Lue keskustelun säännöt.
Olen pelännyt jo vuosia että mulla on syöpä, aina tulee uusi syöpä jota pelkään :(
31.03.2012 |
En tiedä tarvisiko mun mennä jo jollekin psykiatrille.
Pelkään ihan hulluna syöpää...
Rinnat on mastopaattiset ja aina löydän niistä uuden patin (olleet tähän asti kystiä jne mutta nyt löytyi papillooma- hyvälaatuinen sekin). Mutta rintoja pelkään aina.
Kädessä oli rasvapatti ja olin ihan varma että sarkooma oli.
Vähän jos päätä särkee- aivokasvain. Vähän jos näössä häikkää- aivosyöpä..
Selkä tuli yksi päivä tosi kipeeksi ja olin varma että siellä on syöpä levinnyt sinne.
Kudoin oudokseltaa 6 tuntia putkeen ja tuli teniskyynärpä ja olin ihan varma et on luusyöpä.
Suussa oli viikon kestävä ientulehdus ja olin jo varma et syöpä on. Muuten suussa olut jotain luupatteja ja niitäkin kävin näyttään hammaslääkärille.
Kaulalla oli pitkään suurentuntu imusolmuke ja halusin et ultralla katsotaan niin eikös löytynytkin struumakyhmy kilpirauhasesta.
Kuukauden kärsin vuosi sitten närästyksestä ja halusin gastroskopiaan niin löyty mahasta jotain hyvälaatusia kystiä...
Nyt on nilkassa pieni kova patti jonka juuri ja juuri tuntee ja olen varma että on syöpä. Yleensä pitäisi odottaa että häviääkö oireet mutta en koskaan malta koska ajattelen että js syöpä löydettäisiin heti niin sille voisi tehdä jotain.
Mutta tämä pelko jo hallitsee elämää. Muut eivät tästä tiedä ja olen ihan normaali perheenäiti joka käy töissä. ja vieläpä lääkäriasemalla. Työkavereille en kehtaa puhua kun pitävät mua ihan hulluna.
Mutta onko muilla vastaavaa ja mitä tässä piäs tehdä. Mennä psyatrille vai vaan aina käydä näyttään uusia patteja joita löydän näköjään joka kuukausi..
Kommentit (14)
Lisäksi mulla noita tarkistamisia kuten kakkosellakin. Pelot ja pakko-oireet alkaneet jo lapsena. Kävin joskus työpsykologilla, kun epäiltiin masennusta, se vaan voivotteli että 'voi voi varmaan on raskasta kun pitää pelätä'. En kokenut että olisin saanut siitä apua, päinvastoin. Siellä ei selvinnyt että mulla olisi mitään traumoja mistään.
En ole keksinyt muuta helpotusta, kuin se että yritän ottaa elämän mahdollisimman kepeästi, keskityn 'hömppään' (7-lehti, tosi-tv jne) faktan sijasta ja välttelen vakavia aiheita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moni syöpä on täysin oireeton pitkään.
Mulla oli sellainen, löytyi sattumalta, kun aiheutti vahingossa kovaa kipua. Muuten olisi voinut levitä pahasti ilman mitään merkkejä. Kasvain leikattiin pois, sain hoidot ja olen terve taas. Kamalaa oli, mutta meni nopeasti ohi.
Mitäs siitä sanotte? Tiettävästi nykyään suurin osa syöpään sairastuneista voidaan parantaa. Mä en koskaan ole pelännyt tauteja enkä pelkää nytkään.
Minulla oli juuri tällaista muutamia vuosia sitten. Tunnustelin, pelkäsin, en uskaltanut katsoa sairaalasarjoja tai lukea terveysaiheisia artikkeleita lehdistä jne. Ramppasin lääkärissä ja milloin missäkin kuvassa. Epäilin useimmiten rintasyöpää, melanoomaa, imusolmukesyöpää, kohdunkaulansyöpää, kasvaimia milloin missäkin.
