Mua loukkaa, kun asiantuntijat paasaavat (mm uusimmassa vauvalehdessä)

ja tosiaan jos sitä tietoa levitetään niin sitä pitäisi levittää _tasapuolisesti_ eli kertoa myös niistä perheistä (joita on paljon) joilla tukiverkkoja EI OLE. Aina siis nämä lehtien jutut ovat täysin yksipuolisesti ideaalitilaa kuvaavia.



Ja sille joka yllä väitti että tukiverkkotomuus on omaa syytä ("kyllä kaikilla perheillä on neljä isovanhempaa, oma syy jos ette ole väleissä"): haista sinä huilu, kun et etuoikeutettuna pumpulissa kasvaneena tiedä mitään. Tulepas minulle kädestä pitäen näyttämään, miten luodaan lämminhenkiset ja turvallisen rakastavat mummolat ihan vaan oman käyttäytymisen voimin? Toisessa mummolassa on psykopaatti vaari ja toisessa pedofiili. Kerrotko nyt vielä että miten olen "omaa syytäni ja käytökselläni" aiheuttanut tämän tilanteen?

Mutta ne jutut on puristettu niin yksiulotteisiksi, että pointti ja suhteellisuus hukkuu täysin. Viesti katoaa toimittajan käsissä.

Mun lapsella ei ole isovanhempia, jäimme mieheni kanssa orvoiksi nuorena. Miehelläni on liki 20 v vanhempi isoveli, joka asuu toisella puolella maailmaa. Ja muita sukulaisia seillä sun täällä. Minulla on sisaruksia, joihin pidän yhteyttä. Se on vaatinut hiukan vaivaa, tapaamisten järjestämistä koko joukolle jonnekin vuokratiloihin, koska ei kenellekään ole tilaa isoille joukoille.

Mutta enemmän meidän arjessa on ystäviä ja jokunen naapuri. Heidän kanssaan toimii molemminpuoleinen auttaminen ja tukeminen. Luulsin että näitä ihmisisä on jokaisen lähellä, pitää vaan rohkeasti kohdata ihmisiä.

Vauvalehdissä kuin muissakin toimitettavissa lehdissä ideoidaan nuo jutut etukäteen, ja sitten etsitään haastateltavat. Niistä sitten pykätään kasaan jonkinmoinen juttu joka sopii lehden linjaan.



Toimittajaa loppupeleissä vaan kiinnostaa saada juttunsa valmiiksi. Ja kun on Vauva-lehdestä kyse, niin todennäköisesti kirjoittaja on joku friikku jonka pitää saada juttu myös päätoimittajalle myydyksi.



Jos näkisit minkälaiset ihmiset lehtiä toimittavat, tuskin enää sen jälkeen edes vaivautuisit loukkaantumaan mistään pölhöjutusta.

taas olen pettynyt ylipäänsä siihen, miten vauvalehdet ovat muuttuneet. Sain esikoiseni v. 2003 ja uusien lehtien lisäksi hommasin divarista myös reilusti vanhempia Vauvoja ja Kaksplussia. Niihin aikoihin lapsen saaminen oli pääasiassa ILO, kun taas myöhemmin painopiste on siirtynyt vauvatarvikkeiden markkinointiin ja lasten ongelmallisuuteen. Esim. imetykseen suhtauduttiin ennen luontevasti, kuopusta odottaessani siitä olikin tullut ongelma. Jossain jutussa sanottiin, että imetykseen liittyy aina ongelmia ja kaikki on niin vaikeaa; kiva varmaan esikoistaan odottavien lukea. Toisaalta vauvoihin liittyy sellaista fanaattisuutta (esim. imetys, kestovaippailu) mitä ei kymmenen vuotta sitten ollut. Ihan hyvin linjaan sopii se, että lapsi kasvaa raiteiltaan, jos lähellä ei ole pullantuoksuista mummoa ja vaaria, joka vie kalaan.

tämä "jokaisella on pakko olla rakastava mummo ja ukki tai muuten elämä on pilalla" -ideologia on juuri vauvalehtien tekemää elämän brändäystä ja määrittelyä. Eli ulkopuolelta sanellaan ne parametrit minkä mukaan pitää elää, jotta eläisi ns. hyväksytyn vähimmäistandardin mukaisesti. Tällainen määrittely ärsyttää.



