Raskaus ahdistaa ja pelottaa

Myös mulla yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ja nyt suunnitellusti raskaana kuudennella viikolla. Ja pelottaa sekä kaduttaa ihan kamalasti! Syyllisyys omista tunteista on ihan valtava mutta kunt tämä tuli ihan yllättäin.Kova syyllisyys vaivaa omista ajatuksista ja mies ymmärtää puoliksi, on aika yksinäinen olo. Olen harkinnut aborttia, tiedän että se on kamalaa mutta pelossa ja paniikissa ei vaan voi elää..

Sinulle ap sanoisin että on tosi hyvä että olet puhunut asiasta ja hakenut apua!

Jos haluat vaihtaa ajatuksia niin laita meiliosoite?



Voimia sinulle!



-Minttu

Minulla myös dg yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, masennustakin ollut. Ajoin lääkityksen alas suunnitellusti kun perheenperustaminen tuli ajankohtaiseksi. Alkuraskaus on ikävää aikaa, olin hyvin alakuloinen, ajatukset synkkiä, olin ahdistunut. Minulla oli silloin myös ongelmia työelämässä, jotka sittemmin helpottivat. Joskus rv 14 kieppeillä alkoi mieliala parantua. Nyt rv 21, mieliala on edelleen ajoittain alavireinen, johtuen muista raskausajan vaivoista. Lisäksi olen alkanut pelkäämään kaikkea mahdollista vaikka vauva on kasvanut normaalisti, ultrassa kaikki hyvin yms.



Psykiatrini mukaan on useita lääkkeitä joita voi käyttää raskauden aikana. Itse en halunnut aloittaa uudelleen lääkitystä, psykoterapiassa käyn edelleen ja siitä on apua.



Toivottavasti vointisi parantuu AP! Ihan varmasti opit rakastamaan lasta jo raskauden edetessä. Ymmärrän kuitenkin huolesi, itsellänikin ollut samankaltaisia ajatuksia koska raskausaika ollut kaikkea muuta kuin ihanaa ja helppoa.

mutta nykyään pystyn elämään täysin normaalia elämää. Masennus uusiutuu aika ajoin ja silloin käyn hakemassa masennuslääkkeet ja käytän niitä noin vuoden verran. Olen käynyt kelan tukemassa kaksivuotisessa terapiassa, jossa minulle selvisi ettei elämässäni oikeastaan ole mitään isoja selvitettäviä asioita tai ajatusmalleja, joiden vuoksi masennun, vaan syy voi olla esimerkiksi fyysinen aivoista johtuva syy.



Sain tyttäreni kaksi vuotta sitten ja käytin raskausajan masennuslääkettä, jota on tutkittu paljon, eikä siitä ole todettu olevan haittaa sikiölle. Lopetin lääkityksen asteittain synnytyksen lähestyessä ettei vauvalle tulisi mitään oireita kun lääkitys yhtäkkiä loppuu. Onnistuin imettämäänkin, yli viisi kuukautta, kunnes oli taas pakko palata lääkitykselle. Sen jälkeen käytin lääkettä lähes vuoden ja lopetin sen. Nyt pärjään taas ilman, hoidan itseäni muilla tavoilla ja elän ihan normaalia elämää vaikka vaikeitakin aikoja ja päiviä on, niinkuin jokaisella. Olen silti hyväksynyt sen, että masennus saattaa palata vielä uudelleen, ja haen silloin apua.

Olen sairastanut 11 vuotta yleistynyttä ahdistuneisuushäiriötä, johon olen syönyt mielialalääkettä. .

Suosittelisin että hakeudut yksityisellä terapeutille heti terapiaan, kunnallisella puolella vauvasi on taapero ennenkuin jonot vetää.

