Miten vanhemmuuteen sopeutuu?

Nyt neljännen kanssa menee jo aika mukavasti. ;)



Mutta vanhemmuus ei ole kyllä kokemuksenhakua eikä elämyspoimintaa. Huomio kiinnittyy omasta navasta lapseen. Se on tavallaan aika vapauttavaakin.

Ehkä jotkut ovat jo "äitejä" luonteeltaan, mutta minä en ainakaan ollut. 33 vuotiaana sain esikoisen ja olin jo melko "urautunut" siihen mennessä omiin rutiineihin. Ensimmäinen mikä pisti todella ajattelemaan että vauvaa ei voikaan "sammuttaa" silloin kun itse haluaa nukkumaan. No, siihen oppii sitten. Ja jos on helppo vauva niin ei ole niin vaikeaa. Mulla sattui vaativa, moniallerginen tapaus, joten opin kaiken todella kantapään kautta.



Rohkeasti vaan vauvan tekoon!

Ei se aina helppoa olekaan. Minua ei äitiys ole hirveästi ahdistanut, mutta sen tuomat muutokset ovat olleet suurempia kuin olisin etukäteen osannut kuvitella. Olen muuttunut ihmisenä paljon, paljon enemmän kuin etukäteen osasin kuvitella. Esikoisen vauva-aikana ei vielä tuntunut siltä, se oli ihanaa aikaa ja olin positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka helppoa ja mukavaa kaikki oli. Omat vaikeuteni äitinä olossa tulivat kuitenkin toden teolla vasta myöhemmin. On ollut järkytys huomata, kuinka ison psyykkisen työn sitä joutuu tekemään itsensä kanssa, että on hyvä äiti lapsilleen.



Etukäteen ei voi tietää, onko hyvä äiti vai ei. Täydellisiä äitejähän ei ole olemassakaan, siihen ei kannata edes tähdätä. Ei voi tietää, millainen lapsi on, missä kunnossa itse on ja paljonko saa apua ja tukea äitiyteen. Koska sitä ei voi tietää, on vain otettava sellainen vastuullinen asenne, että jos ei sitten pärjääkään riittävän hyvin, niin yrittää kuitenkin parhaansa ja hakee apua.



Kaikki uusi pelottaa aina. Rohkeasti vain kohti vanhemmuutta sitten kun on sen aika. :) Sitä rauhallista kotia kyllä minä kaipaan joskus, sitä selkeyttä ja rauhaa keskittymiseen. Mut senkin aika tulee joskus vielä uudelleen!

Toistan vielä: ajan kanssa. Ihminen on sopeutuvainen, mutta toisilla se ottaa enemmän, toisilla vähemmän aikaa. Itse kuulun ensimmäiseen joukkoon, mutten luopuisi alle vuoden ikäisestä lapsestani enää mistään hinnasta. Nyt sitten mietin, miten ihmeessä sopeudun joskus siihen, että lapsia onkin kaksi ja selviänkö uudestaan siitä ihan pikkuvauvavaiheesta. Se oli rankkaa!

ajan kanssa. Perheellisyyteen ja vanhemuuteen kyllä kasvaa, mutta se vie aikaa. Itse koin syyllisyyttä pitkään kun en osannut asennoitua lapsen olemassaoloon pysyvänä asiana vaan jollakin tapaa vain odotin että elämä palaa normaaliksi. Kyllä tästä elämäntavasta on onneksi tullut se normaali tila neljässä vuodessa ;)

että miksi niitä lapsia oikeastaan tehdään kun järjellä ajateltuna mukana tulee huolta ja yksi suu lisää ruokittavaksi. Tajuan, että lapsia hankitaan kai enemmän tunteella kuin järjellä ajateltuna, mutta välillä mietin onko vanhemmuus sen arvoista. Kai se sitten on kun niin moni siihen kuitenkin ryhtyy. Kyllähän se uuden elämän alkuun saattaminen kiehtoo itseänikin, onhan se luonnollista lajilla kuin lajilla.



ap

Tuo on jo kypsän aikuisen merkki että miettii asiaa ennen kuin toteuttaa eli heti äitipisteet on paremmalla tolalla kuin monella muulla hetken mielijohteesta vauvan hankkivalla.



Elämä muuttuu varsinkin alussa tosi paljon kun joudut pistämään kaiken muun taka-alalle ja vauvan etusijalle mutta kyllä siihen tottuu ajan kanssa. Ensin ainakin minä järkytyin vauvan vaatiman ajan kokonaisvaltaisuudesta mutta ei sellaiseen vaan voi etukäteen orientoitua. Mutta luulen että olet tosi hyvä äiti eli älä turhia pelkää! :)

Tuo on jo kypsän aikuisen merkki että miettii asiaa ennen kuin toteuttaa eli heti äitipisteet on paremmalla tolalla kuin monella muulla hetken mielijohteesta vauvan hankkivalla.

Elämä muuttuu varsinkin alussa tosi paljon kun joudut pistämään kaiken muun taka-alalle ja vauvan etusijalle mutta kyllä siihen tottuu ajan kanssa. Ensin ainakin minä järkytyin vauvan vaatiman ajan kokonaisvaltaisuudesta mutta ei sellaiseen vaan voi etukäteen orientoitua. Mutta luulen että olet tosi hyvä äiti eli älä turhia pelkää! :)

Ja kiinnitä erityistä huomiota siihen, millainen mies sinulla on. JOS hän auttaa jo nyt pyytämättä ja hoitaa osuutensa kodin asioisssa, niin anna palaa. Mutta, jos miehesi on lusmu ja joudut häntä jatkuvasti ohjeistamaan, niin unohda se lapsi!



Itse en vielä kymmenen vuoden jälkeenkään ole "sopeutunut". Jokainen päivä on oikeasti tuskaa!

Toivon, että olisin luottanut vaistoihini aikoinaan, vaan toisin meni.

(= sinä päivänä kun kotiudut sairaalasta vauvan kanssa) tajuat, että sinun vastuullasi on nyt pitää tuo pieni olento hengissä...