Ajatelkaapa ihan oikeasti, millainen määrä suomessa on mm. seuraavia henkilöitä_

- seksuaalirikollisia

- vankiloissa istuvia

- narkomaaneja

- väkivaltaisia alkoholisteja

- hoitamattomia MT-ongelmaisia

- laitoshoidossa olevia MT-ongelmaisia

- syrjäytyneitä "metsien miehiä"

- pedofiileja

- insesti-isiä

- vakavasti luonnehäiriöisiä

- psykopaatteja



ja nyt miettikää sitä, että hyvin moni (ellei jopa suurin osa) näistä samoista ihmisistä ole isiä ja isoisiä. Eli hyvin moni noista em. ryhmien edustajista on jonkun pienen lapsen isoisä. (huom tämä nyt vain oli esimerkkinä miehistä, naisista löytyy tämä sama sakki).



Miten vakavissanne voitte kuvitella että näihin ihmisiin osuu hyvin näiden vauvalehtien ohjeet ja suositukset "idyllisestä isovanhemmuudesta", "laatuajasta kolmen sukupolven kesken" ja "rakastavasta isovanhemmuuden voimavarasta".



Kyllä asia on niin että perhe/vauvalehtien isovanhemmuus- ja koko suku hoitaa -jutut ovat totta vain _pienen_ ryhmän osalta. Siksi siis minuakin v***ttaa se että tiettyä marginaaliryhmän ihannetta ja ideaalia toitotetaan totuutena, ikäänkuin kaikilla joko olisi samoin tai ainakin kuuluisi olla samoin.



Ja joo, varmaan katkeruuskin kuultaa tästä läpi, meillä molemmat isovanhemmat on niitä jotka löytyy tuosta listasta. Eli eipä ole rakkaudentäyteistä punaposkista isovanhemmuutta nähtykään.



Huom! En halua riistää kenenkään iloa ja onnea hyvistä isovanhemmista. Haluan vain sitä että yleisellä tasolla ymmärrettäisiin että kaikilla ei ole asiat hyvin ja aina sille ei voi itse mitään. Eli asiantuntijatkin voisivat vähän miettiä että kommentit koskettaisivat muitakin kuin vain ns hyväosaisten pientä ryhmää.

Mun mielestä on kyllä hyvä, että tukiverkoista puhutaan, ja moni voisi miettiä asiaa ENNEN lasten saamista. Nimittäin jos äidille tai isälle sattuu jotakin, tai lapsi sairastuu vakavasti, jne. Kunnallinen kotipalvelu on vedetty niin minimiin, että apua on erittäin vaikea saada, edes niihin perheisiin jossa on vaikeavammainen lapsi.



Itse olen erittäin onnellinen tukiverkoistamme, isovanhemmista. Kehitysvammaisen lapsen kanssa tarvitsen apua viikoittain, enkä tiedä miten olisimme selviytyneet ilman heitä. Etenkin lapsen hyvinvoinnin kannalta isovanhemmilla on ollut suuri merkitys!

...että vain tukiverkoston omaavilla on "oikeus" lapsentekoon. Tämä on juuri sitä raivostuttavaa vanhemmuuden normittamista ja ulkopuolelta määrittämistä.



Toki ymmärrän tuon turva/tuki asian, mutta ei voi eikä saa ajatella niin että tukierkko on hyvän vanhemmuuden kriiteri tai määre!



t. tukiverkoton, jolla monta lasta - en olisi sitten varmaan saannut tehdä ensimmäistäkään?

...että vain tukiverkoston omaavilla on "oikeus" lapsentekoon. Tämä on juuri sitä raivostuttavaa vanhemmuuden normittamista ja ulkopuolelta määrittämistä. Toki ymmärrän tuon turva/tuki asian, mutta ei voi eikä saa ajatella niin että tukierkko on hyvän vanhemmuuden kriiteri tai määre! t. tukiverkoton, jolla monta lasta - en olisi sitten varmaan saannut tehdä ensimmäistäkään?

Ei tässä ole kyse mistään luvasta. Mutta oikeasti, elämä ei aina mene niin kuin itse kuvittelee... Sen verran erityislasten nettisaitilla olen keskusteluja seurannut, että hankalin tilanne tuntuu olevan niillä, joilla tukiverkkoja ei ole, kun vanhemmat eivät juuri lepohetkeä saa.

Oma pointtini oli enemmän tietoisuus tukiverkon puuttumisesta, että siitäkin huolimatta lapsi halutaan...

...että vain tukiverkoston omaavilla on "oikeus" lapsentekoon. Tämä on juuri sitä raivostuttavaa vanhemmuuden normittamista ja ulkopuolelta määrittämistä. Toki ymmärrän tuon turva/tuki asian, mutta ei voi eikä saa ajatella niin että tukierkko on hyvän vanhemmuuden kriiteri tai määre! t. tukiverkoton, jolla monta lasta - en olisi sitten varmaan saannut tehdä ensimmäistäkään?