Mutta osittain tunteesi ovat täysin normaaleja; pelokkuus ja ahdistus taas ovat ylireaktioita

itse en ole liiemmälti raskauksista nauttinut. Kun on ollut pahoinvointia, on pikemminkin ollut masentunutta mielialaa, joka on väistynyt, kun pahoinvointi on loppunut. Eka raskaudessa en osannut oikein ollenkaan suhtautua kohdussa olevaan vauvaa, synnytys vaan pelotti, kuitenkin rakastuin heti vauvaani kun pääsin häntä hoitamaan. Mitään masennusta ei ollut synnytysten jälkeen. Lisäksi on myös ihan tavallista, että rakkaus vauvaan syttyy pikkuhiljaa hänen kanssaan eläessään.



Ihmettelen, tuota, että lääkitys ajettiin alas vasta raskaaksi tultua. Toivottavasti löytyy lääke, jota voit käyttää, sillä vaikealta kuulostaa, kun raskauden aiheuttamat mielialan vaihtelut yhdistyvät muutenkin vaikeisiin tunteisiisi. En tosiaan ole tuntenut raskauden alussa vauvaa kohtaan mitään, paitsi ehkä kerran ja neljä raskautta olen läpikäynyt

Minusta on ihan luonnollista, että raskauaikaan (samoin kuin aikaan lapsen synnyttyäkin) liittyy pelkoja ja ahdistusta. Minä olen normaalisti positiivinen ja luottavainen vaan raskauksieni alkuajat ovat menneet ihan toisissa merkeissä. Raskaus on pelottavaa ja syö voimavaroja, muihin asioihin ei jaksaisi niin keskittyä, kun vaan väsyttää. Pelottaa, että kasvaako vatsassa mitään, tai millainen se vauva on, tai miten tullaan selviämään jne.



Kun vauva syntyy, ahdistaa ja pelottaa, että osaako sitä hoitaa ja saiko se tarpeeksi maitoa. Ahdistaa, kun ei tiedä mitä lapsi kolmatta tuntia itkee. Myöhemmin ahdistaa, kun ei tiedä että onko liian kova kurinpitäjä vai pitäisikö lasta kuunnella enemmän, ahdistaa kun ei omat hermot kestä ja tulee huudettua toiselle jne. Mut ei se auta kuin mennä hetki ja päivä kerrallaan, yrittää luottaa itteensä ja omaan verkostoon, rakastaa lastaan ja tehdä parhaansa.



Sinulla on ehkä enemmänkin murehdittavaa, kun taustalla on ahdistuneisuushäiriö, mutta tunnut osaavan itsekin käsitellä asioita ja mieti miten paljon viisaampi olet äitinä, kun käsittelet näitä pelkojasi jo nyt! Osaat hakea apua ja puhua tunteistasi. Uskon että sinusta tulee mitä parhain äiti lapsellesi, voimia!

johtuu siitä että olet riippuvainen lääkkeistäsi ja saat vieroitusoireita lähinnä, mutta kyllä minäkin pelkäsin raskaana masennuksen läpi käyneenä että masentuisin raskauden jälkeen tai ahdistuisin tai että en pärjäisi. mutta toi ahdistus joka on pelkoa johtuu siitä lääkkeiden alasajosta. mulla ei lopetettu kokonaan vähennettiin, sain jopa imettää mitä nykyään ei suositella kun lapsi saa sitä lääkettä, tärisi ja "koliikki" jatkui juuri niin kauan kuin annoin omaa tissiä. selvittiin hyvin. rakastuin lapseen. minulla on tullut elämäntilanteiden takia nyt myöhemmin ahdistusta jopa pientä paniikkia ja siitäkin selvittiin, ei ilman lääkkeitä mutta pienellä lääkityksellä ja terapialla ja lähinnä vaan oman sinnikkyyden ja miehen avun turvin. sä selviät siitä. toivottavasti sulla on työ tms jossa et ehdi murehtia kokoajan kaikkea mikä voi mennä pieleen. asiat sujuu kyllä ja ihminen pärjää.

vähän väliä? eikö olisi vaan parempi syödä niitä lääkkeitä kokoajan? ja ei masentua? toiset tarvitsee insuliinia ja toiset muita lääkkeitä elääkseen

sillä haluan sanoa sinulle pari valittua sanaa:

Ensinnäkin, nämä tunteet ovat aivan normaaleja. Et ole psykopaatti etkä varmasi ainakaan tunteeton. Hyvin, siis hyvin suurella todennäköisyydellä tulet rakastamaan lastasi erittäin paljon ja myös tuntemaan sen rakkauden ja myös iloa lapsestasi ja äitiydestäsi.

