LOPUTON AVOLIITTO......tilitys

Ollaan oltu yhdessä jo parikymppisistä asti. Avoliitossa yhä, yhteisiä vuosia takana jo kymmenen. Lapsia ei ole. Minä opiskelen tällä hetkellä uutta ammattia ja mies töissä. Ongelmia on vuosien varrella ollut (fyysistä ja henkistä sairastelua, työttömyyttä jne) mutta aina niistä on jotenkin selvitty.



Minusta on alkanut tuntua siltä, että haluaisin vihdoin virallistaa suhteemme. Yhtenä syynä on ongelmat miehen vanhempien kanssa: he eivät ole koskaan hyväksyneet suhdettamme ja ovat osoittaneet sen selvästi. Pelkään että miehelleni tapahtuisi jotain, ja siinä tilanteessa joutuisin riitelemään miehen vanhempien kanssa. En saisi päättää mistään mieheeni liittyvästä, vaikka minä tunnen hänet paremmin kuin kukaan muu. Suhteensa vanhempiinsa on melko etäinen ja "virallinen".



Mies ei tunnu haluavan naimisiin. Sanoo, että on tyytyväinen suhteeseen eikä halua missään nimessä minua menettää. Jotenkin on vain alkanut tuntua siltä, että ei tässä ole enää mitään järkeä. Hän tuntee minut jo niin hyvin, että jos haluaisi aina olla kanssani, kosinta olisi jo tapahtunut. Minä olen ajatellut mahdollista lasten hankkimista: välillä tuntuu, että tahtoisin lapsen enkä osaa kuvitella ketään muuta isäksi kuin avopuolisoani. Mutta jollain tasolla tuntuu, että hän on pettänyt minut kun ei olekaan halunnut virallistaa suhdettamme. En halua hänen kanssaan lasta yrittää ellemme ole naimisissa - ihan vain siksi että suhteemme on kestänyt jo niin pitkään.



Tämä asia on hiertänyt välejämme jo pitkään. Mies on kuunnellut perusteluni, ja sanoo että naimisiin mennään "sun pitää vaan odottaa sitä kosintaa". Mutta tänään taas sanoi eräästä tulevaisuuteemme mahdollisesti liittyvästä järjestelystä niin, että paljasti ajattelevansa että emme "vielä silloinkaan" olisi naimisissa. Vituttaa. Tässä nämä parhaat vuodet tuhraantuu. Miestä jarruttaa ties mitkä syyt, ja luulen että alitajuisesti jopa omien vanhempiensa suhtautuminen minuun vaikka ei sitä myönnä.



Olen alkanut tuntea itseni arvottomaksi ja huonoksi, en oikein haluaisi miehen läheisyyttäkään enää. Tuntuu, että en voi vaan luottaa häneen, että pettää kuitenkin minut lähtemällä yllättäin ja menemällä heti naimisiin jonkun toisen kanssa. Tai että kuolee ja "pettää" sillä tavalla. Tai että kaikki mitä sanoo onkin vain valhetta..rakastaminen ja muu lätinä. Että puheet tulevasta kosinnasta ovat vain valhe jonka sanoo pitääkseen minut tyytyväisenä ja odottamassa. Naimisiin en halua painostaa, vaan olen toivonut että se halu tulisi miehestä itsestään. Mutta ilmeisesti sitä halua ei ole. Ajattelen, että mies tajuaisi kuinka ihana olen (muistaa kyllä siitä aina sanoa) ja miettisi kaikkia yhteisiä vuosiamme ja pitäisi niitä arvokkaina. Niin arvokkaina että haluaisi kertoa sen minulle ja muille.



Jos joku ystäväni olisi tässä tilanteessa, kannustaisin varmaankin lähtemään. Kun ei kelpaa niin ei kelpaa. Mutta miksi se on sitten kuitenkin niin vaikeata?!