Mua loukkaa, kun asiantuntijat paasaavat (mm uusimmassa vauvalehdessä)

asioista ei saisi puhua/kirjoittaa/kertoa tutkituista tosiasioista koska jollekin voi tulla siitä paha mieli? Aika vähiin jäisi tiedon jakaminen tässä maassa.



Itsellä myös se tilanne että lasten läheiset aikuiset on vähissä, sukulaiset ja kummitkin asuvat kaukana. Kurjaahan se on, mutta silti lienee tosiasia että toisin olisi parempi. Silmien sulkeminen asialta ei sitä muuksi muuta, ja asiantuntijat tuskin puhuvat syyllistääkseen vaan tietoa levittääkseen.

vauva-lehtiä enää, alan olla sitä mieltä, että niistä on äideille enemmän haittaa kuin hyötyä. Nuo asiantuntijat kuulostavat joskus siltä, kuin olisivat eläneet koko elämänsä yhdellä ja samalla paikkakunnalla, eikä heillä ole käsitystä siitä, että iso osa suomalaisista nuorista joutuu aika pitkälti lähtemään sieltä lapsuusmaisemistaan hakemaan koulutusta muualta, ja sinne jää sukulaiset Lappiin, Kainuuseen tai minne jääkään. Puhumattakaan nyt siitä, että kukaan ei elä ikuisesti.



Eiköhän jokainen meistä haluaisi tarjota lapsilleen lapsuuden ison sukulaislauman ympäröimänä. Mutta kun sitä sukua ei ole, niin täytyy lohduttautua sitten sillä, että saahan mun lapsi sentään elää turvallisessa, hyvinvoivassa maassa hyvässä perheessä. Hänellä on erittäin hyvät lähtökohdat elää onnellisena.

Tiedätkö, tuo nyt on vaan tuollaista pakkososiaalisuuden tyrkyttämistä: pitäis olla hirveästi ihmisten kanssa tekemisissä. Ei kyllä oo mikään pakko olla, kyllä paljon vähemmälläkin pärjää oikeasti ihan hyvin!

Mutta miksi pitäisi aina tyytyä siihen että "lapsi pärjää"? Eikö tavoitteena pitäisi olla se, mikä on lapselle _parhaaksi_?

ap, voisi olla kuin omasta kynästäni aloitus. Minulla on tismalleen sama tilanne eli olen tukiverkoton. Meillä on kyllä 4 isovanhempaa mutta tilanne on se että puolison vanhemmat hoitavat oman _tyttärensä_ lapsia 364pv vuodessa ja meidän lapset ovat tervetulleita sinne kerta vuoteen pikavisiitille. Eivät tule meille vaikka kutsuttaisiin, kun pitää auttaa aina tytärtä. Tyttärellä on 1 iso lapsi ja tytär on ollut toistakymmentä vuotta kotirouva, en usko että apua tarvitsevat mutta tyttären luona olemista on tullut heille elmänäsisältö. Omat vanhempani ovat vaarallisia mt-ongelma/alkoholisteja. Emme ole tekemisissä.



Olen käynyt terapiassa käsittelemässä pettymystäni isovanhempiin ja sitä surua että lapsilla ei ole mummoja tai mummoloita. Emme siis voi käydä isovanhemmilla koskaan ja he eivät käy meillä eikä noteeraa lapsia mitenkään. Kummit asuvat kaukana ja heillä on pikkulapsiperheet itselläänkin, eivät voi auttaa tai osallistua. Muuta sukua ei ole, minulla ei sisaruksia tms.



Terapiassa opin sen, että lapsi ei kärsi eikä menetä mitään. Siis ei menetä siksi mitään kun ei tiedä koko isovanhemmista. Aikuisen ei pidä myöskään ääneen isovanhempien puutetta surkutella.



Toinen asia on se että isovanhemmuus ei ole aina rikkaus. Vaaralliset mt-ongelmaiset isovanhemmat eivät ole lapselle hyväksi, vaan pahaksi, ja tällöin on parempi pysyä kaukana heistä jos on väkivallan uhka olemassa. Lapsen ei voi sanoa menettävät mitään tällaisissa isovanhemmissa. Sitten voisi toki ollakin niin jos isovanhemmat olisivat lämminhenkiset ja välittävät.



Minuakin ärystää vauvapalstan huutelijat jotka kailottavat että "hanki itse tukiverkko". Helpommin sanottu kuin tehty. Olen itse työn takia joutunut muuttamaan ja uudella paikkakunnalla on työn ja tuskan takana saada ystäviä, koska tämä on pieni kaupunki jossa kaikilla on valmiit pienet piirit olemassa. Ei sinne uusia haluta tai oteta helposti. Olen pari ystävää saanut mutta toinen on lapseton sinkku ja toinen vanhahko nainen, eivät halua tai uskalla ottaa lastenhoitovastuuta eivätkä tykkää lapsista (enkä siis vaadi että pitäisikään). Ei siis aina sekään ole ratkaisu että "hanki ystäviä".



