20 on liian aikainen ikä saada lapsia.

"Kun MINÄ tein näin, mikään muu ei kenellekään ole oikea vaihtoehto"

"MINÄ en olisi ollut valmis äidiksi 20-vuotiaana"

"MINUSTA 20-vuotias ei ole valmis äidiksi (koska en itsekään ollut"

"MINÄ olen maailmannapa, eikä MINUN elämästäNI poikkeavat ole ikinä niin hyviä kuin MINÄ"



Eikö tämä egosentrinen vaihe pitänyt ohittaa jo 7 ikävuoteen mentäessä?

Kun ihminen on aikuinen, hän tehkööt omat valintansa elämälleen. Kukaan toinen ei voi sanoa, milloin kukakin on kypsä. Toinen on loistava äiti 20-vuotiaana, toinen ei. Toinen taas ei ole valmis äidiksi vielä 40-vuotiaanakaan kun taas toiselle se on hyvä ikä. Joku muu taas on lisääntynyt sekä 20-, 30- ja 40-vuotiaana. Kuka teki oikein?



Miksi ihmisillä on tällä palstalla joku pakkomielle mollata toisia. 20-30v äidit haukkuvat 30-40v äitejä mummoäideiksi ja toisinpäin taas haukutaan epäkypsiksi äideiksi. Saanen kysyä, mikä teitä vaivaa? Miksi ihmiset eivät voi tukea toisiaan ja ymmärtää, että jokaisen valinnat voivat iästä riippumatta olla oikeita. Tai ylipäätään, että joku toinen voi tehdä erilaisen valinnan kuin itse.



Sossupummeja on kaikissa ikäluokissa, samaten alkoholisteja ja narkomaaneja. Työttömiä ja yksinhuoltajia, huonoja parisuhteita ja oman etunsa tavoittelijoita on myös jokaisessa ikäluokassa. Näihin siis mitään ikää ei kannata yleistää. Ennemminkin syyttelyn sijaan meidän tulisi auttaa ja kannustaa kanssamatkustajaa. Yksin tässä maailmassa ei kukaan pärjää.



Jos 20-vuotias ei olisi mitenkään valmis äidiksi, ihmiskunta olisi kuollut jo aikoja sitten sukupuuttoon. Eikö se ihmisen hedelmällinen ikä kerro, milloin vanhemmuuden aika on suunnilleen oikea? Kaikki tälle ajalle lasten hankinnan sijoittaneet ovat yhtä oikeutettuja tulemaan vanhemmiksi, eikä mielestäni kenelläkään toisella ole oikeutta tulla tätä arvostelemaan.



- 22-vuotiaana esikoisensa saanut, jos sillä nyt jotain väliä on-

ei varmasti kaikki olekaan, mutta moni on. Ja äidiksi ja isäksi kasvetaan pikku hiljaa, sait lapsen sitten 20 vuotiaana tai vaikka 35 vuotiaana.



Itse olin 20 kun lapsemme syntyi, ihan hyvin meillä on mennyt mielestäni. Toki vaikeita ja raskaita aikojakin on ollut, mutta niistä on yhdessä selvitty.

Minä oksensin viikolta 6 synnytykseen asti. Vielä synnytyksessä kaikki pihalle mitä aamulla on saattanut syödä, olin melkein 20 kertaa tiputuksessa, aina vähintään 3 päivää. Mielummin olisin kotona ollut, mutta eivät antaneet olla, ja toki itseäkin lapsen vointi huolestutti niin, että mielummin tipassa olin, mitä, että lapselle olisi huonosti käynyt. Mieheni oli armeijassa kun aloin odottamaan. Oli 2 viimeistä kuukautta kotona.

Kun lapsi syntyi, hänellä alkoi korvatulehdus kierre, joka kesti 3 kk, kunnes tajuttiin, että asuntomme on homeessa ja kiireellä pois sieltä.

Kun lapsemme oli 1kk ikäinen, minulla selvisi vaikea syöpä, parin viikon kuluttua siitä leikkaukseen ja hoitoihin jotka jatkuvat vielä lien kuinka pitkään.



