G: väkivaltaa kokeneet (lapsena) oletteko väleissä lapsuudenkotiin?

Tukkapöllyt ja luunapit olivat jokapäiväisiä. En harrastanut kiroilua enkä väkivaltaa nuorempaa sisarustani kohtaan vaan tukkapöllyn ja luunapin sai vaikka siitä, että sattui juoksemaan sisällä. Tai että kieltäytyi siivoamasta leluja lelulaatikkoon. Ja tukkapölly oli sellainen, että se todella tuntui! Tukeva nippu hiuksia ja juuresta vatkaten.



Lisäksi mutsi hakkasi muodisella vyöllä paljaalle pyllylle, tämä siis alle kouluikäisenä eli noin 4-6 vuotiaasta on ne muistikuvat. Yritin juosta karkuun sisällä, mutta sai kiinni ja repi mut käsivarresta vaatekaapin luo. Mun piti itse vetää housut alas, kumartua ja sitten alkoi vetelemään muovivyöllä.



Pahinta oli kuitenkin mutsin henkinen väkivalta. Nyt jälkeenpäin ja aikuisena tajuan, että kaikki sen ominaisuudet vastaa superhyvin narsistin määritelmää. Haukkui mua AINA ja lähes päivittäin sanoilla surkea, huora, saatanan vätys, ynnykkä, huono. Mainittakoon, että olin koko peruskoulun ajan luokkani paras oppilas ja sain joka kevät parhaan oppilaan stipendin. Olin ujo ja arka (miksikohän?!?!?!) ja se oikein innosti haukkumaan mua.



Kerran jopa löi avarilla poskeen, kun olin löytänyt poikakaverin (kunnollinen mies). Kuulemma olin huora, joka viettää aikaansa kädet ristissä ja jalat levällään.



Isä ei koskaan tullut väliin, en tiedä miksi. Isä ei kurittanut. Paitsi kerran muistan että pesi mun suun saippualla. Tunki suun täyteen saippuaa ala-asteikäisenä. En muista miksi, kiroillut en koskaan eli en tiedä mikä oli niin suuri synti että saippuoi suuni.



Mutsi ei ole koskaan pyytänyt anteeksi. En ole nähnyt sitä nyt kahteen vuoteen ja sitäkin ennen harvoin. Lapsia en ole jättänyt vanhemmilleni koskaan hoitoon, en voisi. Isä käy meillä noin 5 kertaa vuodessa kahvilla.



En ole käynyt terapiassa, suljen koko lapsuuteni pois mielestäni. Terapia kaivaisi taas vain vanhat haavat auki.



Sellaisen jäjen kaikki jätti muhun, että olen ylisuojeleva lapsiani kohtaan. En halua, että heille sattuu mitään pahaa. Tikku sormessakin on mulle jo katastrofi. Samoin mulla on pakonomainen tarve osoittaa heille rakkautta. Halaan joka päivä ja sanon ääneen kuinka paljon äiti rakastaa heitä. Joka päivä annan suukon poskelle ja kehun heitä hyviksi ja vahvoiksi lapsiksi vaikka aina ei menisikään niin hyvin.



- Nainen vm. 1975

vaikka lapsuudessani minua kuritettiin "lievemmin" eli sain nahkaremmistä tai piikkinarusta, tai tukistusta. Minua ns. kuritettiin ainoastaan rankaisumuotona, eli silloin kun olin tehnyt jotain pahaa. Tämä oli tavallaan helpompaa, koska väkivalta minua kohtaan oli aina ennakoitavissa. (Ei silti tietenkään hyväksyttävää, mutta helpommin käsiteltävissä oleva asia).



Pahempaa sen sijaan lapsuudessani oli äitiin ja isosiskoon kohdistuva mielivaltainen väkivalta isän toimesta. Pahinta oli tuo ahdistava väkivallan katseleminen, joka oli minua kohtaan tietysti henkistä väkivaltaa.



Minulla kesti monta vuotta että pystyin näitä asioita käsittelemään. Menin kuitenkin terapiaan. Nyt kolmekymppisenä pystyn käymään vanhempieni luona kylässä ja kommunikoimaan kohteliaasti isän kanssa. Uskallan myös omat lapseni jättää mummolaan hoitoon, koska lapset selvästi viihtyvät siellä.



