Äitini syö itsetuntoani jatkuvasti

En edes tiedä mistä aloittaa. Olen vähän aikaa sitten 20 vuotta täyttänyt nuori nainen ja asun yhdessä pari vuotta vanhemman poikaystäväni kanssa. Ongelma on äitini, joka on itse asiassa ollut ongelma siitä lähtien, kun saavuin murrosikään. 

Äitini painaa itsetuntoani alas jatkuvasti. En halua käydä vanhempieni luona, sillä äitini tenttaa minulta aina samoja asioita tulevaisuuteen, koulunkäyntiin, poikaystäväni tulevaisuuteen, asuntoomme ja minuun itseeni liittyen saaden minut ahdistumaan ja v*ttuuntumaan suunnattomasti. Hain keväällä äitini painostuksesta opiskelemaan itseäni ei-niin-kiinnostavaa alaa, vaikka haluaisin opiskella eläinlääkäriksi. Kun vihdoin uskaltauduin kertomaan äidille tulevaisuuden haaveeni, hän nauroi katketakseen "typerälle idealleni" ja luetteli miljoona syytä miksen koskaan pääsisi opiskelemaan haaveammattiani. Kannustusta tai asiallista pohdintaa oli turha odottaa.

Äiti joko tyrmää aina jokaisen ideani tai vaihtoehtoisesti suhtautuu niihin äärettömän ylimielisesti, kuin olisin juuri ehdottanut jotain käsittämättömän typerää. Tämän takia innovatiivisuuteni on tukahtunut lähes kokonaan ja ahdistun mielettömästi esimerkiksi koulutehtävissä, joissa pitäisi kehitellä uusia ideoita. Äitini suhtautuminen on saanut minut alituisesti pelkäämään, että ideani ovat aivan naurettavia. Typerintä on kuitenkin, että voimakkaan ylimielisen vastareaktion jälkeen äitini yleensä suostuu ehdotukseeni ja se onkin ihan hyvä juttu. Olen kuitenkin jo useamman vuoden pelännyt älyttömästi kertoa äidilleni esimerkiksi tulevaisuudensuunnitelmiani, koska tiedän, että millaisia tahansa ne olisivatkaan, ne eivät koskaan olisi tarpeeksi äidilleni. En _halua_ kuulla, että esimerkiksi haaveeni opiskella unelma-ammattiani oli "naurettava", "typerä" ja "täysin mahdoton". Siksi ahdistun todella paljon äitini tentatessa (ja siis todella TENTATESSA, hän ei kysele normaalisti) tulevaisuudensuunnitelmiani, koska tiedän että jos suunnitelmani eivät vastaa hänen visiotaan, ovat ne automaattisesti naurettavia.

