Lue keskustelun säännöt.
Ex-lestadiolaiset
31.03.2012 |
Tunnetteko, tiedättekö, oletteko, onko lähipiirissä?
Tänne voi kertoa tarinoita, tosia sellaisia. Miksi erosit/erosi, mitä kävi, minkäikäisenä yms, miten sukulaiset reagoi jne.
Minäkin olen ex. Saa kysyä jotain jos kiinostaa. :D
Kommentit (34)
terveisin yksi hengellistä väkivaltaa kokenut
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lähdin 12-vuotiaana isäni perässä, jokaei enääkestänyt. Hänestä haluttiin saarnaajaa ihan väkisin. Niihin aikoihin meillä päin oli vielä olemassa myös hoitokokouksia ja taisin saada tarpeekseni, kun näin äidin seisovan seurakunnan keskellä ja itkevän. Häntä syytettiin siitä, että ei ollut pitänyt miestään kaidalla polulla. Se oli liikaa.
Lähdin myöhemmin etsimään armollisempaa Jumalaa, joka ei näe "pöydänkin alle, vaikka piiloon menisin". Tunsin synnintuntoa parkuun asti siitä, että olin katsellut muutaman minuutin piirrettyjä elokuvia (Tom& Jerry) sisarusteni seurassa.
Löysin sen Jumalan, mutta kun eheydyin armollisemman uskon kautta, huomasin etten tarvitse tätä ulkopuolista omaatuntoa enää. Minulla on sisäiset eettiset arvoni enkä usko ylempään voimaan. En kiellä etteikö sellaista voisi olla, mutta minulle ei ole näyttäytynyt enkä kaipaa.
Se tuntui raastavalta. Tiesin, että kaikki kaverit hylkäävät minut. Asiaa helpotti isän hiljainen hyväksyntä ja äidin lupa antaa päättää kuten oikeaksi tunsin. Äitini lähti myöhemmin pois sisarukseni mukanaan ja aloitimme elämän uudelleen alusta. Sen on täytynyt olla vanhemmilleni musertavan yksinäistä aikaa.
terveisin yksi hengellistä väkivaltaa kokenut
Tää on hankala kysymys, koska ei ole yhtä syytä tai monia syitä, se ei vaan ollut mun juttu ns. Mutta tajusin että en voin elää siinä yhteisössä, koska kaikki mitä halusin tehdä ja mitä olin oli sellaista mitä tässä uskossa ei pidetty 'sopivana' ehkä ja muutenkin maailmankuvani oli paljon avarampi kuin siellä.
Siinä uskossa ei ole mitään erilaista kuin lut.kirkossa, mutta just nämä elämäntavat ja arvot on erilaisempia, niin että tajusin 14vuotiaana että en voi elää tälläistä kaksoiselämää ikuisesti, vaan täytyy tehdä valinta. 2 vuotta kesti että pystyin sanomaan tämän, oli niin hankala vaan kertoa ja 16 vuotiaana sitten kerroin vanhemmilleni. Oli outoa, koska en tehnyt mitään päätöstä, yhtäkkiä vaan soitin (puhelimessa tämäkin hoitui..) vaikka olin aina kuvitellut että mun täytyy saada voimaa päätökseen jostain. Mutta ei oikeestaan tuntunut miltään, koska elämäni tai mikään ei muuttunut kun niin olin aina kaksoiselämää elänyt vaikka varsinaisesti mitään en ollut kuitenkaan salannut tai peitellyt. Ehkä vähän. Ainut asia että tuntui pahalta, koska lv:lle tämä on iso juttu, varsinkin jos lapsi eroaa, niin sitte tuntu pahalta muiden puolesta. Ei ollu ees mitenkään suuresti helpottunut olo tai mitään, se vaan oli sellanen pois päiväjärjestyksestä juttu site ku se tapahtui.
Minulle tämä ei siis ollut mikään muutos, mutta kyllä mä aistin vanhempien hieman erilaisen suhtautumisen muhun, mikä ärsytti, koska itse en kokenut minkään muuttuneen.
Mutta tosi ikävää että olet joutunut tälläistä väkivaltaa kokemaan! Oletko pystynyt kertomaan jollekin tai juttelemaan asiasta? Nää tuntuu aina niin kauheelta ja sitten kun tätä on lv:ssäkin paljastunut, niin tuntuu ihan pöyristyttävältä, koska mä en todellakaan sitä puolta lv:ssä koskaan tuntenut. En koskaan elänyt varsinaista lv elämää, mulla ei edes ollut varmaa ketää lv ystäviä ikinä.
paljon jutellut samaa kokeneiden kanssa, terapiassa purkanut asiaa. Puhuminen onkin paras apu. Ja kirjoittaminen, ja aiheesta lukeminen. Viimeksi luin "Iloisen talon kellareissa".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lähdin 12-vuotiaana isäni perässä, jokaei enääkestänyt. Hänestä haluttiin saarnaajaa ihan väkisin. Niihin aikoihin meillä päin oli vielä olemassa myös hoitokokouksia ja taisin saada tarpeekseni, kun näin äidin seisovan seurakunnan keskellä ja itkevän. Häntä syytettiin siitä, että ei ollut pitänyt miestään kaidalla polulla. Se oli liikaa.