En siis enää juurikaan kanna kaunaa isälleni. Luulen että tässä kaikessa on auttanut se, että äitini on todella ihana ja välittävä ihminen, joka nykyään huolehtii minusta ja jaksamisestani todella paljon, vaikka ei silloin lapsena kyennyt minulle tarjoamaan onnellista lapsuutta (ei uskaltanut jättää isää).



Rankka lapsuuteni näkyy elämässäni nykyään ehkä eniten siten, että teen toistuvasti vääriä miesvalintoja. Haksahdan aina miehiin, jotka ovat minua kohtaan parisuhteessa välinpitämättömiä.

Ja olen antanut anteeksi. Mutta se ei todellakaan tapahtunut niin, että "unohdin ja olisin ollut kuin mitään ei olisi tapahtunut."



Ymmärsitköhän terapeuttisi sanat väärin?

Minä kävin rankan tien anteeksi antoon asti ja nyt olen vapaa kaikesta ahdistuksesta. :)

lasketa perheväkivallaksi vaikka se voi olla ihan yhtä raakaa tai raaempaakin kuin aikuisten harjoittama.

Tiedän kyllä nykyisin joitain tapauksia joissa väkivaltainen isosisarus on huostaanotettu pikkusisarusten turvallisuuden vuoksi.

Minuakin pari vuotta vanhempi isoveli terrorisoi etenkin murrosikäisenä. Tilanne ei kuitenkaan ollut ihan noin paha kuin sulla koska olimme harvoin kaksistaan kotona.

Meillä muistan kun joskus vanhemmat miettivät veljen laittamista jonnekin lastenkoti tyyppiseen paikkaan en muista minne , ja kovasti toivoib että olisivat laittaneet mutta eivät sitten laittaneetkaan. Eivär raaskineet omaa lasta laittaa.Tosi kurjaa kun omassa kotona pitäs saada olla turvassa ja ei saa.

Itse huomaan asian jossa mun pitäs höllätä varsinkin vielä pari vuotta sitten olin omien lasten kohdalla jotenkin erityisen tarkka että mitään tappaluita ei tule, muistan kun esikonen synty ja oli tyttö niin huokasin helpotuksesta että onneksi koska oisin aatellut että jos tulee ekana poika ja sitten tyttö niin sitten kiusaa varmaan sitä. Meillä kuitenkin terveeet lapset jotka rakastavat toisiaan ja yritetään saada heille mahd.hieno suhde aikaan. Mäkun kuvittelin pitkään että kaikkien isoveljet pieksee pikkusiskojaan. En voi tajuta et miten joillakin voi olla hyvöt välit, se on ihailtavaa.

Mä en ikinä antais toisen lapsistani kokea väkivaltaa toisen lapseni osalra vaikka kuinka ois oma lapsi.

Jemppu

Myös mutta tarinani eroaa hieman muitten kertomasta, meidän perheessä väkivaltainen oli isoveljeni ja minä 4vuotta nuorempana se uhri.

Murrosikäsenä veljeni muuttui kusipääksi, väkivaltaseks paskaks , sitä ennen oli maailman kiltein lapsi.

Tää on niin pitkö tarina etten jaksa alkaa kirjoittamaan.

Veljeni kuitenki kiusas mua aina, haukkui, nImitteli, löi, kidutti, töni, paiskoi lattialle, uhkaili ja huuti. Ja tätä tapahtui kun olimme kahden. Äiti ja isö eivät uskoneet kun kerroin riidoistamme, sanovat vain että se on normaalia sisarustappeluja, se ei ollut!!

Ja kun kantelin vanhemmille niin olin kanteljia ja sain taas tönimistä jne. Kyllä vanhemmat jossain vaiheessa uskoikin jotain tappeluja tapahtuneen ja yrittivät kyllä mukanas puhutella veljeäni että lopettaa mutta ei siitä tehoa ollut.