Asumme poikaystäväni kanssa vanhempieni omistamassa yksiössä, josta kuitenkin maksamme normaalisti vuokraa ja hoidamme muutenkin kaikki ihan normaalisti. Isäni ja pikkusiskoni käyvät usein meillä kylässä, mutta estän viimeiseen asti äitini tulon, sillä hän on aivan mahdoton. Äitini on nimittäin siivoushullu ja vanhempieni luona kaikki on aina täydellisen siistiä ja jokainen esine pilkulleen oikealla paikallaan. En osaa edes kuvailla miten loukkaavasti äitini käyttäytyy vieraillessaan luonamme... Tämä olisi ehkä hyvä esimerkki: Siskoni piti synttärijuhlat kotona eräänä perjantai-iltana, joten vanhempani tulivat kylään luokseni muutamaksi tunniksi. Ennen heidän tuloaan siivosin kämpän lattiasta kattoon, imuroin, tiskasin, pyyhin pölyt, pesin pyykit jne. Vanhempieni saavuttua huomasin, että äitini silmäili kuin haukka ympäriinsä, ja lopulta sanoi hiukan ivallisesti: "Sä oot näköjään siivonnut täällä. Ihanko meitä varten vaan?". Päätin jättää äitini omaan arvoonsa ja ehdotin, että voisimme katsoa yhdessä vaikka jonkun leffan. Ehdotin erästä suosikkielokuvaani, jonka olin pitkään halunnut näyttää vanhemmilleni. Tähän väliin voisin sanoa, että rakastan elokuvia todella paljon ja varsinkin kyseisellä leffalla on minulle erityinen merkitys. Isäni oli ihan innoissaan ja istuutui sohvalle valmiina katsomaan. Äiti istui ruokapöydän tuolille levottoman oloisena. Laitoin leffan pyörimään ja ehdimme katsoa rehellisesti sanottuna maksimissaan 10 minuuttia, kunnes äitini nousi tuoliltaan, meni keittiöön ja alkoi järjestellä kaappeja. Olin aivan tyrmistynyt ja isäni huudahti, että mehän katsotaan leffaa. Äitini hymyili maireasti olkansa yli ja totesi, että hän ei pidä tuon tyyppisistä leffoista eikä jaksa katsoa, että katsokaa te nyt vaan, hänellä on parempaa tekemistä. Olin sanaton ja kyyneleetkin kohosivat silmiini, sillä olin odottanut todella kauan sopivaa hetkeä katsoa kyseinen elokuva vanhempieni kanssa, ja nyt äitini ylimielisesti totesi että hänellä on parempaa tekemistä. No, se parempi tekeminen oli tutkia kämppä lattiasta kattoon kuvitteellisen suurennuslasin avulla ja lopulta saarnata pettyneeseen äänensävyyn pitkään pienistä jutuista (mitään isoja "vikoja" hän ei löytänyt, koska olin siivonnut asunnon todella kauniiksi) kuten "pesusienenne ovat ihan karmeassa kunnossa pitääkö mun ostaa teille uudet??" tai "mikron päällä on tärkeitä papereita, eikö aikuisten ihmisten pitäisi osata säilyttää ne paremmin??". Vierailun jälkeen olin todella vihainen ja nöyryytetty, ja oven sulkeuduttua itkin ahdistuksesta. Jokainen äitini vierailu on tismalleen samanlainen. Isäni vastustaa äidin käytöstä ja on suuttunut tälle monta kertaa siitä, mutta äitini mielestä minun pitäisi olla vain kiitollinen että joku haluaa vapaaehtoisesti siivota kämppääni. Mutta en halua! EN HALUA! 

En muista että äitini olisi koskaan sanonut minua tai siskoani kauniiksi. Ei koskaan. Ei edes pieninä. Hän ei koskaan kehu meitä. Minua hän on sanonut muutaman kerran hyväksi piirtäjäksi tai kehunut kokeesta tullutta 10+:ssaa ja siskoani hän kehui viimeksi siitä, että hän uskalsi lähteä epäterveellisestä kaveriporukasta. Kivoja kehuja, ei siinä mitään, mutta JOKAINEN tyttö tahtoo joskus kuulla kehuja ulkonäöstään ja persoonastaan. Haluaisin kuulla olevani kaunis. Äidin prinsessa. Ihanan empaattinen. Ystävällinen kaikille. Omistavani kauniit sinisilmät. Olevani kaikista kaunein. Ja niin myös siskonikin. Olen aina elänyt sellaisessa kuvitelmassa, että vanhemmat kehuvat lapsiaan joskus liikaakin, mikä johtaa siihen että esimerkiksi koulussa jotkut kuvittelevat oikeasti olevansa niitä maailman kauneimpia pikkuprinsessoja. Mutta meitä ei ole kehuttu koskaan. Sen sijaan olemme aina saaneet kuulla äitimme olevan "maailman paras äiti". Niin kauan kuin muistan, hän on kehunut itseään lähes päivittäin maailman parhaaksi äidiksi. Joka kerta, kun pienenä äitini suututti minua ja kritisoin häntä jostain, oli vastaus että "noh noh, sinulla on maailman paras äiti!". Hän oli aina paras, mutta minä ja siskoni emme olleet mitään. Korkeintaan hyviä piirtäjiä. Luulen että osittain kehujen puutteen takia olen nykyään itsevarman ja huolettoman kuoren alla hyvin arka ja epävarma.