Mutta kaikesta huolimatta olemme onnellisia, rahaa ei toki ole ku roskaa, mutta olemme löytäneet suurimman osan käytettyinä lapselle ja itselle ostan myös vaatteet kirpputorilta, joskus jotain uutta. Miehelle yleensä kaikki uutena kun ei kirpputorilta löydy.



Sinä on kummasti oppinut arvostamaan elämässä pieniä iloja ja niitä terveitä päiviä, parisuhdetta. Itselläni taustalla vakava masennus, jonka vuoksi käynyt 5 vuotta terapiassa, lopetin kun lastamme odotin. Ja IHME kun ei ole uusinut.



En ole kaivannut rellestyksiä enkä muuta. Olen ikionnellinen omasta perheestäni, sen huomaa monesti kun on sinkku ystävien seurassa, ettei enään edes kaipaa niitä aikoja elämäänsä.

tulinhan äidiksi 19 -vuotiaana. toivoisin kyllä oman lapseni saavan lapsia mieluummin lähempänä kolmekymppiä. ymmärrän hyvin, mitä vapaudella tarkoitetaan. jos minulla ei olisi lasta, matkustelin nimenomaan pitkiä reissuja, olisin ehkä vaihdossa tai vapaaehtoistyössä.



en ymmärrä, miten kännäily liittyy tähän, ja kenelle se on käsitys vapaudesta ja lapsettomasta nuoruudesta.

Minä oon saanu ensimmäisen lapseni 21-vuotiaana ja nauttinut täysillä.

28-vuotiaana esikoisensa saava ystäväni puolestaan on ihan hädissään tulevasta lapsestaan; kun ei voikaan tehdä enää asioita niinkuin ennen, kun oli yksin/kaksin. Ei minulla tullut tuollainen asia koskaan mieleenkään, eikä ole tullut vieläkään.

Tässä taas esimerkki teistä täydellisistä 3-kymppisistä jo elämää kokeneista, vastuullisista ja vakautuneista elämänkumppaneista http://www.vauva.fi/keskustelut/alue/2/viesti/1595159/mita_tehda_miehel…

on jännää, että "joskus ennen" oli ihan normaalia naiselle saada lapsia parikymppisenä, mutta toisaalta suojattua lapsen elämää elettiin paljon pidempään kuin nykyisin. Eli hyppäys lapsen elämästä äidiksi ei ollut montakaan vuotta. Nykyisinhän jotenkin ajatellaan, että tosi nuorena pitää jo päästä bilettämään, se on sitä itsenäistymistä, mutta ihan kersoja ollaan vielä vastuuntunnossa jne. parikymppisinä. Aikuisuudesta on tullut sellaista rakettitiedettä opintoalan valintoineen, lastenhoidon ylimaallisesta vaikeudesta varoitellaan yms. että ei mulle ainakaan olisi parikymppisenä tullut mieleenkään, että olisin vanhemmuudesta selvinnyt. Loppujen lopuksi lasten kanssa eläminen on ihan tavallista elämää, eli kyllä parikymppinen voi aivan hyvin selvitä. Ja musta olisi ihanaa tulla mummoksi jo reilut nelikymppisenä :)

Nykyisinhän nuoruutta halutaan venyttää mahdollisimman pitkälle ja kaikki aikuisuuteen liittyvä ahdistaa ja pelottaa.

kiinnostaa se juhliminen enemmän kuin mikään muu, niin aika lapsellinen tapaus saa olla. Nämä tuntuvat olevan niitä, joilla ei ole jostain syystä ollut silloin pahimmassa teini-iässä mitään elämää tai kavereita, ja sitten vihdoin päästään korkeakouluun ja ah nyt voidaan ryypätä sitten olan takaa.



Toiset meistä taas riehuvat ja rellestävät silloin teineinä, eivätkä koe tarvetta enää 20-vuotiaina riehua pitkin kaupunkia. Silloin kiinnostaa jo muut asiat - koulutus, työ, mahdollisesti se perhekin.

kiinnostaa se juhliminen enemmän kuin mikään muu, niin aika lapsellinen tapaus saa olla. Nämä tuntuvat olevan niitä, joilla ei ole jostain syystä ollut silloin pahimmassa teini-iässä mitään elämää tai kavereita, ja sitten vihdoin päästään korkeakouluun ja ah nyt voidaan ryypätä sitten olan takaa.