En tiedä miksi hän halus alistaa mua nuorempaa, helppo varmaan heikompaa retuuttaa. Kävi karatessakin ja harjoitteli liikkeitäm potkuja muhun.

näyttäisi pikemminkin olemaan siis enemmän sääntö kuin poikkeu se, että ei ole väkivallantekijän kanssa juurikaan tekemisissä. Eikä suinkaan niin että ollaan rakkaudellisissa väleissä, mitäs nyt pienistä, sitä tikulla silmään kuka vanhoja muistelee.



Terapia on käyty, ja olen eräällä tavalla pystynyt "armahtaamaan" mutta anteeksi en anna koskaan. Ehkä sitten jos tulisi anteeksipyyntö mutta sitä on turha odotttaa, vanhemmat kun ovat sitä mieltä että he eivät ole tehneet mitään väärää ja se olen MINÄ se kiittämätön ja paha lapsi joka kiusaa heitä vanhoilla asioilla jotka keksii omasta päästä (en todellakaan keksi omasta päästä).



Surullistahan tämä on siinä että lapsilla ei ole isovanhempia, mutta olen itse vastoin yleistä mielipidettä sitä mieltä että lapset ei menetä yhtään mitään! Ne menettäisi jos olisi _normaalit_ rakastavat isovanhemmat, mutta sadistiset ja väkivaltaiset sellaiset eivät ole menetys, pikemminkin kai se on helpotus etteivät tunge elämäämme omia lapsiani pieksämään.



tsemppiä ja voimia, kaikilla ei todellakaan ole aikakausilehtien rakkaudentäyteisiä pullantuoksuisia mummoloita :(

olen väleissä vanhempiini.

Äiti oli väkivaltainen usein, isä vain kerran minua kohtaan.

Äiti piiskasi, töni, tukisti, istui kasvojen päällä, sylki päälle, piti ulkona kylmässä ilman päällysvaatteita ym. Sitä jatkui koko lapsuusajan. Välit äitiin ovat nyt asialliset. Kannan kaunaa. Olen antanut anteeksi, mutta en unohda. Vältän ottamasta yhteyttä äitiini, mutta jos hän soittaa, puhumme kyllä normaalisti. Käymme mummolassa lapseni ja mieheni kanssa muutaman kerran vuodessa.



Olen katkera äidilleni aina.

muihin sisaruksiin ovat välit myös menneet, kun asuvat samalla suunnalla kuin äitini, niin ei ole tullut käytyä.



Anteeksi antanut? Katkera? Ehkä olen. Mutta suurin syy on se, etten voi olla sellaisen ihmisen kanssa tekemisissä. En pysty edes puhumaan hänen kanssaan, oksentaisin jos olisi pakko tavata. Inhoni häntä kohtaan on niin voimakas. En voi kuvitella koskaan, että hän koskettaisi sormenpäällään edes lapsiani.



Ajatustapani on mennyt jo ihan sairaalloiseksi, en nimittäin halua edes perintöä, joka joskus tulee osalleni. Jos hän ottaisi yhteyttä minuun, voisin jopa maksaa hänelle, että jättäisi minut rauhaan. Luojan kiitos, hän ei ole ottanut. Kaikille, jotka ovat vanhemmistani kysyneet,olen kertonut, että äitini on kuollut.



Onhan tämä vaikuttanut elämääni, en voi sietää äitini ikäisiä ihmisiä. Varsinkin sellaiset ystävälliset saavat tunteeni ihan sekaisin. En osaa keskustella heidän kanssaan, eivätkä he tajua mistä se johtuu, pitävät minua kylmänä ihmisenä.

Meillä isä oli usein väkivaltainen minua kohtaan, muita lapsia kohtaan harvemmin ja äitiäni kohtaan ei koskaan. Henkistä väkivaltaa tosin oli kaikkia kohtaan.



Itselleni rankinta oli muutos: isäni oli ollut läheisin henkilöni, kunnes suhteemme muuttui täysin ollessani noin 7-8-vuotias. Tämän jälkeen emme juuri olleet puheväleissä, isäni ei kiinnittänyt minuun paljon huomiota paitsi silloin, kun kännissä huusi ja löi.



Aikuisiällä, vanhempieni eron jälkeen välini isään katkesivat useiksi vuosiksi - hän oli erosta katkera ja syytti myös minua ja sisaruksiani siitä.



