lapsuusisästäni asti. Tulen aina kuormittumaan sosiaalisissa tilanteissa huomattavan paljon. Tähän asti ratkaisuni on ollut mennä niihin vain harvoin ja silloin, kun minulla on oikeanlainen fiilis (jolloin ei tarvitse ihan niin paljon skarpata vaan asiat sujuvat hieman enemmän luonnostaan). Mutta lapsen kanssa näin ei voi jatkua.



ap

on pakko tehdä lapsia???? Ihan oikeasti?

Ei kai siinä mitään, jos saat kaltaisesi sosiaalisesti rajoittuneen mölön lapseksi, mutta jos saat normaalin lapsen, hän tulee todella kärsimään sosiaalisesti rajoittuneesta äidistä.

Ja kun vielä tiedät itse hyvin olevasi sellainen, kysynkin MIKSI?

Siksi.

ap

miksi noin päästään pipin kuin sinä, sosiaalisesti kyvyttömän, typerän ja ilkeän ihmisen täytyy edes tänne kirjoitella... kysyn vaan.

Älä ap välitä tuosta.

että minua eivät moiset möläyttelyt loukkaa hiukkaakaan. En vain osaa loukkaantua, se mekanismi on minulla jotenkin rikki. :)

En ole asperger mutta en ole silti mikään maailman sosiaalisin tyyppi. En tutustu uusiin ihmisiin kovin helpolla, tuttujen seurassa olen kyllä ihan puheliaskin, mutta juhlissa kyllästyn aina nopeammin kuin mun mies.



En usko, että sun on pakko ryhtyä supersosiaaliseksi. Minä ainakin istuin yleensä ihan yksikseni hiekkalaatikon reunalla kun muut mammat jutteli. Neuvolassa kun terveydenhoitaja uteli, että miten menee, sanoin vain aina että ihan hyvin - mulla ei ollut mitään tarvetta avautua hänelle. Teimme lapsen kanssa paljon retkiä kahdestaan kun hän oli pieni, ei äitien aina tarvi liikkua porukoissa. Päiväkodista kun hain, sanoin vain moi ja hei, en yleensä jäänyt juttelemaan ja jaarittelemaan sinne.



Sukulaisasiaan en osaa antaa muuta neuvoa kuin sen, että eivätkö he tunne sinua sen verran että tietävät sosiaalisten kuvoiden olevan vaikeita. Luulisi siis että antavat vähän rauhaa. Ja voithan lähettää miehen välillä kahdestaan lapsen kanssa anoppilaan...

En usko, että sun on pakko ryhtyä supersosiaaliseksi. Minä ainakin istuin yleensä ihan yksikseni hiekkalaatikon reunalla kun muut mammat jutteli. Neuvolassa kun terveydenhoitaja uteli, että miten menee, sanoin vain aina että ihan hyvin - mulla ei ollut mitään tarvetta avautua hänelle. Teimme lapsen kanssa paljon retkiä kahdestaan kun hän oli pieni, ei äitien aina tarvi liikkua porukoissa. Päiväkodista kun hain, sanoin vain moi ja hei, en yleensä jäänyt juttelemaan ja jaarittelemaan sinne.

Kyllä kai ne arjen tilanteet voivat sujuakin suht. epäsosiaalisesti jos tarve vaatii. Tuo neuvolakäynti vain sai hälytyskelloni soimaan, kun olin loppupäivän sen jälkeen ihan kuitti. Mutta ehkä se eka kerta onkin "vaativin" tässä mielessä?

Sukulaisasiaan en osaa antaa muuta neuvoa kuin sen, että eivätkö he tunne sinua sen verran että tietävät sosiaalisten kuvoiden olevan vaikeita. Luulisi siis että antavat vähän rauhaa. Ja voithan lähettää miehen välillä kahdestaan lapsen kanssa anoppilaan...

Tuntevat, mutta miehen vanhemmat eivät ymmärrä tai hyväksy asiaa. Heidän mielestään naisen tulee olla se suhteen sosiaalisen verkoston ylläpitäjä, ja ovat jotenkin pettyneitä kun minä olen vetäytynyt kokonaan sellaisesta toiminnasta, eikä mieskään mikään hirmu aktiivinen ole (osittain siksi, että hänellä on vielä asioita, jotka hiertävät hänen ja vanhempiensa välejä).

