Mua loukkaa, kun asiantuntijat paasaavat (mm uusimmassa vauvalehdessä)

Jännä kuinka erilailla saman artikkelin voi lukea omasta tilanteesta riippuen. Itse taas luulin, että jutun pointti oli se, että vauvassa ei tarvitse roikkua 24/7 kynsin hampain JOS turvaverkkoja kerran on. Aika monillahan kuitenkin on.



Tälläkin palstalla on ollut vaikka kuinka monta aloitusta siitä voiko alle 18-v lasta jättää 1 min. vessassakäynnin ajaksi oman isänsä kanssa (no okei, vähän kärjistetty mutta tajusitte pointin). Muistanpa myös että hiljattain eräässä aloituksessa kauhisteltiin sitä, miten joku voi tehdä lapsia alle 3-4 vuoden välein, lapsihan voi traumatisoitua siitä että sillä on muita perheenjäseniä, jotka hänestä välittävät (iik)!



Jotenkin näin elämästä vieraantuneille mammoille tekee varmaan hyvää lukea myös artikkeleita, joissa asiantuntija "antaa luvan" kasvattaa lapsen osana yhteisöä, johon kuuluu myös muita ihmisiä kuin äiti ja ainokainen lapsi, sikäli kun niitä ympäriltä löytyy. Ei varmaankaan ollut tarkoitus pahoittaa niiden mieltä, joilla tukiverkkoja syystä tai toisesta ei ole.

että lapsi tarvitsee tuekseen monia aikuisia. Ok, olisihan se ihanaa ja mielelläni tarjoaisin lapselleni rakastavia isovanhempia ja sukulaisia ja yhteisöllisen verkoston, mutta entä kun niitä ei_ole? Miten mä muutun samaan aikaan mummuksi ja papaksi, naapuriksi, serkuksi ja sedäksi? Ahdistaa lukea pitkiä perusteluja siitä, miksi verkostot ovat lapsen etu! Kenelle nämä jutut on tarkoitettu, heillekö joilla on verkostoja mutta eivät ole heidän kanssaan tekemisissä? Ainakin minulla se vain repii jo valmiiksi kipeää haavaa auki.

niin silloin vauva lehdessä oli pitkä kirjoitus siitä, kuinka äiti on niin tärkeä vauvalle jne. etten uskaltanu vauvaa jättää kenenkään muun kuin isän hoiviin edes lyhyiksi ajoiksi. Niin ne ajat muuttuu. Eli älä anna kirjoitusten vaikuttaa suhun, nuo jutut muuttuu koko ajan.

Vauva-lehti tietysti haluaa mahdollisimman laajan lukijakunnan, joten tarjoavat jokaiselle jotakin. Tuntuu että tuollaiset ap:n mainitsemat jutut ovat just lohdutukseksi niille, joiden lapset ovat paljon sukulaisilla hoidossa. Yksinhuoltajille sitten näitä "yksi hyvä ihmissuhde riittää". Kun kirjoittaa sopivan ympäripyöreästi niin sopivat hyvin yhteen ilman ristiriitaa.

joilla on syyllinen olo siitä että he eivät ole itse koko ajan lapsen kanssa, eli niille jotka laittavat joskus lapsen mummolaan viikonlopuksi viettäessään parisuhdeaikaa (ah mikä ihana fantasia, joka ikävä kyllä meillekin on mahdotonta) tai joiden lapsi on päivähoidossa.

Mutta siis joo, mä olen tehnyt itse sen linjauksen etten lue Vauva-lehteä, koska siitä helposti tulee paha mieli. Meidänkin lapset ovat mummottomia (vaikka pari isovanhempaa olisi kyllä elossa, heitä ei kiinnosta), ja minustakin on kurjaa lukea siitä miten valtava voimavara mummot ja papat perheelle ovatkin.

Ei silloin mistään turvaverkoista vouhattu, kuten monesta muustakaan asiasta.

Ei meillä mitään turvaverkkoja ollut. Tehtiin vauvat ja hoidettiin itse ja mentiin töihin ja vietiin päiväkotiin.

Ei ollut mitään vouhkausta erityisestä parisuhteen hoidosta vaan perheenä puuhattiin ja elettiin ihan tavallista arkea.