Lähdin myöhemmin etsimään armollisempaa Jumalaa, joka ei näe "pöydänkin alle, vaikka piiloon menisin". Tunsin synnintuntoa parkuun asti siitä, että olin katsellut muutaman minuutin piirrettyjä elokuvia (Tom& Jerry) sisarusteni seurassa.
Löysin sen Jumalan, mutta kun eheydyin armollisemman uskon kautta, huomasin etten tarvitse tätä ulkopuolista omaatuntoa enää. Minulla on sisäiset eettiset arvoni enkä usko ylempään voimaan. En kiellä etteikö sellaista voisi olla, mutta minulle ei ole näyttäytynyt enkä kaipaa.
lukea tälläsiä tarinoita, kun näihin liittyy aina niin paljon just tälläistä ahdistuneisuutta ja tuskaa. Siis tarkotan sitä, että tosi ikävää että monilla eroaminen on tapahtunut just tälläisten dramaattisten tunteiden saattelemana ja aika hurjia tarinoita muutenkin monilla taustoilla. :(
Mutta hyvä kuulla kuitenkin, että elämä lähteny rullaamaan tämän jälkeen paremmin. Aika monella tuntuu olevan samantyylisiä tarinoita.
henkistä väkivaltaa sukulaistani kohtaan. Ajattelin (olin tuolloin lapsi ja nuori aikuinen ja näin läheltä paljon kärsimystä tämän henkisen väkivallan johdosta), etten milloinkaan halua samaan taivaaseen tuon ihmisen kanssa. Puhujahan saa aina syntinsä anteeksi kun vaan jaksaa niitä pyytää, mutta sama henkinen väkivalta vaan jatkuu ja jatkuu. Tuollainen kaksinaamaisuus sai oksennuksen kurkkuun ja itselle paljon henkistä pahoinvointia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ettämikä itselläsi alkoi eniten hakata vastaan vl uskossa? Elikkä miksi sinusta tuli ex-vl?
usein hyvin rankka juttu. Osa ei pysty kohtaamana asiaa yhtään elikkä ohittaa sen jälkeen lapsensa... Osa vl vanhemmista varmaan suhtautuu ihan ymmärtäväisesti kuitenkin... En itse aio elää koko elämääni lestadiolaisena. Mutta pelottaa vielä liikaa että uskaltais kertoa ajatuksistaan porukoille...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että miltä tuntuu luopua uskosta, esim. vl-uskosta:
http://freepathways.wordpress.com/2010/05/30/milta-tuntuu-luopua-uskost…
En itse uskonut juuri yhteenkään opin kohtaan. En ensinnäkään pidä oikeana sokeaa tottelevaisuutta eli "kuuliaisuutta" yhtään millekkään järjestölle. Semmoinen johtaa aina väärinkäytöksiin ja ihmisoikeuksien loukkaamiseen. Kenenkään ei pidä alistua tottelemaan sokeasti toisia ihmisiä. Ei silloinkaan vaikka nämä väittäisivät ilmoittavansa "vain Jumalan tahdon".
Minusta vl liike on monella tapaa hyvin sairas uskomuksineen ja vallankäyttömenetelmineen. Sen sijaan siellä on ihan mukavia ihmisiä - jos on sitten niitä tympeitäkin tyyppejä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Numero 12, taisinkin lukea tuon jutun silloin kuin ilmestyi oli melko tuttua tekstiä kun vähän silmäilin. On tietenkin surullista, että monilla jotka asiasta esim. julkisuudessa puhuvat on dramaattisia kokemuksia uskonlahkoista ja järjestöistä ja on tietenkin hyvä että kaikki ikävät tapahtumat tuodaan ihmisten tietouteen, eikä kauheita asioita salailla. Mutta silti täytyy sanoa että vähän ihmettelen, koska en ole yhtään tarinaa mistään lukenut, missä uskosta eroaminen olisi ollut kivutonta tai ei ainakaan niin kauheaa, koska tälläistäkin tapahtuu varmasti yhtä paljon ellei enemmänkin. Moni myös tuntuu kantavan kaunaa tai olevan katkera uskonlahkoaikaisista tapahtumista, mikä on mielestäni vähän surullista ja ikävää, mutta toki joillakin siihen varmasti on aihetta ehkä enemmän, esim juuri hyväksikäyttötapaukset yms, mitä näitä nyt löytyy.
Itse kuitenkin olen sitä mieltä että katkeruus pilaa elämän, myös muiden, ja katkeruuden kun kuitenkin voi valita. On itsestä kiinni miten menneisyyteen asennoituu, vaikka tietenkin sitä pitää käsitellä varsinkin jos sieltä jotain ikävää löytyy ja se voi monelle olla hyvin vaikeaa.
t. ap
usein hyvin rankka juttu. Osa ei pysty kohtaamana asiaa yhtään elikkä ohittaa sen jälkeen lapsensa... Osa vl vanhemmista varmaan suhtautuu ihan ymmärtäväisesti kuitenkin... En itse aio elää koko elämääni lestadiolaisena. Mutta pelottaa vielä liikaa että uskaltais kertoa ajatuksistaan porukoille...