Ei tässä ole kyse mistään luvasta. Mutta oikeasti, elämä ei aina mene niin kuin itse kuvittelee... Sen verran erityislasten nettisaitilla olen keskusteluja seurannut, että hankalin tilanne tuntuu olevan niillä, joilla tukiverkkoja ei ole, kun vanhemmat eivät juuri lepohetkeä saa.

Oma pointtini oli enemmän tietoisuus tukiverkon puuttumisesta, että siitäkin huolimatta lapsi halutaan...

Naurettavaa puhetta tukiverkoista. Toisen ihmisen varaan ei ikinä voi elämäänsä laskea.

Luulin minäkin että vanhempani ovat kunnollisia, kunnes äijä hurahti hulluksi ja äiti seurasi perässä.

Toiset isovanhemmat puhuivat innokkaasti lastenlasten saamisesta, mutta sitten kun niitä oli niin ei enää kiinnostanutkaan. Omat harrastukset veivät mennessään.

Yhtä lailla voisi sanoa, että harkintaa niiden lasten hankintaan varsinkin jos sattuu olemaan kusta päässä.

näissä lehdissä oli ihan asiatietoa ja järkijuttuja. Nyt ne on menneet ihan kohujuttuihin. Eli etsitään ihan ihmeperheitä haastateltaviksi ja mitä erikoisempi asiantuntija, sen parempi. Ja tosiaan, tavaraa mainostetaan ja vauvan tulo on kriisi ja ongelma ja tietää huonoa ja on vaikeaa ja vinkgun vingun.

Mutta olen itse ajatellut sen niin, että lehti tehdään myytäväksi ja nykyajan nuoret mammat vaatii tällaista luettavaa, joten sitä heille tuotetaan. Me vanhemmat äidit halusimme asiallista tietoa kun ei ollut nettiä yms. Nyt mammat haluaa mitä ihmeellisimpiä erikoisuuksia ja asiantuntijoita ja artikkeleita, kuinka äitiys on vaikeaa ja kaikki hankalaa ja kriisiä kriisin jälkeen.

taas olen pettynyt ylipäänsä siihen, miten vauvalehdet ovat muuttuneet. Sain esikoiseni v. 2003 ja uusien lehtien lisäksi hommasin divarista myös reilusti vanhempia Vauvoja ja Kaksplussia. Niihin aikoihin lapsen saaminen oli pääasiassa ILO, kun taas myöhemmin painopiste on siirtynyt vauvatarvikkeiden markkinointiin ja lasten ongelmallisuuteen. Esim. imetykseen suhtauduttiin ennen luontevasti, kuopusta odottaessani siitä olikin tullut ongelma. Jossain jutussa sanottiin, että imetykseen liittyy aina ongelmia ja kaikki on niin vaikeaa; kiva varmaan esikoistaan odottavien lukea. Toisaalta vauvoihin liittyy sellaista fanaattisuutta (esim. imetys, kestovaippailu) mitä ei kymmenen vuotta sitten ollut. Ihan hyvin linjaan sopii se, että lapsi kasvaa raiteiltaan, jos lähellä ei ole pullantuoksuista mummoa ja vaaria, joka vie kalaan.

mutta kerron tilanteen omasta lapsuudestani. Äitini oli yh, hänen äitinsä kuoli myös kun olin pieni. Ei vaan ollut sukua eikä yhteyksiä isäänkään. No ei meillä mieletöntä yhteisöä tietenkään ollut ja mielestäni perhe ja suku on tärkeä asia (sitä on ilmaantunut myöhemmin kun olen tutustunut isääni). Mutta tärkeitä 80-luvulla meille olivat äidin kaveripiiri, joka oli hänen työkavereitaan, sekä myös meidän naapurit. Että olen sitä mieltä, että kyllä niitä ihmisiä löytyy ympäriltä. Jälkeenpäin ajatellen nuo äidin ystävät olivat minulle tavallaan tärkeitä, turvallisia aikuisia.

mutta kerron tilanteen omasta lapsuudestani. Äitini oli yh, hänen äitinsä kuoli myös kun olin pieni. Ei vaan ollut sukua eikä yhteyksiä isäänkään. No ei meillä mieletöntä yhteisöä tietenkään ollut ja mielestäni perhe ja suku on tärkeä asia (sitä on ilmaantunut myöhemmin kun olen tutustunut isääni). Mutta tärkeitä 80-luvulla meille olivat äidin kaveripiiri, joka oli hänen työkavereitaan, sekä myös meidän naapurit. Että olen sitä mieltä, että kyllä niitä ihmisiä löytyy ympäriltä. Jälkeenpäin ajatellen nuo äidin ystävät olivat minulle tavallaan tärkeitä, turvallisia aikuisia.