Meillä on siis tilanne että jos meidän perhe kuolisi niin kukaan sukulainen ei huomaisi sitä ainakaan vuoteen kahteen jos poliisi ei ilmoittaisi. Eli ei ole mitään yhteydenpitoa eikä välittämistä eikä auttamista hädän hetkellä. Olen itse kaikkeni tehnyt ja yrittänyt esim. anoppilan suuntaan, mutta heitä vaan ei pojan perhe kiinnosta tippaakaan, ja tämä kuvio on ollut olemassa jo lapsena (eli tytär tärkeä, pojasta viis). Ei sitä kuviota miniä pysty mitenkään muuttamaan vaikka olisi anopilleen maailman ihanin ihminen.



Joten pitää vaan tehdä se, että tietyt asiat elämässä pelataan varman päälle (henkivakuutukset, sairaskuluvakuutukset, lapsille pesämunan säästäminen, eli jos toinen kuolee tai molemmat kuolee niin on jotenkin hoidettu turvaa lapsille). Mitään apua suvulta on turha odottaa vaikka olisi mikä kriisi (kerran on ollut, apua pyydettiin ja sitä ei annettu). Joten elämä on vaan elettävä niin että omillaan pärjätään.



Asiasta pitää tehdä surutyö, eli tavallaan surra sitä että omat vanhemmat on ns, kuolleet ja että mitään suvun verkostoa ei apuna ole. Kun suru on ohitse niin helpottaa. Ja kun lapset kasvavat niin he alkavat itse hankkia kavereita ja tuttavia.



Ilman verkostoakin pärjää, tätä pitäisi painottaa neuvolassakin. On toki ideaalista että verkosto on (haluaisin minäkin sellaisen) mutta suomessa on varmasti kymmeniä tuhansia lapsiperheitä joissa mummolat ovat juoppoja, tunnnevammaisia, luonnevikaisia ja välivaltaisia isovanhempia täynnä, eli heillä on siis ihan sama tilanne.



Asiassa harmittaa myös se että tämä on täysi TABU. Eli perhelehdet aina esittelevät idyllistä mummolaa, punaposkista mummoa joka sylittelee lapsenlapsia ja hehkuttaa että isovanhemmuus on ihanaa. Tämä on asia joka ei ole ollenkaan kaikilla näin!! Niillä joilla on niin hyvä heille, mutta ei saisi toitottaa sitä kuvaa että tämä on totuus. Tiedän oman perheen lisäksi kymmeniä muitakin lapsiperheitä joilla on ihan sama tilanne eli toinen tai molemmat isovanhemmista jollain tavalla vaarallisia/hulluja tai muuten pois pelistä. Isovanhemmuus voi olla myös tylyä, piittaamatonta, tunnekymää, passiivista tai jopa aggressiivis-vihamielistä kuten omien vanhempieni kohdalla on.



Tärkeintä on ap se, että älä itse syyllisty noista tukiverkostokommenteista äläkä ajattele että olisit jotenkin itse "vajaa". Siis vajaa jotain tärkeää ominaisuutta jota ilman perhe ei voi tulla toimeen. Ilman voi tulla toimeen, usko minua.



Terveisin totaalitukiverkoton!

hyvä kirjoitus. :) Kiitos siitä!

Toivottavasti saat sellaisen itsellesi rakennettua.



Mutta... Oikeasti sun asenteesi tarkoittaa sitä että mistään ei voisi puhua tai kirjoittaa, koska aina löytyy joku joka pahoittaa mielensä.



Minä henkilökohtaisesti allekirjoitan tuon "asiantuntijoiden paasauksen".

tai harmittaa, ja saa pahalle mielelle. Isovanhemmuuden ylistäminen ja lapsen ja isovanhempien suhteen korostaminen julkisuudessa kouraisee ja syvältä. Ennen lapsia luulin tehneeni jo surutyön siitä, ettei minulla ole vanhemia, ei sisaruksia eikäperhettä. Muuta kuin tämä omani, mies ja lapseni. Lasten saaminen on taas herkistänyt asialle. Yritän kovasti olla siirtämättä näitä tunteitani eteenpäin, en halia tästä taakkaa enää lapsilleni. Enkä muuten lue Vauva- (tai muitakaan perhe-) lehteä minäkään.



Kiitos "totaalitukiverkoton" hyvästä kirjoituksesta!

Onhan sillä lapsella äiti ja isä.

Onko molemmat yksilapsisesta perheestä ja kaikki 4 isovanhempaa kuolleet, samoin kaikki heidän vanhempansa?