Toiset meistä taas riehuvat ja rellestävät silloin teineinä, eivätkä koe tarvetta enää 20-vuotiaina riehua pitkin kaupunkia. Silloin kiinnostaa jo muut asiat - koulutus, työ, mahdollisesti se perhekin.

ei tässä ole kyse mistään ryyppäämisestä tai juhlimisesta, vaan vapaana elämisestä.

Määrittele "vapaana eläminen". Mitä ei lapsen kanssa voisi tehdä? Onko nuoren elämä "pilalla" ja "vapaus" mennyt, jos hänellä on vaikka eroahdistuksesta kärsivä koira, joka tarvitsee hoitajan ollessaan yksin (näin meillä)? En koe, että lapsemmekaan mitenkään vei "vapauttamme". Samoja juttuja tehdään kuin ennenkin, nyt meitä on vain enemmän arjessa mukana. Ainut, mikä OLISI pitänyt jättää, on juhliminen. Ainiin, sitä ei ennen lastakaan harrastettu.



Enemmän "vapauden" menetys on shokki niille, jotka ovat siihen ehtineet tottua. Yleistettynä. Mutta yleistyshän tällä palstalla on enemmän sääntö kuin poikkeus.

Jokainen lisääntyköön silloin kun itse parhaaksi kokee.

enkä ole keksinyt yhtään ylitsepääsemätöntä asiaa, josta minun pitää luopua lapsen vuoksi. Mieluummin teen lapsen/lapset nyt kuin vasta työelämässä ollessani - opinnot antavat paljon helpommin periksi ja kotoakin käsin voi opiskella. Minun ei tarvitse myöskään laittaa lastani hoitoon kokopäiväisesti edes silloin, kun palaan opiskelemaan.



En oikein tiedä, mitä tässä pitäisi surra, ja miten elämäni tulee olemaan pilalla. Itse koen, että lapsi tulee varmasti antamaan tylsähköön elämääni paljon sisältöä ja iloa.

heti nuorena kumppanikseen kypsän miehen, joka haluaa lapsia. Ehkäpä moni vanhempi nainen olisi harkinnut lapsentekoa aikaisemmin, jos mies olisi kaikin tavoin viestittänyt aitoa kypsyyttä ja lapsikuumetta. Ja olisiko nuori äiti vielä äiti, jos kumppaninsa olisikin ruvennut jarruttelemaan. Ja olisiko mahdollinen seuraava kumppanikaan ollut sovelias... Jos nyt jossitellaan.

kiinnostaa se juhliminen enemmän kuin mikään muu, niin aika lapsellinen tapaus saa olla. Nämä tuntuvat olevan niitä, joilla ei ole jostain syystä ollut silloin pahimmassa teini-iässä mitään elämää tai kavereita, ja sitten vihdoin päästään korkeakouluun ja ah nyt voidaan ryypätä sitten olan takaa.

Toiset meistä taas riehuvat ja rellestävät silloin teineinä, eivätkä koe tarvetta enää 20-vuotiaina riehua pitkin kaupunkia. Silloin kiinnostaa jo muut asiat - koulutus, työ, mahdollisesti se perhekin.

Aika hauskaa, miten eri tavalla ihmiset ajattelevat, mikä on sopiva ikä tehdä eri asioita. Itse koen, että parikymppisenä on juuri se oikea aika juhlia, nauttia vapaudesta, ja omista menoista. Joku taas on onnellinen kotona vauvan kanssa ja haluaa aloittaa perhe-elämän nuorena. Hyvä näin, nämä ovat erilaisia valintoja, miten elää elämänsä.

Itse olin täysin pentu ylä-asteella, ei olisi voinnut vähempää kiinnostaa ryyppääminen tai vakava seurustelu saati sitten ajatus perheestä tai lapsista. Asiat, jotka kiinnostivat siinä iässä oli lähinnä koulu ja harrastukset.

Omassa elämässäni parhaat vuodet ovat ehdottomasti olleet opiskeluvuodet todella nautin ns. akateemisesta vapaudesta. Oli aivan ihanaa nukkua aamulla pitkään. Viettää aamupäivä yliopistolla, käydä luennoilla. Nähdä kavereita kahvilassa. Jos sai kesätöistä hieman rahaa kasaan, lähdimme ystävien kanssa reissuun.