Lapset tehtiin sillai, että ajateltiin itse ne jaksaa hoitaa. Elettiin ihan tavallista elämää. Ei ollut virikehoitoja, ei parisuhdelomia, ei turvaverkkoja ja ei muitakaan näitä nykyisiä käsitteitä. Tavallista ja hyvää elämää.



Kyllä vauvan saaminen ja lapsen kasvattaminen on nykyään vaikeaa. Onneksi ehti alta pois kun se vielä oli ihan luonnollinen asia.

osuu ja uppoaa niin hyvin, ja kerrankin on todella fiksuja vastaajia mukana. 11 on kyllä tosi fiksu tyyppi. Tämä oli ehkä kaunein lohdutus, jonka minä olen koskaan saanut:



"Mutta kun huonoille vanhemmille syntyminen ei ole kenenkään syy. Pieni suku ei ole kenenkään syy. Suvun riidat ja toimimaton kommunikaatio ei ole sukuun syntyneen lapsen syy. Eli se mitä haluan sanoa on se että tukiverkostoa suvun puolelta ei voi valita! Se on tuurikysymys, onnea, arpaa. Ei siis omaa ansiota tai oman erinomaisuuden tuotosta, niinkuin jotkut av mammat väittävät näissä tukiverkottomuusketjuissa tukiverkottomia syyllistäen."



Kiitos 11 ja hyvää pääsiäistä!!

Että kenelle esim mainitsemani artikkeli oli tarkoitettu, ja vastasit tähän ihan hyvin, kts lainaus.

Itse en kuitenkaan ole tällainen ihminen, joten minua asiantuntijoiden "vaatimukset" laajennetuista perheistä lähinnä itkettävät, koska minä en voi tilanteelle yhtään mitään.

ap

Jännä kuinka erilailla saman artikkelin voi lukea omasta tilanteesta riippuen. Itse taas luulin, että jutun pointti oli se, että vauvassa ei tarvitse roikkua 24/7 kynsin hampain JOS turvaverkkoja kerran on. Aika monillahan kuitenkin on.

Tälläkin palstalla on ollut vaikka kuinka monta aloitusta siitä voiko alle 18-v lasta jättää 1 min. vessassakäynnin ajaksi oman isänsä kanssa (no okei, vähän kärjistetty mutta tajusitte pointin). Muistanpa myös että hiljattain eräässä aloituksessa kauhisteltiin sitä, miten joku voi tehdä lapsia alle 3-4 vuoden välein, lapsihan voi traumatisoitua siitä että sillä on muita perheenjäseniä, jotka hänestä välittävät (iik)!

Jotenkin näin elämästä vieraantuneille mammoille tekee varmaan hyvää lukea myös artikkeleita, joissa asiantuntija "antaa luvan" kasvattaa lapsen osana yhteisöä, johon kuuluu myös muita ihmisiä kuin äiti ja ainokainen lapsi, sikäli kun niitä ympäriltä löytyy. Ei varmaankaan ollut tarkoitus pahoittaa niiden mieltä, joilla tukiverkkoja syystä tai toisesta ei ole.

mutta voisit ehkä vähän muotoilla tekstiäsi kohteliaammaksi. Aika tylytystä. Parhaamme me nuoret äiditkin tässä vain yritetään, ja minkäs me sille voimme, että elämme tässä ajassa näin.

Ihminen on sosiaalinen eläin. Mikään ei tee lapselle enemmän pahaa kuin se että hän kasvaa epäsosiaalisessa ympäristössä. Suurinosa ihmisistä haluaa olla toisten kanssa. Mutta siihen pitää oppia. Jos sitä ei lapsena opi on tie erittäin kivinen. Sen opettaminen on vanhempien vastuulla. Sen laiminlyönnin voi katsoa jo lapsen törkeäksi pahoinpitelyksi. Kertoo ihmisestä paljon joka ei pidä ihmisten seurasta. Eikä se ole mitään hyvää.

vauva-lehtiä enää, alan olla sitä mieltä, että niistä on äideille enemmän haittaa kuin hyötyä. Nuo asiantuntijat kuulostavat joskus siltä, kuin olisivat eläneet koko elämänsä yhdellä ja samalla paikkakunnalla, eikä heillä ole käsitystä siitä, että iso osa suomalaisista nuorista joutuu aika pitkälti lähtemään sieltä lapsuusmaisemistaan hakemaan koulutusta muualta, ja sinne jää sukulaiset Lappiin, Kainuuseen tai minne jääkään. Puhumattakaan nyt siitä, että kukaan ei elä ikuisesti.