En saanut tai hakenut vaivaani mitään hoitoa, en tajunnut sen olevan vaiva vaan oikeasti olin varma että kyseessä on syöpä. Sittemmin alkoi helpottaa, ehkä elämäntilanne helpotti kun lapset kasvoivat vähän isommiksi. Nyt suhtaudun näihin asioihin ihan normaalisti. Mielestäni munulla oli ahdistuneisuushäiriö tms, joka ilmeni näin. Tunsin että minussa on jotain vialla, ja siksi etsin syöpää toisensa perään vaikka vika olikin henkistä laatua.
tuohan on varmasti valtavan rasittavaa ja ahdistavaa!!
joten hae apua!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
syöpäpelko alkoi jo 7-vuotiaana kahden läheiseni kuollessa syöpään, eli reilu 20 vuotta sitten. tässä ajassa olen "sairastanut" mm. aivo-, imusolmuke-, iho-, rinta- ja kohtusyöpiä luustoon ja sisäelimiin levinneinä.
erilaisia patteja multakin löytyy ainakin 10 kpl. enää en edes uskalla tunnustella itseäni kovin tarkasti koska kovemmalla painelulla saan turvotettua kunnon möykyn ihan normaalikokoisestakin imusolmukkeesta/rauhasesta ja sitten taas iskee hirveä syöpäpelko ja ahdistus.
Olin tulla hulluksi. Päivät menivät pelkäämiseen. Diagnosoin syöpäni ja kehitin itselleni diagnoosia tukevia oireita. Jos löysin kaulalta suurentuneen imusolmukkeen alkoi minulla sen jälkeen kamala kutina ympäri kehoa, yöhikoilu yms. Siinä vaiheessa, kun olin aivan loppu, mieheni vei minut yksityiselle lääkärille ja sen jälkeen aloitin terapian psykologin kanssa. Itsekin olen aivan normaali isossa yrityksessä työskentelevä pikkulasten äiti. Vain mieheni ja äitini tiesivät tilastani. Tietysti joskus heitin esim. työkavereille jotain tyyliin "onkohan mulla syöpä kun jalassa on mustelma". Vastaukseksi sain tietysti aina naureskelua "joo varmaan, kukakohan sun hommat tekee kun kuolet" jne. Mutta siis. Mene ja hanki itsellesi hoitoa. Tuo on maailman kuluttavinta mutta paraneminen on aivan mahdollista. Älä huoli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ahdistavaa!!!
Aina kun todetaan että joku patti ok, niin päätän olla tutkimatta itseäni ja olen hetken älyttömän onnellinen ja vapautunut.
Mutta taas jossain vaiheessa vahingossa löydän jonkun patin jota on sitten pakonomainen tarve tunnustella :(
Kun vaan tietäisi minne tästä menisi juttelemaan ja mistä ihmeestä tämä pelko johtuu.
Mummuni on kuollut syöpään 38 vuotta sitten (gynekologinen) ja ystäväni poikakaveri kuoli luusyöpään 25 vuotiaana :( Työkaverillani on melanooma kuten kurssitoverillani ja tädilläni rintasyöpä.
Syöpäpelko mulla on ollut vahvana 20 vuotiaasta asti ja aikaisemminkin lievänä koska 13 vuotiaana halusin että äiti vie minut lääkäriin koska kylkiluuni oli koholla ja olin varma että se onkin patti...
AP
tuo selittääkin syyn pelkoon.
mulla iskee heti hirvee pakkomielteinen tarkistelu esim. kotoa en meinaa päästä lähtemään,kun pitää kattoo onko kaikki varmasti pois päältä ja ovet lukossa yms. kun elämässä on vaikeeta. eli tiedän taikka osaan siis samaistua tuohon ahddistukseesi. empatiaa sinne ja mene tosiaan vaikka psykiatrille puhumaan! suatta pilaat elämäsi tolla! tsemiä kovasti!
t.kakkonen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten hoitosi eteni ja mitä siellä käsiteltiin? Olitko psykiatrilla vai psykologilla? Vai jollain muulla?
Oliko kallista?
AP
Äitini on perusterve keski-ikäinen ja hyvässä kunnossa oleva nainen, ei tupakoi, syö terveellisesti. Sairaanhoitajan duunia on painanut 20 vuotta ja välillä on todella väsynyt työhönsä... Suvussamme ei kellään ole syöpää.