saa ihmisistä jotka kuuluvat luonnollisena osana elämään, niinkuin ystävät, naapurit... Jos totta puhutaan niin sukulaissuhteet tuppaavat olemaan enemmän tai vähemmän vaivaannuttavia pakkopullasuhteita, joissa on pakko olla vaan siksi että on sukua.

Suhteet jotka perustuvat sille että oikeasti pidetään ja välitetään ovat huomattavasti terveemmällä pohjalla kuin ne, joissa jatkuvasti toinen saa viestiä että sinua nyt joudutaan jaksamaan kun olet sukulainen....

vanhempiani ei sitten enää kiinnostanutkaan, vaikka etukäteen mainostivat kuinka sitten ottavat lapsia hoitoon jne. Siksi ärsyttää tuo tukiverkoista jauhaminen, kun en mistään sellaisia pysty hankkimaan niin sitten siitäkin ollaan sormi pystyssä syyllistämässä.

Mun mielestä on kyllä hyvä, että tukiverkoista puhutaan, ja moni voisi miettiä asiaa ENNEN lasten saamista.

En käsitä, miksi sen tukiverkon on rajattava isovanhempiin. Hehän ovat vain yksi lisä perheelle.



Minä taas näen, että isovanhempia ja sukulaisia tärkeämpiä tukiverkoston jäseniä ovat naapurit, ystävät, työkaverit,lapsen kavereiden perheet, päiväkodin henkilökunta, opettajat, jopa se neuvolantäti. Siis ne henkilöt, jotka ovat arjessa mukana.



Kun jotain sattuu, kerrot usein tilanteesta lapsen hoitajille ja opettajille, omille työkavereillesi ja naapureille. Nämä siis ovat ne arjessa läsnäolevat henkilöt, joiden on hyvä tietää perhettänne koskevasta kriisistä. Nämä siis ovat tukiverkostonne jäseniä.



Olen siis siinä samaa mieltä, että on turhaa puhua isovanhemmista tai sukulaisista tukiverkoston osana, jos nämä eivät ole arjessa läsnä. Perheelläni on hyvät suhteet isovanhempiin sekä sisaruksiin, mutta eivät he ole läsnä meidän arjessamme. Osa asuu kaukana, osalla on kiirettä oman perheensäkin kanssa. Toki pari kertaa vuodessa saan hoitoapua, jos esim. käyn lääkärissä tms. ja uskoisin, että ison kriisin tullen heistä olisi jonkin verran apua, mutta arjesta selviytymiseen vaikuttaisivat nimenomaan nämä ammattinsa puolestakin lapsiamme hoitavat tahot.

Sain esikoiseni kakasikymmentä vuotta sitten, toisen vuosi sitten. Asenteissa on tapahtunut valtava muutos. 1. kerralla lapsen saaminen ikäänkuin kuului osana ihan tavalliseen elämään ja lapsen synnyttämiseen ja kasvatukseen suhtauduttiin iloisin ja toiveikkain mielin. Neuvolassa ensimmäisenä onniteltiin perheenlisäyksen johdosta ja muutenkin suhtauduttiin hyvin kannustavasti ja myönteisesti. Ne asiat, jotka koin ongelmallisiksi puhuttiin ja sain, jos ei apua, niin ainakin myötätuntoa ja rohkaisua. Lapsen kasvaessa oli vielä ihan luontevaa pyytää ystäväperheen teini-ikäistä lapsenvahdiksi taskurahaa vastaan eikä kukaan nähnyt siinä mitään pahaa.



Nuorempaa odottaessa neuvolan terveydenhoitaja ei suinkaan onnitellut, kysyi happamasti "aiotko pitää SEN?" Myöhemmillä kerroilla ei ollenkaan noteerannut mitään positiivista, naama happamena vaan korosti kuinka kamalan vaikeaa kaikki onkaan.

Yleinen suhtautuminen on muuttunut niin, että lapsi ei ole enää luonteva osa perhettään vaan "kaikkein tärkein", pieni kuninkaallinen jota muu perhe tottelee. Tai sitten vanhemmat ovat luusereita, joiden ei olisi pitänyt lainkaan lisääntyä. Äidit (tietääkseni eivät isät) riitelevät verisesti kasvatustavoista musta-valkoisella asenteella. Ihanneperheellä on kaikkea, ellei niin ovat luusereita ja roskaväkeä ihan automaattisesti. Josta seuraa että lapset kasvavat automaattisesti vinoon ja heistä automaattisesti tulee rikollisia ja roskasakkia.