Minä surin ainoastaan vanhempieni puolesta, koska tiedän että se on hyvin iso juttu juuri vanhemmille/perheelle/läheisille.
Toivottavasti saat ajatuksistasi kerrottua. Itse, kuten sanoin, luulin että tarvitsen aikaa kerätä rohkeutta tai jotain, mutta sitten eräs päivä se vain tapahtui ihan huomaamatta, en edes ollut tehnyt mitään tietoista päätöstä etukäteen ainakaan, ajattelin vain että nyt on aika ja se on ohi sitten. Monta vuotta sitä odotin, eikä se sitten loppujenlopuksi ollutkaan niin kamlaaa, olisi voinut aikaisemminkin tehdä.
Ajattelin vain, että en halua tehdä tätä yhtään myöhemmin vaan se on tehtävä nyt, muuten olen tässä jumissa loppuikäni. Ajattelin myös että maailmassa tapahtuu kauheampiakin asioita ihmisille, että vaikka tämä nyt on vaikeaa minulle sanoa ja sen jälkeen vaikeaa vanhemmilleni, niin tilanteeni ei kuitenkaan ole aivan maailman pahin. Ja eihän se sitten enää ongelma ollut kun oli sen saanut sanotuksi, jatkoin tavallisia arkisia askareitani ihan tietoisesta päätöksestä, ajattelin että mikäs ongelma tässä nyt enää on.
Tsemppiä kuitenkin sulle! Toi oli kamalinta ja hankalinta aikaa odottaa että milloin saa sanotuksi. Myöhemmin sitä vain ajatteli että mikä siinä oikein oli muka niin vaikeaa..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
on joutunut kokemaan epäoikeudenmukaisuutta ja epäreilua kohtelua! Ei pidä selittää pois aikä ohittaa esim. lestadioalisten tai ortodoksien keskinäistä pinostusta ja alistamista, jonka kohteeksi voi yksilö joutua aivan ilman todellista syytä,liikkeen omien sairaiden normien kyseenalaistamisen takia.
Jos ihmissuhteet katkaistaan ja ihminen joutuu henkisesti ja hengellisesti lyödyksi, on normaali psyykkien reaktio kokea pettymystä, vihaa ja katkeruutta. Ne tunteet ovat aitoja ja tosia. Siitä voi päästä ja pääseekin irti ajan mittaan, mutta sellaisia tunteita ei pidä suinkaan kieltää eikä väheksyä, saati leimata "vääriksi". Semmoinen on aidon psyyken manipulointia.
Moni uskonliike harjoittaa psyyken oikeiden tunteiden kiltämistä ja manipulointia, varsinkin ääri-tiukat lahkot kuten lestadiolaisuus. Semmoinen on kätevä vallankäyttökeino.
Katkeruus on oma valinta -lause särähtää korvaan. Kyllä väärinkohdelluksi tuleminen on kohdattava ja tunnustettava. Eikä välttämättä ole kyse katkeruudesta, myrkyttävästä vihasta, kun haluaa puhua menneisyydessä koetuista vääryyksistä. Tuskasta on saatava puhua. Jotkut hengellisesti pahoinpidellyt sairastuvat henkisesti kun eivät puhu.
kertoa asiasta. Kapinoin jo ennen murrosikää ja se jatkui aikuisuuteen asti. Mutta vasta aikuisena sain tehdyksi lopullisen päätöksen ja lähdin kunnolla pois. Olen kertonut oman tarinani että jos joku on samassa tilanteessa ja haluaa lukea:
http://freepathways.wordpress.com/2011/09/23/viiva-nimilistassa/
Katkeruus on oma valinta -lause särähtää korvaan. Kyllä väärinkohdelluksi tuleminen on kohdattava ja tunnustettava. Eikä välttämättä ole kyse katkeruudesta, myrkyttävästä vihasta, kun haluaa puhua menneisyydessä koetuista vääryyksistä. Tuskasta on saatava puhua. Jotkut hengellisesti pahoinpidellyt sairastuvat henkisesti kun eivät puhu.
Hyvin sanottu.
Jos ei itse kuuntele oman sydämensä ääntä vaan sallii muiden manipuloida ja määritellä omia tunteitaan, miten käy silloin omalle persoonallisuudelle ja rehellisyydelle itseään kohtaan? Huonosti! Sitä ei lopulta tieä kuka oikeasti on.
että uskallatte jakaa kokemuksianne ja paljon voimia elämäänne!
Sen jälkeen kokenut voimakkaan herätyksen tavallisessa luterilaisessa seurakunnassa ja ollut mukana aktiivisesti 4 vuotta. Myöhemmin vielä tutustuin helluntaiseurakuntaan, jossa olin mukana 2v. ottamatta kastetta.