Eiköhän jokainen meistä haluaisi tarjota lapsilleen lapsuuden ison sukulaislauman ympäröimänä. Mutta kun sitä sukua ei ole, niin täytyy lohduttautua sitten sillä, että saahan mun lapsi sentään elää turvallisessa, hyvinvoivassa maassa hyvässä perheessä. Hänellä on erittäin hyvät lähtökohdat elää onnellisena.

Kai sulla ystäviä on? Ne voivat hyvin korvata sukulaiset. Jos ystävyvtyt vanhempien ihmisten kanssa niin lapsesi saa vanhemmista ihmisistäkin mallia. Normaalilla ihmisellä on tuttavapiiriä joissa on ihmisiä kaikista ikäluokista ja kummastakin sukupuolesta. Lasta voi viedä niille hoitoon. Sitä paitsi voithan sinä käydä viemässä lapseasi niille sukulaisille vaikka asuisivat toisella puolella maailmaa. On lapsen pahoinpitelyä että hänen elämänsä koostuu vain isästä ja äidistä ja ehkä sisaruksista.

ap, voisi olla kuin omasta kynästäni aloitus. Minulla on tismalleen sama tilanne eli olen tukiverkoton. Meillä on kyllä 4 isovanhempaa mutta tilanne on se että puolison vanhemmat hoitavat oman _tyttärensä_ lapsia 364pv vuodessa ja meidän lapset ovat tervetulleita sinne kerta vuoteen pikavisiitille. Eivät tule meille vaikka kutsuttaisiin, kun pitää auttaa aina tytärtä. Tyttärellä on 1 iso lapsi ja tytär on ollut toistakymmentä vuotta kotirouva, en usko että apua tarvitsevat mutta tyttären luona olemista on tullut heille elmänäsisältö. Omat vanhempani ovat vaarallisia mt-ongelma/alkoholisteja. Emme ole tekemisissä.

Olen käynyt terapiassa käsittelemässä pettymystäni isovanhempiin ja sitä surua että lapsilla ei ole mummoja tai mummoloita. Emme siis voi käydä isovanhemmilla koskaan ja he eivät käy meillä eikä noteeraa lapsia mitenkään. Kummit asuvat kaukana ja heillä on pikkulapsiperheet itselläänkin, eivät voi auttaa tai osallistua. Muuta sukua ei ole, minulla ei sisaruksia tms.

Terapiassa opin sen, että lapsi ei kärsi eikä menetä mitään. Siis ei menetä siksi mitään kun ei tiedä koko isovanhemmista. Aikuisen ei pidä myöskään ääneen isovanhempien puutetta surkutella.

Toinen asia on se että isovanhemmuus ei ole aina rikkaus. Vaaralliset mt-ongelmaiset isovanhemmat eivät ole lapselle hyväksi, vaan pahaksi, ja tällöin on parempi pysyä kaukana heistä jos on väkivallan uhka olemassa. Lapsen ei voi sanoa menettävät mitään tällaisissa isovanhemmissa. Sitten voisi toki ollakin niin jos isovanhemmat olisivat lämminhenkiset ja välittävät.

Minuakin ärystää vauvapalstan huutelijat jotka kailottavat että "hanki itse tukiverkko". Helpommin sanottu kuin tehty. Olen itse työn takia joutunut muuttamaan ja uudella paikkakunnalla on työn ja tuskan takana saada ystäviä, koska tämä on pieni kaupunki jossa kaikilla on valmiit pienet piirit olemassa. Ei sinne uusia haluta tai oteta helposti. Olen pari ystävää saanut mutta toinen on lapseton sinkku ja toinen vanhahko nainen, eivät halua tai uskalla ottaa lastenhoitovastuuta eivätkä tykkää lapsista (enkä siis vaadi että pitäisikään). Ei siis aina sekään ole ratkaisu että "hanki ystäviä".