Kun isäni pääsi erosta yli, hän muuttui ihmisenä. Alkoholi jäi pois kuvioista, masennus ja jonkinlaiset (diagnosoimattomat) mielenterveyden häiriöt lakkasivat vaikuttamasta häneen ja isästäni tuli jälleen se ihminen, jollaisena hänet pikkulapsiajalta muistan.



Hän otti yhteyttä ja alkoi rakentaa suhdetta minuun ja sisaruksiini, ja onnistui siinä minun kanssani hyvin. Nykyään näemme viikoittain ja luotan isääni hyvin paljon.



Jos ajattelen asiaa, itsestänikin on kummallista, että suhteemme on kaiken jälkeen normalisoitunut (sitä lukuunottamatta, että lapsuuden tapahtumia emme tosin pysty käsittelemään). En vain mitenkään tunne mitään pahaa isääni kohtaan, vaan olen onnellinen siitä, että hän on a) parantunut ja b) taas osa elämääni.

Myös mutta tarinani eroaa hieman muitten kertomasta, meidän perheessä väkivaltainen oli isoveljeni ja minä 4vuotta nuorempana se uhri.

Murrosikäsenä veljeni muuttui kusipääksi, väkivaltaseks paskaks , sitä ennen oli maailman kiltein lapsi.

Tää on niin pitkö tarina etten jaksa alkaa kirjoittamaan.



Veljeni kuitenki kiusas mua aina, haukkui, nImitteli, löi, kidutti, töni, paiskoi lattialle, uhkaili ja huuti. Ja tätä tapahtui kun olimme kahden. Äiti ja isö eivät uskoneet kun kerroin riidoistamme, sanovat vain että se on normaalia sisarustappeluja, se ei ollut!!

Ja kun kantelin vanhemmille niin olin kanteljia ja sain taas tönimistä jne. Kyllä vanhemmat jossain vaiheessa uskoikin jotain tappeluja tapahtuneen ja yrittivät kyllä mukanas puhutella veljeäni että lopettaa mutta ei siitä tehoa ollut.



En tiedä miksi hän halus alistaa mua nuorempaa, helppo varmaan heikompaa retuuttaa. Kävi karatessakin ja harjoitteli liikkeitäm potkuja muhun.



Vanhemmat eroskin sit jossain vaihees ja muutin äidin kanssa ja veli lähti opiskelemaan ,kävi välillä meillä ja nimittely ja huuto ja uhkailut jatkui. Pelkösin aina sitä kun räjähti.

Kerran joku naapurikin soitti ovikello kesken meidän riidan ja kysyi että tarviinko apua kun kuulivat liesituulettimen kautta kuinka rumasti veljeni puhuu mulle ja huutaa. Sanoin etten tarvii. Aika hienoa muuten näin jälkeen päin aatella et joku välitti.



Kannan kaunaa äidille siitä että päästi veljeni meille vaikka keskellä yötä kännissä nukkumaan ja aina tuli huutelee ja uhkailee mun oven taakse. Se tais pelätö itsekin sitä eikä uskaltanu kieltäytyy.



Kerran olin 16 ja veli 20 ja tuli yöllä taasmeille humalassa ja mulla kouluaamu seur.päivänä ja laitoin oven lukkoon kun tuli mun huoneen taakse taas huutelee jotain ja uhkailee, sitten rupes puhuu jotain että ottaa veitsen tms sit v..tu mulle riitti. Jumanlauta kukaan tule mun kotiin et saa pelätä , soitin ekaa krt poliisin. Poliisi tuli ja ekana sanoivat että terve täällähän tuttuja... Että hävetti. No lähti sitteb suosiolla heidän mukaansa mutta ehtipä vielä siinä lähdön hetkellä vetää mua turpaan äidin, ja poliisien edessä.



Se oli viiiminen fyysinen isku mua kohtaan. Seurv.päivänä tuli putkasta meille ja pyyti heti anteeksi, lyöntiään. Ikinä ei ollut myöntänyt tai edes pyytänyt anteeksi.



