Oletko selvinnyt peruskoulun ilman kiusatuksi joutumista?

Pienen koulun kasvatti, -80 ja 90-luvuilla olen peruskouluni käynyt.

olin niitä harmaita väliinputoajia, jotka eivät olleet tarpeeksi outoja kiusattavaksi, mutta ei myöskään kelvannut piireihin.

En kiusannut enkä ollut kiusattu, vm -70.

vaikka yksi kateellinen poika kavereineen yrittikin tehdä elämästäni hankalaa. Sain kuitenkin olla koulussa välitunnilla rauhassa häneltä (kaikki leikkivät kaikkien kanssa). Kiusaaminen oli pikemminkin satunnaista huutelua ja pelottelua jos satuttiin kohdakkain (aika harvoin satuttiin).



Yläasteella vaihdoin koulua muuton vuoksi. Sielläkään ei kiusattu paitsi yksi tyttö kavereineen, jonka poikaystävään olin ihastunut. Roikkui välituntisin poitsun kaulassa, joten sain olla rauhassa. Lähinnä huuteli diskoissa ym, kerran kävi kiinni.



Eli en ole koulukiusattu.

kansa- enkä peruskoulusta ilman kiusatuksi joutumista.

mutta ei se onneksi ollut kovin pahaa tai vakavaa... Mua huoriteltiin, vessojen seinille kirjoitettiin kaikkea pskaa, haukuttiin jatkuvasti parin tytön toimesta, mutta onneksi mulla oli kuitenkin muutama kiva kaveri, jotka tarvittaessa lohdutti mua.



Mun kuopusta kiusattiin paljon pahemmin... Onneksi se on ohi nyt, mutta sirpaleita edelleen keräillään ja yritetään saada kootuksi yhteen kasaan tämä pikkuinen... Koulun ansiota se ei ole, ei ollenkaan.

vaikka olin ylipitka ja ylilaiha lauta, silmälasipäinen kympin oppilas.



Ehkä luokallani oli normaalia fiksumpia oppilaita tai sitten en ymmärtänyt, jos joku yritti kiusata.



Kotona kyllä isosiskoni piti huolen nimittelystä ja kiusaamisesta, joten en siis ihan kokonaan säästynyt siltä. Nykyään emme ole siskoni kanssa kovinkaan hyvissä väleissä, kasvoin kauniiksi, sain hyvän ammatin ja löysin varakkaan ja rakkaan miehen. Siskolle ei käynyt niin onnellisesti, katkeroitui ja laittoi välit poikki. Ei kylläkään harmita yhtään;)

Olin liian kiltti ja ujo. Minua oli ilmeisesti helppo kiusata.

Ja luulen sen johtuvan siitä, että olen niin kovapäinen ja minusta näkee, että luotan itseeni.



Työelämässäkin pärjään paljon paremmin kuin sellaiset jotka eivät itseensä luota vaikka täysin samalla viivalla ollaan osaamisen ja tekojen mukaan. Minua kuunnellaan ja saan parempaa palkkaa kuin kollegani.



Näin kirjoitettuna kuulostan kyllä kamalalta tyrannilta mutta asiat eivät kuitenkaan niin ole, olen arvostettu työpaikallani, minulla on useita luottoystäviä sekä onnellinen parisuhde lapsineen päivineen.



Oma uskomukseni onkin, että onnellisuus sekä se miten ihmiset toisiaan kohtelevat, lähtevät sinusta itsestäsi.

Jälkikäteen on hävettänyt ja olen pyytänyt anteeksi aikuisiällä.

Aika harmaa hiirulainen olin, ja vielä hikari, mutta ei kiusattu. Toki yläasteella pojat haukku hikareiksi, mutta se kohdistui aina moneen tyttöön kerralla, en ottanut henkilökohtaisesti. Myös landepaukuiksi haukuttiin, mut meitä kyläkoululaisiakin oli iso sakki. Eipä vissiin mun takia kukaan jaksanut kummemmin vaivautua. Ai niin, silmälasitkin oli, muttei niistä tainnut kukaan koskaan sanoa mitään, olihan niitä muillakin.

Olin alakoulussa aina suosittu tyttö. Olin ylivoimaisesti luokan pienin, oikeasti ihan taskukokoinen, joka olisi antanut eväät kiusaamiseen, mutta satuin olemaan huippu-urheilija (siis jo ala-asteella oman ikäluokkani huippua Suomessa ja musta kirjoitettiin Hesarissa) ja lisäksi kai oikeastikin sievä.