Meillä on siis tilanne että jos meidän perhe kuolisi niin kukaan sukulainen ei huomaisi sitä ainakaan vuoteen kahteen jos poliisi ei ilmoittaisi. Eli ei ole mitään yhteydenpitoa eikä välittämistä eikä auttamista hädän hetkellä. Olen itse kaikkeni tehnyt ja yrittänyt esim. anoppilan suuntaan, mutta heitä vaan ei pojan perhe kiinnosta tippaakaan, ja tämä kuvio on ollut olemassa jo lapsena (eli tytär tärkeä, pojasta viis). Ei sitä kuviota miniä pysty mitenkään muuttamaan vaikka olisi anopilleen maailman ihanin ihminen.

Joten pitää vaan tehdä se, että tietyt asiat elämässä pelataan varman päälle (henkivakuutukset, sairaskuluvakuutukset, lapsille pesämunan säästäminen, eli jos toinen kuolee tai molemmat kuolee niin on jotenkin hoidettu turvaa lapsille). Mitään apua suvulta on turha odottaa vaikka olisi mikä kriisi (kerran on ollut, apua pyydettiin ja sitä ei annettu). Joten elämä on vaan elettävä niin että omillaan pärjätään.

Asiasta pitää tehdä surutyö, eli tavallaan surra sitä että omat vanhemmat on ns, kuolleet ja että mitään suvun verkostoa ei apuna ole. Kun suru on ohitse niin helpottaa. Ja kun lapset kasvavat niin he alkavat itse hankkia kavereita ja tuttavia.

Ilman verkostoakin pärjää, tätä pitäisi painottaa neuvolassakin. On toki ideaalista että verkosto on (haluaisin minäkin sellaisen) mutta suomessa on varmasti kymmeniä tuhansia lapsiperheitä joissa mummolat ovat juoppoja, tunnnevammaisia, luonnevikaisia ja välivaltaisia isovanhempia täynnä, eli heillä on siis ihan sama tilanne.

Asiassa harmittaa myös se että tämä on täysi TABU. Eli perhelehdet aina esittelevät idyllistä mummolaa, punaposkista mummoa joka sylittelee lapsenlapsia ja hehkuttaa että isovanhemmuus on ihanaa. Tämä on asia joka ei ole ollenkaan kaikilla näin!! Niillä joilla on niin hyvä heille, mutta ei saisi toitottaa sitä kuvaa että tämä on totuus. Tiedän oman perheen lisäksi kymmeniä muitakin lapsiperheitä joilla on ihan sama tilanne eli toinen tai molemmat isovanhemmista jollain tavalla vaarallisia/hulluja tai muuten pois pelistä. Isovanhemmuus voi olla myös tylyä, piittaamatonta, tunnekymää, passiivista tai jopa aggressiivis-vihamielistä kuten omien vanhempieni kohdalla on.

Tärkeintä on ap se, että älä itse syyllisty noista tukiverkostokommenteista äläkä ajattele että olisit jotenkin itse "vajaa". Siis vajaa jotain tärkeää ominaisuutta jota ilman perhe ei voi tulla toimeen. Ilman voi tulla toimeen, usko minua.

Terveisin totaalitukiverkoton!

Neuvolassa sanotaan mitä halutaan kuulla. Miten monta valitusta luulisit että sinne tulisi jos he sanoisivat sinun kaltaisillesi että olet epäonnistunut. Kyllä lapsi tarvitsee muitakin aikuisia kuin vanhemmat. Ymmärrän että se on vaikeata. Itsekkin jouduin luomaan tyhjästä tukiverkoston. Mutta loin sen kuitenkin. Jos teille tulee jotain ongelmia: sairauksia, onnettomuus,avioero tai mitä vaan niin ei ole ketään joka teitä auttaa. Tällöin lapsen kärsivät aivan käsittämättömästi. Tukiverkoston ideana on juuri se että lapset eivät joutuisi kärsimään. Oletko yrittänyt etsiä netistä paikkakunnalta saman mielisiä ihmisiä? Nykyään kun on jos jonkunlaista deitti, ryhmä yms. palvelua.

