Tyttö saa raivarit sanasta "ei"

Noin pienellä kiukku lyö täysin yli, ja vanhempi on sitä varten, että tyynnyttää hänet. Jos ei halua syliin, älä jätä yksin, vaan odota hänen kanssaan kiukun laantumista.



Pikku hiljaa oppii hyväksymään kiellot vähemmällä tunnepurkauksella.



Joskus harvoin (isommat) lapset haluaa olla yksin, jolloin rauhoittuvat paremmin.

jos on pippurinen lapsi, niin raivotkoon tovin (ja ei, ei se itkukaan ole vaarallista). Useimmiten tuo "itkee sydämensä pohjasta" -itku loppuu kuin seinään jos tulee jotain kiinnostavaa, ja jatkuu heti sen jälkeen kun kiinnostava juttu on tsekattu. Jos lapsella olisi oikeasti tosi paha olla, niin itku tulisi tasaisena vyörynä.



Elämään kuuluu pettymyksiä, onnistumisia, omien rajojen testaamista, omien taitojen kokeilemista, omiin taitoihinsa uskomista sun muuta sellaista, mitä puolitoistavuotias pääsee nyt harjoittelemaan. Ensin iloitsee jännään hellanlevyyn yltämisestä, sitten parkuu kieltämistä. Mitä ihmeellistä siinä on? Kyllä se itkeminenkin menee Kiukuttelu-kategoriaan, jos sillä ei ole mitään ns. "oikeaa" syytä (ei sattunut tms.) ja lapsi selkeästi tietää, kumpi vanhempi kielsi ja kumpi ottaa avosylin vastaan - ELI TEKEE TYHJÄKSI KIELLON. Jos te molemmat vanhemmat kiellätte, itkua ei yritetä hädissään lopettaa ja lapsen mielenkiinto ohjataan muuhun, ei lapsi jaksa viikkotolkulla itkeä jonkun hellannapin perään. :)

Lohduttaa itkussa. En nyt vältellä ei-sanaa, mutta jos nyt jotkut raivarit kiertämisen takia jää väliin, se on plussaa koko perheelle. Puolen vuoden päästä tilanne on eri.

niin KEHUKAA lasta oikein iloisesti! Sanokaa että "hienoa, just noin, hyvä, ei saa koskea". Lapsi on nimittäin selkeästi oivaltanut jotain tärkeätä ja siitä on syytä kehua. :)

Jättäisin EI- sanan tärkeisiin tilanteisiin. (vaarallisiin) ja muuten käyttäisin pehmeämpää puhetta.



"Aino, muistatko saiko noin tehdä? mennäänpäs muihin hommiin" -tyylisesti.

niin KEHUKAA lasta oikein iloisesti! Sanokaa että "hienoa, just noin, hyvä, ei saa koskea". Lapsi on nimittäin selkeästi oivaltanut jotain tärkeätä ja siitä on syytä kehua. :)

Ja 2:n kanssa myös. Syliä ja lohdutusta elämän suurien tunteiden äärellä! :)

Ei se mitään tyhjäksi tee, vaan auttaa lasta suhteuttamaan tunteitaan ja kestämään niitä paremmin, kun on myötäelävä vanhempi niitä jakamassa.

Aikuisen on väistämättä asetettava arjessa rajoja ja sanottava välillä ei. Sitä vastaan lapsi kapinoi. Lapsi haluaa jotain, mitä ei voi saada ja ei halua jotain, mikä on välttämätöntä. Turhautunutta kiukkua voi aiheuttaa myös omat riittämättömät taidot, esim. hankalasti myttyyntyvä paidan hiha voi saada raivostumaan.



Rajojen veto on usein helpointa ja selkeintä tilanteissa, joissa on kyse turvallisuuteen, terveellisyyteen tai leikkikaverin kohteluun liittyvistä asioista. Esim. turvavyö laitetaan aina kiinni, karkkia ostetaan vain lauantaina ja kaveria ei motata.



Epäselvempiä voivat olla tilanteet, joissa lapsen raivo ilmentää yleisempää turhautumista, rajojen kokeilua ja kiukkua ja joskus silkkaa väsymystä: ”En jaksa kävellä itse, kanna minut! Nosta minun lelu lattialta! En jaksa pukea sukkia!” Tällöin vanhempi joutuu puntaroimaan, minkälaiset vaatimukset kulloinkin ovat kohtuullisia tai kohtuuttomia.