Olen oppinut että moni semmoinen jolla "ei ole" on ihmisiä joilla ei ole välejä toisiin. Nämä ihmiset on olemassa mutta he ei auta. Ja tämäkin pitää kyseenalaistaa: Sukulaiset ei tuppaannu TEILLE. Suku ei tarjoa joka käänteessä apua.

On paljon ihmisiä (älkääkä loukkaantuko -en syytä kaikkia vaan osaa) jotka ei itse mene kylään. Ei soita, ei lähetä tekstaria.

Varaa on silti ulista KUN EI OLE KETÄÄN.



Ei mikään suhde pysy yksipuolisena kunnossa. Ottakaa puhelin käteen ja soittakaa pääsiäisterkut niille sukulaisille joita teillä on.



Ei teitä voi olla montaa yh mammaa jolla on mies ja kaikki sukulaiset haudattu.

perhe-elämän brändääminen. Se on jus tuollaista, että onnellinen perhe elää kestovaippaillen ihanassa omistusasunnossa lyhyen matkan päässä isovanhemmsita ja kaikki on niin happyhappyjoyjoy.



Se on aika kaukana monen arjesta, ja silti se niidenkin arki on hyvää ja mielekästä, vaikka ei olekaan muita hoitajia kuin isä ja äiti.Isovanhemmistakin on jotenkin tehty statussymboli, jotka jokaisen hyvän äidin pitäisi pystyä lapsilleen tarjoamaan.

en usko että ap halusi kieltää tällaiset artikkelit jossa kuvataan tukiverkoston ja isovanhemmuuden tärkeyttä, vaan uskon että hän tarkoitti samaa kuin minä, että on _loukkaavaa_ antaa se kuva että kaikilla on näin. Eli että kaikilla on automaattisesti hyvät isovanhemmat, sukua ympärillä jne. Ja että automaattisesti mummot rakastavat lapsenlapsia, auttavat lasten kanssa, osallistuvat perheen elämään.



Oikeasti kun on hulluja sukuja, paskoja isovanhempia, tunnevammaisia perhesuhteita, vallankäyttöä ja alistamista.



Olen itse laittanut pari kertaa juttupyyntöä perhe/vauvalehtiin että voisi joskus käsitellä sitä aihetta että isovanhemmat ovatkin tylyjä ja piittaamattomia. Joskus jossain artikkelissa on pienellä väliotsikolla asiaa käsitelty sivukommenttina mutta pääartikkelia tästä ei ole tehty. Tottakai perhelehdessä pitää olla ns iloisia asioita, mutta se että TABU joskus nostettaisiin pöydälle, voisi auttaa kovasti niitä joiden kohdalla asiat on kurjasti.



Nyt nimittäin nykytila on se että jos ei ole tukiverkostoja ja isovanhemmat on totaalisen piittaamattomia, niin siitä helposti tulee syyllinen olo ja tuntee olevansa jotenkin vaillinainen. Ja tulee olo että mitä tein väärin, olisiko voinut toimia jotenkin toisin?



Mutta kun huonoille vanhemmille syntyminen ei ole kenenkään syy. Pieni suku ei ole kenenkään syy. Suvun riidat ja toimimaton kommunikaatio ei ole sukuun syntyneen lapsen syy. Eli se mitä haluan sanoa on se että tukiverkostoa suvun puolelta ei voi valita! Se on tuurikysymys, onnea, arpaa. Ei siis omaa ansiota tai oman erinomaisuuden tuotosta, niinkuin jotkut av mammat väittävät näissä tukiverkottomuusketjuissa tukiverkottomia syyllistäen.



Isovanhemmuus ei läheskään aina ole sitä idyllistä mummolaa, ja tästä asiasta soisi totisesti myös julkisesti puhuttavan. Ja vastapainoksi toki niitä iloisia ja onnellisiakin juttuja sitten voisi olla!

että sosiaalisuus on opittava ja parhaiten se onnistuu ison joukon keskellä. Aikuisena on sitten helpompi opiskella, käydä töissä ja nauttia elämästä, kun on sosiaalinen. Sosiaalisuutta voi oppia myös matkustelemalla ja harrastamalla.



Itse kasvoin ilman isovanhempia ym sukulaisia. Kotonamme ei käynyt vieraita, olin kotihoidossa. Kyllä on ollut vaivalloinen polku tallattavana.

Ne joilla ei ole tukiverkkoja, eivät niitä sillä saa, ja ne taas joilla on... onko tarkoitus että ne voivat sitten tuntea itsensä erinomaisiksi?

Silmien sulkeminen asialta ei sitä muuksi muuta, ja asiantuntijat tuskin puhuvat syyllistääkseen vaan tietoa levittääkseen.