Onko teiltä kadonnut taito itkeä?

Voit yrittää joskus vain olla ihan omassa rauhassasi ja antaa tunteiden tulla tai sitten vaikka miehesi kainalossa itkeä. Itku voi välillä kadota, mutta kyllä sen voi aina löytää uudelleen.

Tuo just kertoo siitä, että tunteita ei kannata padota. Multa on kuollut lapsi ja olen itkun kokenut puhdistavana. Saa vähän pahaa oloa pois. Mutta tiedän että monilta on kadonnut itku, silloin sitä voi herätellä esim musiikilla tai urheilulla. Jotkut käyvät ammattikuuntelijan luona.

siis mun herkistely on jo ihan lähteny lapasesta. Lapsen syntymä on aiheuttanu sen, että tirautan itkut jopa Lambi-mainoksen aikana.. Miten pystyy vetämään niin pokeri naaman, että ei itke enää mitään? Siis en ihan "kylmäkään" haluaisi olla, mutta kun silmät kostuu ihan typeristä asioista ja jatkuvasti. Ihan parkumaan asti sorrun harvemmin, esim Kadonneen jäljillä itkahtelen jo alkuteksteissä.



Jos lapseni olisi sairas ja olisi sairastellut pitkään, niin se olisi varmaan eri asia, koska siinä tulisi kyynisyys ja viha sitä sairautta kohtaan. Silloin ei vaan halua näyttää sitä heikkouttaan.

pärjäämisestä ja huomiseen uskomisesta on tullut elämänasenne. Teen tietoisesti töitä, että löytäisin jokaisesta asiasta sen hyvän puolen ja iloitsen ihan mitättömän pienistä onnenmuruista. Se on ollut pakko opetella joskus selviämiskeinona. Uskoisin välttäneeni vihan ja katkeroitumisen, en tunne sellaista. Hyväksyn asiat aika pitkälle. Mutta on jotenkin pysäyttävää huomata, etten osaa päästää pintaan enää mitään ikävää, se ei voi olla hyväksi. Pelkään vähän sitä, että jos avaan jonkin hanan, en saa sitä enää kiinni ja menetän otteeni kaikkeen.



Kumma kyllä osaan liikuttua TV-ohjelmista, mutta en mistään omaan elämään liittyvästä. ap

itseäni ärsyttää suunnattomasti, että olen aina vollottamassa joka tunteessa, oli se sitten kiukku, ilo, empatia tai mikä tahansa

suojamekanismin hyvin ja se saattaa toimia jopa vuosia, mutta on vaara, että tunnepatoutumat purkautuvat sitten jollakin muulla tavalla esim. fyysisen sairastumisen tai jopa henkisen romahtamisen kautta. En todellakaan halua pelotella ja toivon sinulle kaikkea hyvää, mutta suosittelisin, että vähitellen antaisit itsellesi luvan ilmaista myös omaan tilanteeseesi liittyviä tunteita avoimemmin.

lopettanut itkemisen, mutta en suhtaudu elämään mitenkään positiivisesti. Viimeksi kun itkin silmät päästäni (tästä jo monta vuotta) tajusin ettei elämä parane yhdelläkään kyyneleellä. Mies ei koskaan lohduttanut kun itkin. En vain jaksa itkeä kun ei se auta mihinkään.



Ja viimeiset vuodet elämästäni ovat olleet aika vaikeita.

lopettanut itkemisen, mutta en suhtaudu elämään mitenkään positiivisesti. Viimeksi kun itkin silmät päästäni (tästä jo monta vuotta) tajusin ettei elämä parane yhdelläkään kyyneleellä. Mies ei koskaan lohduttanut kun itkin. En vain jaksa itkeä kun ei se auta mihinkään.

Ja viimeiset vuodet elämästäni ovat olleet aika vaikeita.

ei se itkeminen mitään auta. Tulee vaan kauhea päänsärky loppupäiväksi ja näyttää hirveältä. Sekin vielä.

No ei tarvitse itkeä, mutta kyllä ne negatiiviset tunteet pitää käsitellä. Meiltä on siis kuollut vauva ja kyllä mä kävin läpi ne vihan ja katkeruuden tunteet. Se on normaalia. Jos sitten ei kykene käsittelemään niitä, niin sittten voi jäädä katkeraksi. Tässäkin pari kuulostaa siltä. Mua auttoi musiikki ja kirjoittaminen. Oksensin oikein paperille sen pahan olon.



Mulla kesti se vihavaihe muutaman kuukauden.

Tipahdan silloin tällöin fyysisesti. En pidä itseäni minän psykosomaattisena ikioireilijana ja jokapaikankolottajana, mutta sairastun välillä esim. koviin päänsärkyihin, jotka vievät ihan vaaka-asntoon. Tai kuumeilen ilman mitään muuta oiretta. En oikein tiedä mikä on se verkko, jonka varaan voisi pudota. En voi jäädä "lomalle" elämästäni koskaan riitttävän pitkäksi aikaa.



Tuttua varmaan monille pienten lasten äideille yleensäkin tai työssä uupuville. ap

siltä. Mua auttoi musiikki ja kirjoittaminen. Oksensin oikein paperille sen pahan olon.

Ei minulla ole kohdetta, asiat vain menevät joskus huonommin kuin olisi kohtuullistakaan. En osaa vihata Jumalaa, kun usko. Lääkäreissä ei ole vikaa. Miestä ei ole syytä vihata. Ei ole mitään vihattavaa, Olet menettänyt lapsen.... En osaa kuvitella miten selvisit siitä!

että tuntuu, että tunteillesi ei ole aikaa. Kannattaa aloittaa ihan pienin askelin. Jokin rauhallinen hetki, kun lapset nukkuvat voi olla oma hetkesi, jolloin saat aikaa omille tunteillesi. Olisi myös hyvä, jos voisit keskustella avoimesti esim. miehesi tai läheisen ystävän tai miksei ammatti-ihmisenkin kanssa, jos siihen olisi mahdollisuus. Keskustelu ammattilaisen kanssa ei todellakaan vaadi mitään ihmeellistä ongelmaa tai diagnoosia. On hyväksi myös terveille ihmisille päästä keskustelemaan hankalissa kohdissa elämää.

Olen edelleen 37-vuotiaana samanlainen yliherkkä vetistelijä kuin lapsena jo. Tämä ärsyttää, haluaisin pystyä edes töissä tai julkisissa tilanteissa olemaan itkemättä silloin kun se ei sovi. Vaan en pysty, itku tulee missä tulee ja usein nolaa minut. Se itku tulee niin liikutuksesta (jopa piirrettyjen lastenfilmien loput ja surulliset kohtaukset aiheuttavat itkua) kuin loukkauksesta kuin surustakin.