Anoppi tulee varmasti yrittämään "uida liiveihini" vielä lapseni kautta. Muuten en piittaisi, mutta kun miehellä on niin vaativa työ, että varmasti tarvitsemme lastenhoitoapua aina joskus, joten en voi kohdella anoppia ihan miten sattuu. Omat vanhempani asuvat liian kaukana ollakseen samalla tavalla avuksi.

ap

ole pakko käydä niin usein kun ensisynnyttäjät tavallisesti käyvät, jos olet terve ja raskaus sujuu normaalisti. Eli toivot vaan käyntimäärät minimiin.



Lapsen kanssa ekat 6 vuotta menee aika helposti, esim hiekkalaatikon reunalla ja vauvakerhoissa pääsee loppujen lopuksi aika epäformaalilla seurustelulla.



rankinta on sitten kun lapset kasvavat, ja luokkakavereiden vanhempiin pitäisi tutustua. Itse koen kaikki myyjäisten ja kakkukestien järjestelyt raskaina. Muilta vanhemmilta tuntuu tulevan tosi paljon odotuksia siitä että pitäis ottaa vastuuta kaikista kissanristiäisista.



JOhtuu ehkä siitä että olen normaalisti ihan skarpin oloinen, johtavassa asemassa työskentelevä ihminen. Mulla vaan on hirvittävän huono kyky tunnistaa ihmisten kasvoja, eli jos joku on esim muuttanut kampausta, en osaa yhdistää nimiä ja kasvoja. Ja sellaiset sosiaaliset tilanteet joissa on iso joukko ihmisiä, ovat tosi rasittavia.



Yritän minimoida kaikki vastuut, joita minulle työnnetään vetoamalla työkiireisiin tms. Oikeasti kysymyksessä on sosiaalinen "laiskuus". Osaan, jos yritän, mutta en aina jaksaisi yrittää.



Itse olen miettinyt, että mitä sitten kun lapsilla alkaa olla paljon kavereita kylässä.. pienten kanssa vielä pärjää, mutta luulen että teini-iän jälkeen kaverit saattavat alkaa ihmetellä tällaista erakko-mutsia :/

ole pakko käydä niin usein kun ensisynnyttäjät tavallisesti käyvät, jos olet terve ja raskaus sujuu normaalisti. Eli toivot vaan käyntimäärät minimiin.

Olin jotenkin kuvitellut, että ne kaikki käynnit ovat pakollisia.

rankinta on sitten kun lapset kasvavat, ja luokkakavereiden vanhempiin pitäisi tutustua. Itse koen kaikki myyjäisten ja kakkukestien järjestelyt raskaina. Muilta vanhemmilta tuntuu tulevan tosi paljon odotuksia siitä että pitäis ottaa vastuuta kaikista kissanristiäisista.

Tätä odotan itsekin kauhulla. Olen vielä muutenkin kuin aspergerin vuoksi aika poikkeava, siis ajatuksiltani ja mielipiteiltäni, enkä jaksa yhtään teeskennellä. Aiheutan usein av:llakin kauheita hysteriakohtauksia osalle mammoista, ja osaan kuvitella miten ne mahtavatkaan tosielämässä eskaloitua, kun erehdyn sanomaan ääneen jonkin "vääristä" mielipiteistäni..

Itse olen miettinyt, että mitä sitten kun lapsilla alkaa olla paljon kavereita kylässä.. pienten kanssa vielä pärjää, mutta luulen että teini-iän jälkeen kaverit saattavat alkaa ihmetellä tällaista erakko-mutsia :/

Minua taas eivät lasten kavereiden mielipiteet stressaa. Uskon jo etukäteen tulevani erinomaisesti toimeen lasteni kanssa ja olevani siinä mielessä hyvä äiti. Arvelen, että jos lapsillani on kanssani hyvä olla, myös heidän kaverinsa suhtautuvat myönteisesti. Vanhemmat ihmiset, joilla on kaikenlaista rasitetta ja traumaa, ja heikko erilaisuuden sietokyky, ovat sitten asia erikseen ja vaikeampia kohdata.

ap

Jos isältä luonnistuu paremmin sos.tilanteet mikä estää isää olemasta vastuuhenkilö, joka käy neuvolassa sitten kun lapsi on syntynyt ja on hieman isompi. Mukaan hän voi tulla jo aiemminkin sinun tueksesi. Jos isä hoitaa nämä käytännön yhteydet "ulkomaailmaan" suuremmalta osalta, ei se tarkoita että olisit huono äiti. Paljon isät hoitaa nykyisin tällaisia juttuja. Ne on vaan arjen järjestelyjä/ valintoja, joita perheissä tehdään syystä tai toisesta.Niinhän se menee monesti muissakin asioissa, se vaihtaa auton renkaat, joka sen osaa.