Vanhempi voi oppia tunnistamaan oman lapsensa erityisen räjähdysherkät hetket ja pyrkiä pehmittämään niitä. Lapselle voi esim. olla tärkeää saada heräillä päiväunien jälkeen kaikessa rauhassa ennen kuin hänelle ehdotetaan uusia touhuja.



Ota kiukku vastaan



Lapsen on tärkeää saada ilmaista pettymystään ja tulla hyväksytyksi vaikeidenkin tunteiden keskellä, mutta silloinkaan toisia ihmisiä tai tavaroita ei saa vahingoittaa, se vanhemman tulee estää: ”Äitiä ei saa lyödä.” Tarvittaessa otetaan käsistä kiinni.



Vanhemman haasteellinen, mutta tärkeä tehtävä on ottaa vastaan ja sietää kiukku ja vakuuttaa lapselle, että maailma ei mene rikki, vaikka kiukku saakin joskus vallan. Olennaista on tunne siitä, että oma viha ei tuhoa eikä johda hylkäämiseen. Vanhempi osoittaa sen lapselleen, kun ei itse hermostu, vaan on turvallinen aikuinen ja ikään kuin seinä, jota vasten puskea. Joskus voi olla tervettä nähdä vanhemman suuttuvan, mikä ei kuitenkaan välttämättä vie tilannetta eteenpäin.



Osa lapsista haluaa vaikeiden tunteiden kourissa konkreettiset rajat. He rauhoittuvat esim. tiukassa sylipesässä. Toiset taas eivät kestä tiukkaa kiinnipitämistä. Vanhempi voi sanoittaa lapselle hänen tunnetilaansa: ”Näen, että sinua harmittaa.”



Kovuus ja lapsen alistaminen voimalla ja uhkauksilla vaikeiden tunteiden myrskyssä saa lapsen lohduttomaksi ja yksinäiseksi eikä auta häntä ymmärtämään omia tunteitaan. Liiallinen periksi antaminen ei myöskään auta lasta, vaan kasvattaa lapsesta vaativan tyrannin, jonka voi olla myöhemmin vaikea tulla muiden kanssa toimeen.



Kultainen keskitie on hyväksyä oma kullannuppu karjuvana peikkolapsenakin, mutta ei antaa periksi vain siksi, koska lapsi protestoi ja kiukuttelee. Lapsi on lopulta helpottunut, kun aikuinen on määrätietoinen ja osoittaa käytöksellään, että häneen voi luottaa, hän tietää, kuinka maailmassa toimitaan, vaikka lapsen oma sisäinen maailma kuohuu.



Joskus tuntuisi helpommalta vain antaa periksi, mutta pidemmän päälle yhteinen arki sujuu helpommin, kun noudattaa johdonmukaisesti muutamia perusteltuja, tärkeitä kieltoja ja sääntöjä. Rajoista kiinni pitävä vanhempi auttaa lastaan rakentamaan totuudenmukaista kuvaa itsestään ja kyvyistään sekä myös siitä, mikä on yleisesti hyväksyttävää ja oikein. Tämä luo pohjaa terveelle itsetunnolle.



Raivokohtauksen jälkeen tilanteista voi keskustella yhdessä lapsen kanssa, raivokohtauksen aikana puhe ja ”järki” ei tavoita lasta. Keskustelussa miksi-kysymykset ovat yleensä turhia, sillä niihin lapsi ei osaa vastata.



Lapsi tarvitsee apua riittämättömyyden, kiukun, vihan, loukkaantumisen, alemmuuden ja häpeän tunteiden käsittelyyn. Suuria tunteita on vielä vaikea hallita. Rajoittaminen loukkaa lasta, tunne voi syventyä häpeäksi, ellei vanhempi pehmennä tilannetta.



http://www.mll.fi/vanhempainnetti/tukivinkit/lapsi_on_uhmaiassa/vanhemp…

Lapsi on uhmaiässä: http://www.mll.fi/vanhempainnetti/tukivinkit/lapsi_on_uhmaiassa/



1-3 -vuotias lapsi: http://www.mll.fi/vanhempainnetti/ika/1-3/

niin toinen ottaa kyllä syliin, kun lapsi on tullakseen, mutta toistaa kyllä kiellon lohduttaessaan lasta. Kun ollaan lapsen kanssa kaksistaan, niin menen viereen ja koitan houkutella lasta unohtamaan kiellon, mutta koskea en saa.



