asperger-aikuiset! kertokaa elämästänne

En osaa kovin hyvin tulkita ihmisten ilmeistä ja eleistä, mitä he tarkoittavat ja millä tuulella he ovat. En myöskään osaa kovin hyvin small talkia, vaan keskustelu menee helposti kyselyksi tai selostamiseksi. Lisäksi minulle ei usein riitä käsky, vaan pitää perustella miksi asia pitää tehdä juuri sillä tavalla. Kovat äänet ovat myös lähes sietämättömiä. Saatan myös suuttua, jos joku on minulle tärkeistä asioista eri mieltä tai sanoo niistä jotain negatiivista. Huumorin ymmärtäminen on myös melko vaikeaa, otan helposti asiat kirjaimellisesti ja täsmällisesti enkä osaa "lukea rivien välistä".

Ja kyllä asseilla on ihan aitoja vaikeuksia tulla toimeen arjessa, ei siis ole mikään pilipalidiagnoosi, joka johtuisi pelkästä lievästä erilaisuudesta.



Toki aspergereita on erilaisia, mutta lievät diagnosoidaan yleensä as-piirteisiksi, ei asseiksi.



-as-lapsen surullinen äiti-

Mutta oireita oli lapsena. Vasta aikuisena tajusin että saatan olla mieto tai keskivahva Asperger tapaus, jonka oireet tasoittuivat iän myötä. Muistan vieläkin sen pysäyttävän tunteen kun luin ensimmäistä kertaa oireyhtymästä. Aivan jotain ainutlaatuista.



En vastaa puhelimeen juurikaan ellen satu pitämään soittajasta. Tekstarit ja sähköposti ovat miellyttävämpiä kommunikointivaihtoehtoja, kuin myös chatit ja foorumit.



Uusien ihmisten kohtaaminen oli pahinta. Silloin on aina kireä olo. Tuttujen kanssa on paljon miellyttävämpi viettää aikaa, ainakin niiden kanssa joista pitää.



Keskustelun aloittaminen on vaikeaa eli jos hiljaisuus vallitsee ja pitäisi nykäistä aihe tyhjästä? Ei onnistu, ellei jotain ole päällimäisenä mielessä. Olen harjoitellut tuotakin taitoa tietoisesti.



Keskusteluäly ja nopea ajattelu uusissa tilanteissa ovat puutteellisia. Kunnon pilkkaan en saa muodostettua näpäyttävää vastausta. 15 minuuttia tilanteen jälkeen, tai samana iltana sängyllä maatessa, mieleen tulee sata eri vaihtoehtoa. Voit arvata miten paljon tuollainen alkaa vituttamaan ajan mittaan. Lopulta ne vastaukset tavallaan ohjelmoituu ja tulevat melkein refleksinä seuraavan kerran. Sama kaikessa muussakin toiminnassa. Kaikki on harkittava läpi ja opeteltava. Harva asia tulee luonnostaan.



Välillä konteksti on hukassa jos jollain sanalla on enemmän kuin yksi merkitys. Esim. jos koulun pihalla joku kysyisi "Soiko kellot just vai kuulinko minä omiani?", minulla voi käydä mielessä kirkon kellot tai koulun kellot, jopa herätyskellot. Siinä sitten kelaat kuuluiko mikään noista kelloista juuri äsken, kun ei paikantaju sano että seistään koulun pihalla.



Enää en pelkää juuri mitään. En edes keskustelua uusien ihmisten kanssa vaikka pientä kireyttä tuntee väkisinkin. Oma äly on keskivertoa parempi ja olen luonnostani kärsivällisempi kuin "normaalit" ihmiset, koska pysähtyminen, tutkiminen ja harkinta tulevat itsestään. Tuota kautta itsetunto lähti pikkuhiljaa muovautumaan. En juurikaan hakeudu ihmisten seuraan koska suurin osa on inhottavan tyhmää ja tylsää porukkaa. Tavisten seurasta ei saa kiksejä. Netistä löytää todennäköisemmin fiksumpaa, mielenkiintoisempaa ja avoimempaa seuraa. En ole edes pahoillani, että sanoin noin. Olen vähän liian monta kertaa jo ollut pahoillani. Ei jaksa pyydellä itseään anteeksi koko aikaa.



Jahas... tulikin seinällisen verran tekstiä taas. Huoh.

kaikki sosiaaliset tilanteet on vaikeita. Toisaalta olen järjestänyt elämäni niin että pystyn erittäin pitkälti välttelemään sosiaaliset tilanteet. Teen yksinäistä asiantuntijatyötä tietokoneen kanssa. En harrasta mitään missä pitää tavata ihmisiä, olen sinkku ja asun asunnossa jossa ei tarvitse käydä missään pelottavissa yhteistiloissa. Eli arkeeni ei juuri kuulu pelkoa ja epämukavuuden tunnetta, yksinäisyyttä kyllä toisinaan mutta siihen olen jo aika tottunut.

mutta nykyisen diagnoosibuumin myötä saisin sen varmaan samantien paperille diagnosoituna...



Nämä on vaikeita:

- Puhelinsoitot vieraille ihmisille, tutuillekin pistän mieluummin tekstarin tai s-postia, tuntemattomaan numeroon en vastaa koskaan

- Esiintyminen. Tämä on pahentunut iän myötä, ennen pystyin tsemppaamaan itseni esim pitämään esitelmää, mutta nyt se on kauhistus. Jätän yliopistolla tietyt ryhmäharjoitukset aina väliin.

- Ylipäätään sosiaaliset tilanteet, mm. appivanhempien tapaaminen on aina hankalaa ja jännitän sitä, vaikka tuttuja ollaan ja he ovat mukavia ihmisiä, sama koskee muita mieheni sukulaisia ja vähän omiakin (tänään tulossa tätini käymään ja jännitän jo nyt, keksinkö puhuttavaa)

- Kiittäminen, tervehtiminen, kaikenlainen small talk ellei vastapuoli ole puhelias ja oma-aloitteinen

- Tilanteet, joissa pitäisi osata edustaa itseään. Tuntuu, etten osaa sanoa mitään järkevää ja teen itsestäni ihan pellen. Työhaastattelut ovat kauhistus, ryhmähaastatteluun tuskin voisin ikinä mennä.



Siinä nyt jotain.