Hän on jo pari vuotta pitänyt tuota syöpähysteriaa! Isä on ihan väsynyt ja neuvoton (menettänyt hermonsa useasti) ja minua ja sisariani on kanssa alkanut kyrsimään tuo pakkomielteinen syöpäpelko.
Hän ei halua puhua puhelimessa 5 minuuttia kauempaa, koska aivoihin tulee syöpä, hän ei voi syödä edes hieman pinnasta palanutta makkaraa, koska aiheuttaa syöpää, läppäriä ei voi pitää auki yön yli huoneessa, koska tulee säteilyä, joka aiheuttaa syöpää jne.
Aina syöpä, syöpä ja syöpä! Eihän tuo TODELLAKAAN tervettä ole ja kyllä sen nyt huomaa, että äidillä ei kaikki ole kunnossa, mutta ei hän sitä näytä kuitenkaan töissä eikä vieraiden edessä! Ainoastaan perheelle paasaa syövästä... Kuitenkin on vielä hoitoalalla ja tietää PALJON sairauksista - miten ne kehittyy, mistä niitä voi tulla jne. Mutta ei näköjään tajua, että itse on ihan pöpi syöpäasian suhteen...
Kyllä olisi äidille hyvä ehdottaa pientä terapiaa ja ottamaan töistä vähän vapaata, että jaksaisi! Kamalaa ja RASITTAVAA katsoa vierestä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten hoitosi eteni ja mitä siellä käsiteltiin? Olitko psykiatrilla vai psykologilla? Vai jollain muulla?
Oliko kallista?AP
Terapia alkoi ihan vain sillä että tutustuttiin ja pohdittiin yhdessä terapian tavoitteita eli tapauksessani pelosta eroon pääsemistä. Kävimme läpi itsetuntoon liittyviä asioita ja mietimme paljon, että mikä olisi pahinta mitä pelon toteutuminen voisi aiheuttaa. Käsittelimme meneeisyteni traumaattisia kokemuksia (äidin, miehen ja isovanhemman syöpään sairastuminen ja kahden heistä kuolema). Terapeutti kaiveli minusta asioita niin taitavasti että nyt jälkeenpäin onkin vaikea muistaa mitä siellä edes oikeastaan tehtiin. :) Hän käytti erilaisia lähestymistapoja. Yleensä vain keskustelimme mutta teimme myös mielikuvaharjoituiksia, piirsin kuvia, kirjoitin, katselimme valokuvia elämästäni... Myös mieheni oli muutaman kerran mukana. Hän osasi kertoa oman näkemyksensä sairaudestani sekä minulle itselleni että terapeutille. Noin 6 kuukauden jälkeen huomasin jo että olo on paljon parempi. Ehkä vuoden päästä tunsin olevani jo täysin terve. Kävin siis psykologilla mutta käynneillä oli paristi mukana myös psykiatri koska mietimme, voisiko lääkehoidosta olla minulle apua. Valitettavasti en muista mitä terapia maksoi. Ehkä 60 euroa käynniltä mutta eikös siitäkin saa jotain korvausta? Itse kävin kerran viikossa hieman yli vuoden ajan. Kannattaa ihmeessä hakea apua ja jos rahasta on kyse niin ehkä harvemmatkin käynnit riittävät? Omassa tapauksessani mies teki aloitteen hoitoon hakeutumiselle ja oli valmis maksamaan ihan mitä vain että pääsisimme taakasta eroon. Tämän vuoksi emme edes miettineen riittävätkö harvemmat käynnit mutta ymmärsin tuolloin psykologin puheista, että esim. kaksi kertaa kuukaudessa voi olla myös hyvä tapaamisrytmi.
Sairastuin syöpään 10 vuotta sitten. Ei juuri elämän jatkoa luvattu. Tässä olen! Joka päivä käy mielessä sairaus ja sen jälkeen liekehtiin iso ilo, että olen eloss. Ihanaa!
koska kärsin itse samasta vaivasta :/
Mulla todettiin keväällä pahoja solumuutoksia papassa, selvisin säikähdyksellä mutta pelko jäi. Nyt pelkään koko ajan jotain syöpää ja löydän patteja itseltäni. Vanhempani kuolivat molemmat syöpiin (ei perinnöllisiä) ja tuntuu etten ole siitäkään kunnolla toipunut vielä.