Nimenomaan kommentit minä tein, minä koin jne. ovat rakentavia, koska ne eivät turhaan yleistä. Jos on kokenut oman valintansa parhaana itselleen, miksi sitä ei saisi sanoa ääneen. Omista kokemuksistahan täällä puhutaan.



Typerää on tietenkin vängätä, että ne omat kokemukset ovat ainoita oikeita. Mielestäni tässä ketjussa ei sitä ole ollut. On vain ollut joukko ihmisiä, jotka ovat kertoneet omat mielipiteensä.



Minusta on typerää hyssytellä ja kieltää tietyt mielipiteet ja kokemukset, koska joku voi pahoittaa mielensä. Jos pahoittaa, niin sitten varmaan on tehnyt niitä vääriä valintoja. Miksi sitä ei saisi sanoa ääneen?



Minä koen tehneeni lapset oikeassa iässä. Tosin 10 vuoden päästä voisin olla eri mieltä. Ei kukaan, jonka nuorin on alle kouluikäinen, voi vielä tosissaan tietää, tuliko ne lapset tehtyä oikeassa iässä. Kun sitä perhe-elämää ja elettyä parisuhdetta on takana 10-20 vuotta, saattaa olla vähän erilainen tuntuma siihen elämään.



Uskon silti, että vaikka sain lapset 30+-vuotiaana, en tule katumaan sitä, että 20-25-vuotiaana opiskelin ja tapasin sen oikean miehen. Sitä sen sijaan voin katua, että emme ryhtyneet lapsentekopuuhiin 25-30-vuotiaana. Tosin en keksi nyt äkkiseltään yhtään hyvää syytä siihen, että ne lapset olisi pitänyt tehdä 5 vuotta aiemmin.



Keskustelu syntyy mielipiteistä. Miksi pelkäät keskustelua?

20-vuotias on aikuinen ihminen, ainakin pitäisi olla. Ja sitten taas on 30-vuotiaita, joista ei todellakaan ole vanhemmiksi, kenties koskaan.



Mä olen elänyt ihan vapaasti, kolmen lapsen kanssa.



26v.

minusta yli 30-vuotias alkaa olla jo aika vanha lisääntymään.

ITse sain esikoisen 20-vuotiaana. Tottakai kaikki oli uutta ja ihmeellistä, ja opeteltavaa oli. Se oli myös henkisen kasvun paikka niin minulle kuin miehellenikin. Mutta niin se on kyllä 30-vuotiaallekin. Ei voi enää ajatella vain itseä. Lähempänä 30 ikävuotta oleville se voi olla jopa haastellisempi kasvunpaikka, kun ovat jo niin tottuneet elämään omien mielihalujensa mukaan. Vauvaan tulee keskittyä täysillä.



Siinähän sitä odotuksen, vauvan ja lapsen mukana kasvaa äitiyteen olipa ikä mikä tahansa. Kyllä lapsi on paras kasvattaja



- Nyt jo 3 lapsen äiti (tosi huono kait ku ikää vasta 24)

minusta yli 30-vuotias alkaa olla jo aika vanha lisääntymään.

Mä paljon mieluummin nautin ensin vapaudesta juuri kotoa muutettuani kuin hyppään vastuulliseen vanhemman rooliin.

Minä odotan esikoistani ja olen 20-vuotias. Halusin lapsen mieluummin ennemmin kuin myöhemmin, ja jos olisin halunnut ensin opiskella loppuun, olisin tosiaan tekemässä lapsia vasta tuolla lähempänä kolmeakymppiä jos silloinkaan. En halunnut jättää niin myöhäiseksi.



Miksi keskenkasvuinen? Ymmärrän, että 16-vuotiaan äidin ajatellaan olevan keskenkasvuinen ja näin ehkä usein onkin, mutta miten omillaan asuva, avo- tai avioliitossa elävä henkilö on sen keskenkasvuisempi kuin vaikka 25-vuotias vastaavassa tilanteessa oleva? Jos haluaa monta lasta, ei ehkä kannata odotella sinne kolmeenkymppiin asti, saattaa käydä kalpaten..