Toisaalta "jouduin" puskuriksi luokan kiusaamisissa, muistan kun 4. luokalla tyttö-poika istumajärjestyksessä sain parikseni luokan inhotuimman pojan ja rupesin itkemään. Tämä oli oikeastaan minulle elämäni merkittävin oppitunti inhimillisyydestä: Ensin poika pyysi multa anteeksi että jouduin hänen parikseen!!!! (Pojassa ei ollut mitään vikaa, oli vaan jostain syystä muiden silmätikku) ja sitten opettaja selitti minulle kahden kesken että laitoi meidät pariksi siksi, että jos edes osa minun suosiotani valuisi tämän kiusatun pojan hyväksi. Tajusin tuossa vaiheessa NIIIN paljon elämästä! En ollut kuulunut kiusaajiin, mutta tajusin tuon "anteeksi pyynnön" myötä ikäisekseni aika paljon asioita ja uskon sen vaikuttaneen paljon siihen, millainen ihminen minusta kasvoi. Voin käsi sydämellä sanoa olevani empaattinen ja suvaitsevainen ihminen joka asettuu puolustamaan heikompaansa melkein tilanteessa kuin tilanteessa.

mutta en mä missään huutele, että olen ollut koulukiusattu. Tai en edes oikeestaan aina muista, että muakin on vähänsen kiusattu. Jotenkin se kiusaaminen ei vissiin vaikuttanut muhun niin pahasti kuin mitä tuntuu moneen muuhun vaikuttavan. Ehkä siksi kun harrastuksen parissa oli kuitenkin ystäviä jotka ei kiusannut ja koulussakaan se ei ollut päivittäistä tai edes viikottaista. En ehkä välittänyt vaan niistä jutuista.

Mulla on vahva karvan kasvu ja "viiksistäni" haukuttiin ala-asteella. Myös siitä, että olin lauta :) ala-asteella. Tämä varsinkin on naurattanut myöhemmin. Myös joistain vaatteista kiusattiin, esim yhdestä takista erityisesti. Mutta pidin sitä silti, ihan kiusallaankin. Ei mulla sit se kiusaaminen oikein saanut tuulta purjeisiin, kun olin aika ärpäkkä ja sanoin takasin. Mitään fyysistä ei onneksi ollut, siinä en olisi sitten niin hyvin pärjännytkään.

tai omasta mielestäni näin oli pitkään. Vasta nyt aikuisena olen alkanut ajatella, että olihan se ja se tilanne oikeastaan kiusaamista.

Osasin pitää puoliani. En ollut myöskään kiusaaja.

ainoastaan ollessani 7-luokalla yksi pari vuotta vanhempi tyttö piinasi minua noin kuukauden ajan. Enimmäkseen se oli tölvimistä ja sanallista kiusaamista koulumatkoilla. Kävipä hän kerran jopa fyysisesti käsiksikin minuun.



Sitten kaikki loppui yht'äkkiä yhtä nopeasti ja ilman syytä kuin oli alkanutkin, kuin seinään: en ilmeisesti lähtenyt mukaan hänen provosointeihinsa tai ehkä hän löysi itselleen "mehevämmän uhrin"? Who knows.



Näin jälkeenpäin on joskus harmittanut, etten käynyt puhumassa tuosta käsiksikäymisestä koulumme rehtorille ja muille opettajille. Miksi ihmeessä olin niin pelokas ja arka? Yritin vain unohtaa ja vältellä tämän ihmisen seuraa parhaimpani mukaan. Myöhemmin kuulin, että tämä samainen kiusaaja oli kiusannut muitakin nuorempia tyttöjä...

Voin sanoa selvinneeni ilman kiusaamista koko kouluajan. Sopivan sosiaalinen ja hyvä itsetunto ovat varmaan vaikuttaneet asiaan. Kiusaajakaan en ole ollut, ennemminkin kaikkien kaveri.



Aivan satunnaisia kiusaamistilanteita olen seurannut sivusta (yläasteella pojat silloin tällöin nälvivät yhdelle tyttöporukalle) ja olisi ollut varmaan hyvä useammin keskeyttää tilanne jotenkin. Useimmiten vain jälkikäteen "haukuttiin" hölmöt pojat..

Itse en ollut kiusaaja, ja minusta tuntui aina pahalta, enkä voinut ymmärtää miksi jotkut kiusasivat jotain. Tosin en silti puuttunut kiusaamiseen :( Olin itse rauhallinen ja ujo lapsi.



Meidän luokalla oli kyllä mielestäni harvinaista se, ettei tytöt kiusanneet toisiaan ikinä. Pojilla oli aina joku jota kiusattiin, ja jos tuli uusi poika luokalle, se merkitsi varmasti että häntä kiusattiin :(

7/9-osaa meni mainiosti. Viimeiset 2/9 oli yhtä helvettiä.



Mutta se on mennyttä elämää. En ymmärrä sitä, että vuosikymmeniä sitten tapahtuneita asioita pitää kaivamalla kaivaa. Ne pitää pitää ihan todellisina asioina, ei siinä mitään, mutta miuu vaan ärsyttää tää saatanan psykologisointi. Ei, arpia ei jäänyt. Siirryin elämään elämääni ihan normaalisti lukioon jne..



Get over it!

Olin erittäin lihava poika ja siksi tyypillinen kiusaamisen kohde, mutta onnekseni tunsin myös paljon pahiskia (niitä kovia jätkiä), joten kiusaaminen loppujen lopuksi jäi aika pieneksi.