Äitini myös syyllistää minua asioista, joita en osaa, koska hän ei koskaan opettanut minua. En esimerkiksi yksinkertaisesti osaa tehdä ruokaa. En myöskään osannut pestä pyykkiä, tiskata tai imuroida ennen kuin muutin omilleni. Äitini hoiti (ja hoitaa edelleen) vanhempieni kodin siivouksen, ei siksi että häntä ei haluttaisi auttaa, vaan siksi, että hänen mielestään vain hän saa aikaan täydellistä jälkeä. Pariin otteeseen kotona asuessani imuroin ja tiskasin, mutta aina imuroinnin/tiskauksen jälkeen äitin oli pakko tarkistaa lattiat/astiat ja usein imuroida/tiskata itse uudestaan. Se söi todella paljon itsetuntoani, koska tajusin, että ei herranjumala, en ilmeisesti osaa tehdä näinkään yksinkertaista hommaa edes välttävästi. Omilleni muuttaessa olin ensi kertaa tekemisissä pyykkikoneen kanssa ja äitini nauroi ivallisesti päin naamani, kun en osannut käyttää sitä. Teki mieli huutaa päin hänen naamaansa, että missä helvetissä olisin voinut oppia??! Äitini jaksaa pilkata ja ylimielisesti ihmetellä, että en osaa paikata sukkia, vaihtaa imurin pussia tai avata tukkeutunutta viemäriä, mutta hän ei koskaan _IKINÄ_ opettanut minulle mitään! Ja sen sijaan, että hän tukisi ja opettaisi nyt, niin saankin pelkkää pilkkaa niskaani.

Äitini myös holhoaa aivan käsittämättömästi reilusti yli parikymppistä poikaystävääni. Poikaystäväni on maahanmuuttaja eikä osaa kunnolla suomea, mutta hän on silti yhtä fiksu kuin kuka tahansa suomalainen (oikeastaan monta kertaa fiksumpi) ja osaa ostaa itselleen tarvittaessa uudet housut/sukat/kalsarit/kengät/sukat/whatsoever. Äitini kuitenkin kyselee minulta jatkuvasti, että pitäisikö hänen nyt käydä hankkimassa miehelleni uudet farkut kun vanhat on vähän kuluneet yms. Sanoessani, että mieheni osaa kyllä itse hankkia itselleen uusia juttuja tarvittaessa, äitini alkaakin syyllistää minua siitä, etten huolehdi miehestäni ja patista häntä farkkuostoksille, koska "eihän hän itse sitä välttämättä ymmärrä". Siis mitä ihmettä?? Lisäksi kaikki huonot asiat ovat AINA minun syytäni, eivät koskaan mieheni. Jos asunnossamme on tiskit tiskaamatta, äitini syyttää siitä minua. Jos olemme vierailulla vanhempieni luona ja unohdimmekin jotain kotiin, on se automaattisesti minun vikani. Saan jatkuvasti kuulla, miten mieheni tekee pitkää työpäivää ja minun täytyisi siis pitää koti 24/7 tiptop-kunnossa enkä voi odottaa mieheltäni mitään kotitöiden saralla. Kaiken huippu oli, kun sairastuin kovaan vatsatautiin ja makasin kovissa kivuissa sängyn pohjalla. Äitini soitti ja kysyi, että olenko sairaana. Vastasin myöntävästi ja kuvailin hänelle oireitani ja kerroin oksentaneeni muutamaan otteeseen päivän aikana. Ette ikinä arvaa miten äitini reagoi. "Voi ei, varmaan todella inhottavaa Pekalle* tulla pitkän päivän jälkeen kotiin kun säkin vaan makaat sängyn pohjalla tuollaisessa kunnossa etkä ole tehnyt mitään kotihommia!!". En ollut uskoa korviani. Mieheni on äidilleni kuin poika, jota hänellä ei koskaan ollut.

Tässä on vain murto-osa kaikesta... Tiivistettynä voin sanoa, että äitini syö ja on syönyt jo monta vuotta itsetuntoani aivan kamalasti. En enää tiedä mitä tehdä... Puhe ei auta, sillä äitini ottaa kaiken arvostelun todella herkästi itseensä, vetää päälle marttyyri-asenteen ja lopulta saan itse olla pyytelemässä häneltä anteeksi. Äitini ei vain yksinkertaisesti NÄE omia vikojaan ja tekojaan. Olen miettinyt, että olisikohan äitini mahdollisesti narsisti... En tiedä! En vain enää tiedä mitä tehdä :( kaipaisin jotain kommentteja ja ulkopuolisten näkemyksiä... Kiitos jos jaksoitte lukea kaiken!