Te joilla kamala synnytys takana ja nyt synnytyspelko, eikö aika kultanut muistoja?

Sain traumat ja synnytyksen jälkeisen masennuksen. Kun muistelenkin asiaa koen fyysistä pahaa oloa ja alavatsani pakenee syvälle sisuksiin.. vaikea kuvailla oloa, mutta en todellakaan halua toista lasta. Vähintäänkään erittäin pitkään aikaan.



Synnytyksestä on kaksi vuotta.

Pikku hiljaa se pelko on muuttunut vitutukseksi ja katkeruudeksi, joka nostaa päätään varsinkin väsyneenä ja stressaantuneena. Ihmisvihaa ja aggressiota tunnen varmasti enemmän kuin ennen. Mutta työelämässä pyyhkii paremmin kuin koskaan, siitä olen kiitollinen, niinkauan kuin minua ei päästetä esimiesasemaan (silloin olisi varmasti piru irti)

enkä kyllä ole unohtanut sitä kipua ja tuskaa. Toki aika on pahimmat muistot "kullannut" mutta en enää ikinä synnytä yhtään vauvaa ja iso PISTE.

kesti kaksi vuorokautta. Olin kipushokissa, välillä taju kankaalla ja se kipu oli hirveää. En osaa edes kuvailla sitä.



Toinen synnytys oli normaali, kesti 6 tuntia. Se ei missään vaiheessa sattunut lähellekään niin paljon kuin eka sattui koko ajan. En ehtinyt saada edes mitään kipulääkkeitä, koska odotin kotona milloin se kipu pahenee niihin "synnytyslukemiin".



Ekasta jäi sellainen pelko, että siihen synnytykseen kuolee. Toinen synnytys oli siis ihan normaali, eikähän se nyt mitenkään kamalaa näemmä ole.

Itselläni supistukset kestivät monta vuorokautta kivuliaina ennen kuin mitään alkoi tapahtua. Sairaalassakin sain istua läpi monien vuorojen, joista suurin osa kätilöistä oli ihan hyviä ja ammattitaitoisia. Mutta tottakai mukaan mahtui yksi, joka väitti, ettei supistukset olleet vielä "oikeita" supistuksia, kun kerta pystyin puhumaan niiden aikana (muuten vaan huohotin kaksinkerroin kivusta). Hän ei myöskään suostunut ottamaan lääkäriin yhteyttä, jotta oltaisiin voitu tarkistaa, ettei vaan ollut erityistä syytä, miksi avautuminen tapahtui niin hitaasti. Tuntui, että olin vain tämän kätilön tiellä ja vaivana. Lopulta sain sen lääkärin paikalle (monen tunnin taistelun jälkeen) ja kalvot puhkaistiin, jonka jälkeen loppu avautuminen tapahtui suht nopeasti. Tämän jälkeen kätilökin vaihtui ja minulla oli ponnistusvaiheessa aivan ihana kätilö apuna. Ponnistusvaihekin kesti sitten lähes tunnin ja repesin episotomiasta huolimatta. Kun homma oli ohi ja vauva sylissä, olin ihan poikki. En pysynyt omin avuin pystyssä ja ompeleitakin tuli ihan ruthinaallisesti (20 tikin kohdalla meni laskut sekaisin...) Heti sairaalasta päästyä totesin miehelle, että en kyllä ihan heti mene takaisin. Kuuden kuukauden jälkeen alkoi tulla tunne, että ei se ehkä niin kamalaa ollutkaan kuin silloin tuntui. Ja ehkäpä sitä yrittää itseään vakuutella, että toisella kertaa homma on jo helpompaa.

Ensimmäistä synnytin 24 h ja ponnistin 2 h. Kaikki muutkin, kuin nuo pitkät ajat meni ihan päin helvettiä koko hommassa.



En aikonut koskaan hankkia enää toista lasta. Seitsemän vuotta meni ja ehkäisy petti. Olin niin paniikissa koko ajan, etten uskaltanut tehdä aborttia enkä uskaltanut synnyttää. Olin vaan hiljaa ja ahdistuin. No, pitihän se sitten loppujen lopuksi synnyttää, se synnytys meni kaiketi ihan hyvin, varmaan jotenkin vastaavanlainen kuin sun synnytys. Mutta ei tämä "normaali" kokemus poistanut ensimmäisen synnytyksen aiheuttamaa traumaa.

Synnytys kävi nopeasti, mutta kipu ja sen laatu yllättivät. Jos synnytyksen jälkeen olisi pyydetty kuvailemaan tuntemuksia, olisin voinut runoilla romaanin kiputuntemuksista kaikkialla kehossani, miltä ponnistaminen tuntui ja niin edelleen.

Nyt synnytyksen kuvaileminen on taantunut toteamukseen "iso kakka. pipi". Kaikki tuntuu käyneen nopeasti ja helposti. Aikaa 8kk.