Ahdistushäiriösi varmasti vaikuttaa tunteiden voimakkuuteen, mutta saattaisit tuntea niitä silti, ja se on normaalia. Tiedän tämän, koska itse olen myös hyvin herkkä ja ahdistuneisuuteenkin taipuvainen ihminen. Epäilin joskus ahdistuhäiriötäkin, mutta lääkärien mielestä kyse ei ole siitä. Minulla on ollut muutama isompi vastoinkäyminen elämässä (väkivaltaa ym.) ja sen lisäksi olen vain kuulemma herkkä ihminen. Minusta sinun kannattaisi

yrittää jossain määrin "päästää irti" diagnoosistasi ja yrittää hyväksyä nämä sinulle ominaiset piirteet osaksi sinua ja elämääsi (elämäänne). Kyse on varmasti ihan oikesta sairaudesta, en tarkoita lainkaan vähätellä sitä. Mutta ehkä kuitenkin pääsisit sinuiksi itsesi ja tilanteesi kanssa, jos alkaisit ajatella enemmän itseäsi kuin sairauttasi. Ja ennen kaikkea, yritä hyväksyä itsesi sellaisena kuin olet. Herkkyys tuo usein mukanaan myös empatiakykyä, ehkä sinäkin otat vakavasti heikompien kärsimykset ja maailman vääryydet, vai kuinka? ainakin välität tulevasta lapsestasi jo niin paljon, että olet valmis kärvistelemään ilman lääkkeitä' melkein vuoden. Se on jo aika paljon.

Herkkyys ei ole ainoastaan heikkoutta. Nykyaikana kaikkien pitäisi olla niin kovin rohkeita ja itsevarmoja ja jaksavia ja hallita tunteitaan. Mutta hei, screw that, ajat muuttuu ja jonain toisena aikana ajatellaan toisin.

Toivottavasti onnistun lohduttamaan sinua edes hiukan. Kaikki menee hyvin, arvosta itseäsi ja ota vastaan kaikki tuki minkä saat. Uskalla myös pyytää. Avun pyytäminen on samalla myös sitä, että annat toisille ihmisille mahdollisuuden ja tilaisuuden olla läsnä ja tehdä hyvää. Se antaa tekijälleenkin paljon.

Mitä jos nämä ovat oikeasti merkkejä siitä, että olen sekoamassa. Muut hehkuttavat raskauden onnea ja iloa, ja minä itken kurjuuttani. Voiko tämä olla mitään muuta kuin sitä, että olen tunteeton psykopaatti, josta ei voi ikinä tulla hyvä äiti?

A

synnytyksen jälkeiseen masennukseen.

On olemassa lääkkeitä joita voi syödä raskausaikanakin ja suosittelen todella kun tarve sinullakin näyttää olevan todellinen!

Itse tein sen virheen että halusin olla ilman lääkkeitä ja mitäs sitten kävikään..meni vauvan ekat kuukaudetkin täysin sumussa.

tullessani raskaaksi. Sitä ennen olin ollut ilman lääkkeitä useamman vuoden. Ensimmäiset 16 viikkoa oli ihan hirveitä. Lääkkeitä tarjottiin mutta niitä en sitten aloittanut. Joskus viikon 24 jälkeen alkoi helpottaa ja nyt masentaa ja ahdistaa harvemmin.



Saatko tukea neuvolasta? Mä käyn polilla psykiatrin ja psykiatrisen hoitajan juttusilla 2-4 viikon välein.

Entä miten lapsen kanssa menee?

