Mä en ikinä saa tutkintoa valmiiksi

kuukaudessa, ainoana ajatuksena saada vain paperit ulos. Tiesin, että oman alan työpaikkoja on vähän ja niistä käydään taistelua kyynerpäätaktiikalla. Kaiken lisäksi työharjoittelussa ja kesätöissä olin huomannut vuosia aiemmin, ettei ala ole omani vaikka niin 18-vuotiaana kuvittelin.



En halunnut kuitenkaan vaihtaa tai lopettaa opintoja, koska olin jo nähnyt niin paljon vaivaa, tehnyt töitä ja ottanut lainaa, että alanvaihtaminen tuntui liian hurjalta.



Koko tutkinnosta ei ole p*skankaan verran hyötyä ja olen täysin kyllästynyt töiden hakemiseen.



T. maisteri

Ette usko miten ihana oli lukea viestejänne, vaikken ehdi kovin tarkkaan niitä syynätä!

Olen ollut AIVAN täysin maassa jo pari kuukautta. Teen gradua ja muitakin opintoja on tekemättä vielä vaikka kuinka paljon. Etsin työharjoittelupaikkaa, jota en tunnu saavan mistään! Uskomatonta, niin paljon hakijoita, joilla ei ole lapsia ja jotka muutenkin osaavat markkinoida itseään. Huoh.

En löydä enää iloa mistään, koko ajan vain ahdistaa tämä tilanne. Entä jos en saa harjoittelupaikkaa? Gradun aikataulukin paukkuu ja pahasti. Tekeminen kyllä kiinnostaa,mutta olen hidas ja ahdistus painaa päälle.

En halua tavata vieraita, en tehdä mitään kivaa ennen kuin saan sen harjottelun kuntoon. Uskomatonta, miten en osaa nauttia tästä hetkestä ja kaikesta muusta. Mutta lohdullista, että nämä tuntemukset on aivan normaaleja. Tunnen vain itseni niin vanhaksi ja turhaksi. Kaikki muut nuoremmat ja fiksummat menee edelle. Olisi pitänyt vaan alkaa tekeen jotain perus-duunia eikä kuluttaa aivonystyröitä ja ahdistua :(

Etsin työharjoittelua, yritän tehdä gradua, muut opinnot roikkuvat ja pahasti, en perheellisenä kestä enää nuoria opiskelukavereita jotka elävät aivan eri maailmassa, sinnittelen taloushuolten ja työpaikan saamisen aiheuttaman stressintunteiden puristuksessa, lamaannun enkä saa mitään järkevää aikaan!!!

Yksi samanlaisista murheista kärsivä ilmoittautuu ketjuun. Minun opintoihini ei kuulu pakollista harjoittelua, olen tosin työkokemuksen kartuttamisen vuoksi hakenut harjoittelupaikkoja, laihoin tuloksin. Välillä iskee todella turhautunut ja masentunut olo, miksi kahlaan paksuja tenttikirjoja läpi kun en näköjään saa edes töitä!? No, opiskelen tämän tutkintoni loppuun ihan itseni takia.

Olen kyllä huolissani tulevaisuudesta, mitä jos en saa töitä. Olen perheellinen ihminen, enkä ihan teinikään enää. Mikä siinä on kun me naiset ei ikinä olla "sopivan ikäisiä" työmarkkinoiden silmissä????Ensin ollaan liian nuoria, sitten "vaarallisessa" lastenteko iässä ja sitten, jossain vaiheessa liian vanhoja. Pitäisi olla suhteita, että työllistyisi, mutta eipä ole niitäkään, eikä jaksaisi lähteä opiskelemaan mitään sosiaali-ja terveysalaa kun minkäänlaista kutsumusta ei ole. Arvostan alan ihmisiä suuresti, joten älkää käsittäkö kommenttiani väärin. Olisin maailman kamalin hoitaja.

Fyysistä työtä en pysty tekemään selkävammani takia, joten kohtaloni lienee jäädä sylkemään turhautuneena, masentuneena ja katkeroituneena luumunkiviä kattoon...ei viitsisi itseäänkään tappaa kun on perhe. Joku tarvitsee minuakin.

Olen tullut siihen tulokseen, että jos muu ei auta, valehtelen ja väärennän työhistoriani, jos jään kiinni niin sitten jään. Haluaisin olla rehellinen, mutta olen jo huomannut sen, ettei rehellisyyttä arvosteta tippaakaan. Minulla on näet vakavan sairauden aiheuttama iso aukko CV:ssä ja olen kertonut siitä avoimesti työtä hakiessa. Varmaan vain nauravat kahvihuoneessa hakemukselleni. Kokemusta on mm. yrittäjänä toimimisesta, mutta ilmeisesti sitä ei arvosteta. Eipä paljoa naurata:(

Täällä eräs jolla lopputyö kesken jo yli vuoden, ja ala ei tunnu ollenkaan omalta. Ei minkääntasoista motivaatiota valmistua, paitsi rahahuolet. Hirveä ahdistus, ja terveysongelmien takia ei jaksaisi millään tehdä sitä lopputyötä eteenpäin.



Tunnen itseni täydelliseksi luuseriksi, ja välillä olen niin masentunut, että en jaksaisi edes elää...

Siis mä en kerta kaikkiaan ymmärrä joidenkin opettajien opetusta. Lisäksi aina pitäis olla luennoilla enkä mä jaksa käydä/olla siellä. Pitäis tehdä vielä pienryhmätöitäkin joita mä en pysty tekemään kun ei kukaan kuitenkaan halua mun kanssani mitään tehdä enkä mä halua ketään siihen pakottaa.

Tuossahan kiteytyy aika hyvin.

"en jaksa käydä luennoilla"

"kukaan ei kuitenkaan halua mun kanssani tehdä"

Kyllä se syy ihan peilistä löytyy. :) Mutta kyllä se siitä. Vähän niskasta kiinni. Sama kuin juustohöylällä haluaisi hengen itseltään ottaa. Menee ketusti aikaa ja on tuskallista. Siitä nyt rykäiset hommat valmiiksi. Kukaan muu ei niitä juttuja puolestasi voi tehdä.

että itse sitä on se työ valmistumisensa eteen tehtävä, mutta ihmettelen aina että miksi tämä on niin vaikeaa juuri minulle? Eniten ärsyttävät kommentit että "eihän se nyt ole homma eikä mikään". Omasta ikäluokasta suurin osa on valmistunut aika päivää sitten.



Kunpa opiskelu olisikin ainoa murheeni. Tuntuu että elämä junnaa tässä. Että en voi harkitakaan lapsia, omaa asuntoa, häitä yms. ennen kuin on edes virallisesti jotain koulutukseltaan. Koska olen aina ajatellut että sitten sitä on "aikuinen" kun on joku muukin tutkinto kuin ylioppilaspaprut takataskussa. Omassa päässäni tämäkin, mutta tuskin mieskään haluaa loppuikää kanssani viettää jos en saa jotain aikaan... Samaten koko suku ahdistelee jo että pitäisi siirtyä opiskelijelämästä eteenpäin. (Minä en vietä opiskelijaelämää missään muussa muodossa kuin valmistumattomuudessani.) Mitä enemmän paineita, sitä vähemmän tunnen saavani aikaan.