Miksi suomalainen aina niin sokeasti ottaa "asiantuntijan" auktoriteettinä? Minkä alan asiantuntija pitää olla että voi olla mieltä isovanhemmista? jos ei ole isovanhempia niin ei ole mutta miksi ottaa lämpöä jostain vauva-lehden artikkelista?



Mutta niistä tukiverkoista....me ollemme muuttaneet usein ja siksi uskallan väittää että sosiaalistumista voi opetella ja opettaa. Me kutsutaan aina naapurit kylään ennen joulua, pääsiäistä ja juhannusta. Meille kutsutaan lapsiperheitä usein kylään ja näemme vaivaa ylläpitämään suhteita ihmisiin. Haluamme näin myös opettaa lapsillemme että kodin ovet on syytä pitää auki ja auttaa muita, näin luodaan suhteita ja vaalitaan niitä. Ja meillä on 4 isovanhempaa joita kiinnostaa lastenlapset eli mistään "pakkoverkostosta" emme näitä juttuja tee.

tarjoa jotain tukiverkkoa, jos sellaista kaipaa, eikä muuten ole? Esim vapaaehtoisia juttukavereita, ei lapsenhoitajia vaan niin, että tekee äidin ja lasten kanssa jotain yhdessä aina silloin tällöin. Joskus oli ainakin tämmöistä.

Minä sain ensimmäisen lapsen nuorena, kohta 18 vuotta sitten. Silloin ei ollut kovin kivat kokemukset, ei synnytyksessä kättärillä, eikä neuvolantädistä rastilassa. Tunsin itseni huonoksi ihmiseksi kun olin nuori ja köyhä. Jostain syystä jotkut naapurin akat tekivät minusta ilmoituksia joka paikkaan, kelaan, sossuun ja jopa neuvolaan. Se touhu loppui siihen, kun soitin neuvolanakalle että jos tämä ei lopu teen rikosilmoituksen kunnianloukkauksesta.

Koko ajan sain neuvolanakalta kuulla että koska olen ylipainoinen, niin lapsestanikin tulee ylipainoinen. No ei tullut, lapsena oli jopa alipainoinen, sama akka käski antaa lapselle ylimääräistä rasvaa.

Nyt kun sain lapsen vanhemmalla iällä, 34 vuotiaana, oli kohtelu parempaa, vaikka olen montakymmentä kiloa lihavampi kuin nuorena.

Luulen että eniten siihen kohteluun ja asenteeseen vaikuttaa henkilöt joiden kanssa sattuu joutumaan tekemisiin.

Varmasti on jopa paikkakuntakohtaisia eroja.

Aika omituinen asia oli kahdeksan vuotta sitten kun tulin raskaaksi, mentiin miehen kanssa neuvolaan ekaa kertaa, ja oli kaksi neuvolantätiä vastassa, molemmat kättelivät minua, mutta eivät miestä. Se raskaus meni sitten kesken, mutta vähän outo olo jäi neuvolakäynnistä. Viisi vuotta myöhemmin kun tulin raskaaksi, käytiin taas samassa neuvolassa, mutta tällä kertaa myös isä huomioitiin. En usko että siinä välillä mikään yleinen asenne oli muuttunut, oli vaan eri ihmisten käytöksestä kyse.

On erilaisia ihmisiä ja erilaisia asenteita ja näinhän se on aina ollut ja aina tulee olemaankin. Kaikkia ei voi miellyttää. Se mitä odotan neuvolan asiakkaana, on asiakaslähtöinen suhtautuminen. Jokainen kun on oman elämänsä asiantuntija, ongelmia ei pidä tyrkyttää, mutta ei myöskään väheksyä. Syyllistävä, omaa asiantuntijuutta ja omaa tärkeyttään korostava asiantuntija on mielestäni väärässä ammatissa. Sama koskee myös lehtiä, idyllistä ja ruusuista elämää ei voi pitää ainoana oikeana, tasapuolisuuden nimissä on huomioitava laajasti erilaisia elämiä ja keskustelua voisi myös herättää kohtuullisuudesta ja riittävyydestä. Onhan tosin sitäkin ollut, en sitä kiellä. Taitaa vaan myydä paremmin erilaset ääripäiden kuvaukset.