Miten sulla aloittaja nyt menee? Mulla nyt samantyyppinen tilanne eli rv 6 ja ahdistaa ja kaduttaa,pelottaa välillä aivan hirveästi. Kunhan saan neuvola-ajan niin pitää kysyä, mitä tukea voisi saada.

minä inhosin koko raskausaikaa ja kaikkea siihen liittyvää. (paitsi sitä tietoa että sisälläni kasvoi pikkuinen aarre)lisäksi parisuhteeni oli koko raskausajan syvältä sieltä ja näin jälkeenpäin ihmettelen miten kestin. Neuvolasta sain keskusteluajan jollekin sairaanhoitajalle. Lisäksi kävin muutaman kerran yksityisellä terapeutilla. Kaikki kuitenkin helpottui kun lapsemme syntyi ja vaikka on ollut välillä rankkaa monella tavalla niin tuo lapsi kyllä on sen kaiken arvoinen. Synkimpinä hetkinä kannattaa ehkä miettiä vaan sitä. Ihan alussa varmaan tuli tunne että "perutaan tämä", mutta kun ajatukseen lapsesta tottui, niin sen jälkeen mulla ei ollut missään vaiheessa epäilystä siitä etteikö lapsi ollut odotettu. Itse odotus oli vaan ihan hirveää. Olin kaukana onnea hehkuvasta mammasta tms. Vihasin koko hommaa synnytykseen asti. :D

Tietenkin on hirveää, että ihmiset joutuu elämään tällaisen ahdistuksen alla, mutta samalla on huojentavaa huomata, että minä en ole yksin. Ilmeisesti olette kuitenkin selvinneet koettelemuksistanne?



ap

Kyllä noi vaikuttaa ihan normaaleilta alkuraskauden tuntemuksilta! Ja ei tarvitse huolestua harvoin sitä tunteekaan mitään kiintymystä tai suurta rakkauden tunnetta 6viikkoiseen alkioon:) se rakkaus ainakin mulla tuli pikkuhiljaa raskauden edetessä ja sikiön kasvaessa. Ja tietysti kun vauva syntyi niin siitä lähtien koko ajan vain enemmän ja enemmän sitä pikku tuhisijaa rakastaa:) mutta kuitenkin olisi varmaan hyvä puhua neuvolassa ja kysyä neuvolatädin mielipidettä :) tsemppiä, kyllä se siitä pikkuhiljaa!

Tuntuu tosi mukavalta saada kuulla, että olen ehkä sittenkin suht koht normaali, vaikka itse tunnenkin olevani epäonnistunut äitinä jo nyt, vaikka lapsi ei ole vielä syntynytkään.

minä inhosin koko raskausaikaa ja kaikkea siihen liittyvää. (paitsi sitä tietoa että sisälläni kasvoi pikkuinen aarre)lisäksi parisuhteeni oli koko raskausajan syvältä sieltä ja näin jälkeenpäin ihmettelen miten kestin. Neuvolasta sain keskusteluajan jollekin sairaanhoitajalle. Lisäksi kävin muutaman kerran yksityisellä terapeutilla. Kaikki kuitenkin helpottui kun lapsemme syntyi ja vaikka on ollut välillä rankkaa monella tavalla niin tuo lapsi kyllä on sen kaiken arvoinen. Synkimpinä hetkinä kannattaa ehkä miettiä vaan sitä. Ihan alussa varmaan tuli tunne että "perutaan tämä", mutta kun ajatukseen lapsesta tottui, niin sen jälkeen mulla ei ollut missään vaiheessa epäilystä siitä etteikö lapsi ollut odotettu. Itse odotus oli vaan ihan hirveää. Olin kaukana onnea hehkuvasta mammasta tms. Vihasin koko hommaa synnytykseen asti. :D

Mullakaan ei mitään diagnoosia ole, mutta yhtä lailla itselläni on alkuraskaudet, kaikki kolme, alkaneet noissa samoissa merkeissä kuin mitä ap kuvaat. Ahdisti, pelotti ja hirvitti - miten tästä selvitään?