Jälkiköteen mietin että varmaan tuona kertana tajusi että mä olin tosissani kun uskalsin soittaa poliist. Itseäni harmitti vain miksi ihmees en ollut soittanut aiemmin, miksi hitos kaikki vuodet vaan pelkäsin, ois siinä vanhemmatkin varmaan tajunnut tilanteen paremmin kun oisin soittanut poliisin kotikadullemme...



No tuosta poliisi keikasta vielä, tosiaan isänihän oli heti että mitä helvettiä mä tein että menin soittamaan poliisit, että enkö mö nyt tajua että nehän pieksee sen siellä putkassa!!! Se oli sen ainut huoli siis!



Pari vuotta pidettiin hiljaiseloa, siis ihan rauhallista ,jopa ajattelin että ehkä voidaan olla kuin sisko ja veli . Stten alkoi uhkailut ja jopa jo omilla asuessani mun ja avopuolisoni herjaaminen ja pelottelu. Näihin aihoihin tiesin veljeni käyttävän huumeita viihteellä jne alkoholia jo nuoresta,

varmaan muutakin.



Vahdoin puh numerot salaisiksi, sain lapsen ja tein selväksi etten halua olla missään tekemissä hänen kanssaan. Näin vuosia painajaisia veljestä, alkuaikoina omassa parisuhteessani pelkäsin jos mieheni huuti mulle, menin täysin lukkoon ja tärisin.



Tää eka krt kun mietin tätä väkivallan aikaa tälläsellä aikajanalla, täst tuli pitkä juttu vaik ei pitänyt tulla, alkoi sormet vaan kirjoittaa tätä ja tuli taas oikein vitutus.



Tällä tarinalla on sitten noh onnellinen tai surullinen loppu...miten sen nyt ottaa.

Huh sainpas sanottua.



Jemppu 83

mukava kuulla että edes jollain vanhempi on ottanut vastuun teostaan ja itse lähentynyt tai tehnyt aloitteen.



Omissa vanhemmissa ei ole toivoakaan paranemisesti (saati anteeksipyynnöstä) sillä isäni on sen luokan narsisti että ei tule koskaan myöntämään itsessään virhettä. Äidin kanssa voisin teoriassa ehkä suhteen saada lämmitettyä, mutta tämäkin on vain teoriaa, narsku isäni pitää äidin niin tiukassa lieassa että äiti ei saa edes yksin käydä missään (eikä voisi siis käydä esim. luonani ilman isää). Eli eivät siis tule tapaamaan ollenkaan ainoita lapsenlapsiaan. No, heidän on menetys ja häpeä.



Tämä oli oikein avartavaa nähdä muiden tilanteita, en ehkä enää pidä itseäni "poikkeuksellisena" siksi että en ole vielä ainakaan anteeksi antanut. Sellaisen joka ei ole väkivaltaa ja rääkkäämistä kokenut, on aina kovin helppo neuvoa että anna vaan anteeksi ja unohda. Helpommin siis sanottu kuin tehty.

Ja sen lisäksi silloin tällöin tukkapöllyä ja luunäppiä yms. Äiti sai välillä raivareita, joita pelkäsin. Ei tiennyt, mitä tapahtuu, se oli ehkä pelottavampaa kuin varsinainen fyysinen väkivalta.



Olen puheväleissä.Ja sen lisäksi silloin tällöin tukkapöllyä ja luunäppiä yms. Äiti sai välillä raivareita, joita pelkäsin. Ei tiennyt, mitä tapahtuu, se oli ehkä pelottavampaa kuin varsinainen fyysinen väkivalta.



Olen puheväleissä. En voi jättää lapsia hoitoon mummolaan. Heillä, erityisesti isällä on edelleen se käsitys, että ilman fyysistä kuritusta kasvatetut lapset on huono juttu. Olen ymmärtänyt, että isän pahoinpitelyt oliva hänen pahaa oloaan, joka liittyi hänen isänsä vastaavaan, mutta raskaampaan käsittelyyn. Ukkini oli sodan kauhut kokeneena ilmeisen ankara isä.