Tukiverkko ei tarkoita vain isovanhempia. Vaan myös esim. ystäviä. Kai teillä nyt ystäviä on? Niiden puutteesta ei voi syyttää kuin itseään.

Tämä johtuu hyvin pitkälle siitä että tehdään niin vähän lapsia. Kun tehdään yksi, kaksi lasta niin ei siitä isoa sukua synny jos lapset tekee saman verran. Sitten jos joku on juoppo tai vastaavaa niin siinä meni sukuverkko. MUtta kun tekee 10 + lasta ja jokainen lapsi tekee noin suurin piirteen saman verran niin nopeasti syntyy iso suku. Isossa suvussa on paljon suuremmat mahdollisuudet hyviin tukiverkostoihin. Vaikka siellä olisi näitä surkimuksia niin kaikki ei ole. Sitten kun lapsilla on tukiverkko niin epäsosiaakisuus ja huono-osaisuus ei periydy sillä tavalla

Eivätkö hekin voisi olla läsnä lasten elämässä kuten ovat läsnä sun elämässä.



Mulla on parikin hyvää lapsetonta ystävää, jotka mielellään puuhaavat kaikenlaista lasteni kanssa.

Muuten hyvä, mutta jatkuva matkustaminen rasittaa lapsia todella paljon. Piääkö lapset yhteyttä ihmisiin jotka ovat toisilla paikkakunnilla? Yleensä vaan käy niin että lapselta katkeaa aina vaan kaikki suhteet ystäviin ja lopulta hänellä ei ole yhtäkään ystävää

niiden tarvii sukulaisia olla...mites esim. kummit, pväkodin hoitajat, koulun opet...ne on kaikki aikuisia lapsen elämässä...niilläkin on vaikutusta lapseen...

Esititpa kinkkisen asian, pistit meikalaisen pohtimaan..... Sukua, isovanhempia, tateja, setia Ja serkkuja riittaa (vaikka muille jakaa) mutta ne on yli 10.000 km:n paassa Suomessa Ja nahdaan vain kerran vuodessa Ja silloinkin vain harvoja. Lapsemme eivat ole koskaan asuneet Suomessa.



Hanki, jos suinkaan mahdollista, hyva ystavapiiri. Se on meidan ainut ratkaisu, joka tosin muuttuu, koska ihmiset muuttavat pois maasta tai kaupungista



Ala ainakaan ota asiasta stressia :)

Tiedätkö, tuo nyt on vaan tuollaista pakkososiaalisuuden tyrkyttämistä: pitäis olla hirveästi ihmisten kanssa tekemisissä. Ei kyllä oo mikään pakko olla, kyllä paljon vähemmälläkin pärjää oikeasti ihan hyvin!

muistutuksia että lapsen tasapainoinen kehitys ei vaadi kuin yhde turvallisen ja läsnäolevan aikuisen.

naapurit, tarhan henkilökunta, sukulaisetkin puhelimen välityksellä joita nähdään pari kertaa vuodessa.



Mitä jos ottaisit mannerheimin lastensuojeluliittoon yhteyttä, sitä kautta voisi hyvinkin löytyä joku lapseton vanhempi ihminen, joka näkisi joskus lapsiasi?



Meillä on suunnattoman suurena apuna ollut masennuksesta sairaseläkkeelle jäänyt vanha lapseton työkaverini. Uskon ihan tosissani, että lastemme seura ja vastuutehtävät meidän kanssamme ovat auttaneet häntä parantumaan. Nykyään uskon, ettei hän tarvitsisi lääkkeitään ollenkaan.

joilla on syyllinen olo siitä että he eivät ole itse koko ajan lapsen kanssa, eli niille jotka laittavat joskus lapsen mummolaan viikonlopuksi viettäessään parisuhdeaikaa (ah mikä ihana fantasia, joka ikävä kyllä meillekin on mahdotonta) tai joiden lapsi on päivähoidossa.



Mutta siis joo, mä olen tehnyt itse sen linjauksen etten lue Vauva-lehteä, koska siitä helposti tulee paha mieli. Meidänkin lapset ovat mummottomia (vaikka pari isovanhempaa olisi kyllä elossa, heitä ei kiinnosta), ja minustakin on kurjaa lukea siitä miten valtava voimavara mummot ja papat perheelle ovatkin.