Ei niissä neuvoloissa ja lääkäreissä ole mikään pakko juosta tuhkatiheään. Ihan itse saa päättää paljonko käy. Minä olen minimoinut kerrat.



En myöskään ole kauheasti tekemisissä edelleen kenenkään ihmisten kanssa, enkä ole missään vaiheessa ollut, lapset on jo 8- ja 10-vuotiaita. Ainoastaan ehkä kerran parissa kuussa omien vanhempieni kanssa. Miestä minulla ei ole eikä lasten isä tapaa lapsiaan (asuu eri maassa). Päiväkodin hoitajien ja opettajien kanssa ei tarvitse myös kauheasti olla tekemisissä miusta, jos ei mitään erityisiä ongelmia ole. Mitään kummeja meillä ei olekaan kun emme ole edes kristittyjä, enkä ymmärrä miksi ihmeessä lasten kaverien vanhempia muka pitäisi tavata.



Mulla on se onni että lapset ovat molemmat aika lailla minun luontoisiani eli hiljaisia, rauhallisia erakkoluonteita. Eivät halua harrastaa mitään, eivät välitä juuri kavereista. Tykkäävät lukea tai pelata tietokoneella itsekseen. Koulu menee hyvin ja ovat tyytyväisen oloisia elämäänsä muutenkin.

niitä tapaamisia ei ihan kauheasti ole. Aluksi neuvolassa käydään tiheämmin jotta nähdään vauvan kasvu. Sitten käynnit harvenevat. Tarhassa nyt ei tarvi kauheasti olla kenenkään kanssa tekemisissä, kunhan vie lapsen ja hakee lapsen ja tarhasta riippuen on joskus kehityskeskusteluja tm. Luulen että voi olla ihan hyvä kertoa olevansa asperger niin eivät ihmettele. Koulun kanssa suurimman osan asioista voi hoitaa netin kautta, nykyään on melkein kaikissa kouluissa oma oppilaitoksen ja huoltajien välinen verkko jossa näkee kaikki kokeista poissaoloihin (tai niistä voi ilmoittaa netissä) ja tiedotteisiin ja jos on opettajalle tm henkilökunnalle asiaa niin senkin voi hoitaa siellä. Lasten kavereiden vanhempia ei ole mikään pakko tavata.

Meillä menee kyllä iha eripäin toi neuvola juttu.. Eihän aluks ole kun kerran kk neuvola ja vasta rv30 jälkeen se on kahden vko välein...

Ymmärrän jos pelkäät että anoppi ui liiveihin. Onko tämä vielä eka lapsenlapsi?



Suosittelisin, että laitat miehen puhumaan vanhemmilleen aiheesta, että ne ymmärtäisivät paremmin. Vaikka kai sekin on hankalaa, jos miehellä ei ole superhyvät välit.



Musta teidän pitää kuitenkin itse päättää, paljonko anoppi käy kylässä ja miten sen kanssa toimitaan. Itse olen ajatellut, että mies hoitakoon suhteet siihen suuntaan. Ei se ole mikään naisen pakkovelvollisuus olla tuo verkostojen ylläpitäjä, sehän on suorastaan ärsyttävä ajatus!



Yksi vaihtoehto lapsenhoitoon on, että maksatte lastenhoitoavusta silloin kun sitä tarvitsette, jos anopin kanssa on liian hankalaa.



Itse en allekirjoita tuota, että kun lapset on kouluikäisiä, pitää koko ajan olla tekemisissä kavereiden vanhempien kanssa. En minä ainakaan ole. Tiedän kyllä miltä näyttävät ja olen joskus vähän jutellut, mutta se siitä. Ja koska itse en ole niin sosiaalinen, olen levittänyt samat geenit lapsilleni. Ei niitä kavereita siis ole ihan kamalasti.



Koulussa olin jossain vaiheessa aktiivinen, mutta ihan vapaahetoisesti. Eivät kaikki olleet, läheskään, eikä sitä vaadittu.



t. se ei-niin-sosiaalinen äiti