Olen käynyt terapian myöskin, siellä noistakin puhunut. Lapsuuden mallit vaikuttavat moneen juttuun nykyään. En siedä huutamista. En osaa jutella asioita selväksi, vaan mielummiin väistän ja pakenen. On vaikea sietää välilä huonosti käyttävyiä omia lapsia (pehmein keinoin on vaikea saada sellaista auktoriteettia lapsiin kuin väkivallan uhkalla). en oikein tunne vanhempiani, eli mitään syvällistä keskustelua en ole mistään aiheesta koskaan käynyt. Harrastuksiin tai säähän liittyvää keskustelua yleensä. En voi jättää lapsia hoitoon mummolaan. Heillä, erityisesti isällä on edelleen se käsitys, että ilman fyysistä kuritusta kasvatetut lapset on huono juttu. Olen ymmärtänyt, että isän pahoinpitelyt oliva hänen pahaa oloaan, joka liittyi hänen isänsä vastaavaan, mutta raskaampaan käsittelyyn. Ukkini oli sodan kauhut kokeneena ilmeisen ankara isä.



Olen käynyt terapian myöskin, siellä noistakin puhunut. Lapsuuden mallit vaikuttavat moneen juttuun nykyään. En siedä huutamista. En osaa jutella asioita selväksi, vaan mielummiin väistän ja pakenen. On vaikea sietää välilä huonosti käyttävyiä omia lapsia (pehmein keinoin on vaikea saada sellaista auktoriteettia lapsiin kuin väkivallan uhkalla) Muitakin juttuja on.



Hyviäkin asioita lapsuuteeni liittyy.



Voimia kaikille väkivaltaa kokeneille! Kannattaa puhua jollekin, terapeutille mieluiten (ne jaksavat kuunnella ja osaavat auttaa). ystävillekin kannattaa puhua, muttei kannata kuormittaa liikaa.

mutta lisään vielä tähän, että mulla kanssa vanhemmat tai lähinnä isä (äidillä ei oikeastaan mielipidettä, ei nyt eikä silloin kun olin lapsi) muistaa asiat ihan toisin. Eli minä olin se hankala ja itse aiheutin kaiken jne. Isäni on hyvin raskasta seuraa ja yrittää edelleen manipuloida ja mitätöidä, vain hän on fiksu ja hänen jutut ovat kiinnostavia. Tämän takia olen häneen yhteydessä noin 1-3 krt/vuodessa. Tarvittaessa harvemmin. Isäni ei muuten osallistunut lapseni ristiäisiin, eikä edes vaivautunut ilmoittamaan ettei pääse tulemaan. No, kuten itsekin totesit minunkaan lapseni ei todellakaan jää mistään paitsi tässä suhteessa. Kukin taaplaa tyylillään..

Minua ei ole pahoinpidelty fyysisesti, henkistä väkivaltaa oli isän taholta tarjolla. Olin yhteydessä vanhempiini niin, että oikeasti olin yhteydessä äitiin, mutta koska isä asui samassa talossa niin tulihan se samalla nähtyä. Juttelimme ns. asiallisesti asioista, mutta koskaan en hänelle mitään erityistä kertonut. siis 'onpahan säitä pidellyt' -tyyliin. Jos soitin, niin aina äidille, isälle minulla ei ollut mitään sanottavaa. Lakkasin joskus vihaamasta isää, hän ikään kuin kuoli minulle. Mutta anteeksi en ole antanut ja lapset eivät koskaan olleet samassa huoneessa yksin isäni kanssa. Haudalla ei kyllä surettanut enkä ole siellä koskaan hautajaisten jälkeen käynyt. Mutta minun kokemani väkivalta oli siis melko lievää jos vertaa esim yhteen aiemmin kirjoittaneeseen. Miten ihmeellä tuollaisen voi antaa anteeksi?

Kyllähän tuollaiset teot pilaa välit. Vanhemmat sen itse aiheuttaneet. Aivan itse. En ole väleissä.

Minä niin toivoisin, että ette olisi ollenkaan tekemisissä näiden henkisesti ja fyysisesti väkivaltaisten sukulaistenne kanssa. Elämä on paljon helpompaa ihmisten kanssa, jotka on itse valinnut.

Lapsi, edes aikuinen, ei ole vastuussa vanhempiensa hyvinvoinnista. Jos lasta on lapsena kohdeltu kunnioittavasti ja rakastavasti, tällainen lapsi on avuksi mielellään vanheneville vanhemmilleen.