Onneksi sulla on hyvä mies, ap. Meillä(kin) parisuhde on kärsinyt todella paljon raskausaikoina, joskaan se ei mitään suurta huippua ja hekumaa ole niiden väleissäkään nähnyt, mutta sekin on pahentanut oloani, kun ei ole ollut ketään kehen turvata, kelle kertoa olostaan ja tuntemuksistaan. Ensimmäisen raskauden aikana yritin, mutta mies teilasi puheeni toteamalla, että "älä ny höpötä", ja kun vauvalla oli koliikki, sain kuulla, miten olin itse aiheuttanut sen, kun koko raskausajan "manasin että asiat menee pieleen". Kahdessa seuraavassa raskaudessa pidin suuni kiinni ja itkeskelin itsekseni. Jos mies sattui ihmettelemään tai kysymään jotakin, läväytin hänelle eteen ison pinon juttuja siitä, miten raskausajan hormonit saavat äidin itkeskelemään. Toisessa raskaudessa yritin vielä näyttää niitäkin juttuja, joissa kerrotaan, miten tärkeää miehen olisi olla raskaana olevan vaimon tukena, mutta siitäkään ei ollut apua. Kolmannessa raskaudessa haistatin p:n koko miehelle enkä edes yrittänyt leikkiä mitään parisuhdetta hänen kanssaan. Kolmas lapsi on nyt muutaman viikon ikäinen, joten hormonihuuruissa mennään edelleen. Luottamus parisuhteeseen on edelleen olematon.

No mutta, pointti oli se, että vaikka ahdistaa ja pelottaa, se menee ohi. On hyvä kuitenkin tiedostaa se, ja puhua tunteistaan, jos se on mahdollista - mutta niistä voi selvitä itsekseenkin, kun myöntää ja tunnustaa ne. Mulle suurin ahdistus tuli kolmannen lapsen kohdalla, vaikka todellakin itsekin halusin vielä kolmannenkin lapsen. Sitten, kun se oli tulossa, kaikki hirvitti ja ahdisti - oma ikäni (sain kaikki kolme lasta alle 27-vuotiaana, ja suurin osa ikäisistäni ei ole vielä yhtään lasta saanut), työtilanne (kuten monet muutkin tän ikäiset naiset, olen pätkätöissä, eikä muita alallani ole tarjollakaan), asuminen, isompien lasten huomioiminen, ajan riittäminen kaikkeen (kotityöt, lapset, "parisuhde" jne.), ihan kaikki mikä vain mieleen juolahti, aiheutti ahdistusta. Sitten, rv 8, yhtenä päivänä kun keitin kasvissosekeittoa, alkoi verenvuoto, ja olin jo varma, että raskaus meni kesken. En soittanut miehelle, mainitsin asiasta vain ohimennen kun mies tuli illalla kotiin, ja seuraavana päivänä soitin neuvolaan kysyäkseni, mitä pitäisi tehdä. Pääsin neuvolaan ultraan, jossa kävi ilmi, että lapsi oli kunnossa, ja sen jälkeen oloni oli entistä sekavampi. Toisaalta olin tosi ahdistunut, mutta olin oikeasti pelästynytkin, että menetin lapsen.

Pikkuhiljaa raskauden edetessä ahdistus hälveni itsekseen, mutta koen, että oli tärkeää, kun erittelin itselleni ne asiat, jotka ahdisti. Nyt, kun vauva on syntynyt, ahdistus välillä nostaa päätään - yöllä, kun toinen itkee enkä tiedä miksi, mietin, olenko pilannut koko perheen elämän tällä parkuvalla nyytillä, kun en edes tiedä, mitä tälle pitäisi tehdä. Toisaalta hetken päästä, kun huuto loppuu ja vauva nukahtaa käsivarsilleni, hän on siinä niin suloinen ja ihana, ettei enää ahdista, kaduta eikä harmita tippaakaan :) nämä tunteet kuuluu äitiyteen, yksinkertaisesti.