Siksi täällä kysynkin vinkkejä, kun asiassa on juurikin kaksi puolta. Toisaalta pientä pitää lohduttaa, mutta toisaalta opettaa niitä rajoja ja sääntöjä. Kyllähän lapsi selvästi oppii ne kielletyt asiat, kun on alkanut kieltämään itseään. Itse olen ollut koko ikäni ns. kiltti tyttö ja olen opetellut vasta aikuisena osoittamaan negatiivisia tunteita, joten haluaisin, että meidän tyttö oppii ne jo lapsena. Siksi mietiskelen asiaa...



ap

Silloin kun ollaan molemmat paikalla niin toinen ottaa kyllä syliin, kun lapsi on tullakseen, mutta toistaa kyllä kiellon lohduttaessaan lasta. Kun ollaan lapsen kanssa kaksistaan, niin menen viereen ja koitan houkutella lasta unohtamaan kiellon, mutta koskea en saa.

Siis toinen kieltää, toinen ottaa sylin ja kieltää? Täh? Tai kielletään, sitten harhautetaan, estetään koskeminen, muttei kielletä? Vai mitenkä?

Ei se puolitoistavuotias millään tajua kuviotanne, vaan on ihan sekaisin. Siksi se varmaan vääntelee yksin niitä nappeja ja itkee mennessään, kun ei tajua mitä oikein pitäisi tehdä. Selkeä EI on aina paras ja jos lapsi itkee, niin ei se haittaa. Sylissä ei enää tarvitse kieltää ja ihan oikeasti varokaa sitä, että lapsi kuppaa kiellon kumoamista siltä toiselta. Ei se ole vaarallista, jos kieltää lasta ihan aiheesta.

Tai ottamasta lelua kädestä? Tai repimästä kakkavaippaa päältä? Tai kiipeämästä keittiöjakkaralle käsi kohti ikkunaa kurkottaen? Tai syömästä muovipussia/biojätettä/koiranpaskaa/omaa paskaa? Aiotteko hämmentyä joka kerta?

Se vanhempi joka ei ole kieltänyt, ei saa antaa kiertää kieltoa niin että antaa sen kiivetä syliin. Koska jos lohdutetaan väärällä tavalla kieltämistilanteessa, niin tavallaan mennään lapsen puolelle ja ohitetaan kielto ja myöskin toisen vanhemman auktoriteetti.



Vanhempien pitää olla yhteisessä rintamassa aina.

Jos lapsi tossa tilanteessa yrittää kiivetä toisen vanhemman syliin, vanhemman pitää sanoa että

äiti/isä kielsi sinua, nyt pitää totella.

Eikä ottaa sitä syliin, eikä reagoida parkumiseenkaan.



Turhista asioista ei kyllä kannata noin pientä kieltää. Mitä vähemmän kieltoja, sen parempi.



Jos ton ikäinen tekee jotakin kiellettyä, parempi olisi positiivisella tavalla kiinnittää sen huomio johonkin muuhun, kuin kieltää kaikesta.



Esimerkiksi, jos se räpeltää tietokonetta.

Sanoisi sille, että tulepas pois, tietokone on sellainen juttu joka sulle ei kuuluisi, tehdään jotakin muuta. Sitten veisi sen pois ja tekisi sen kanssa jotakin muuta.



Ei pienet lapset tahallaan tee ilkeyksiä, niillä on vaan paljon energiaa ja ne haluavat tutkia asioita.

Silloin kun ollaan molemmat paikalla niin toinen ottaa kyllä syliin, kun lapsi on tullakseen, mutta toistaa kyllä kiellon lohduttaessaan lasta. Kun ollaan lapsen kanssa kaksistaan, niin menen viereen ja koitan houkutella lasta unohtamaan kiellon, mutta koskea en saa.

Siis toinen kieltää, toinen ottaa sylin ja kieltää? Täh? Tai kielletään, sitten harhautetaan, estetään koskeminen, muttei kielletä? Vai mitenkä?

Ei se puolitoistavuotias millään tajua kuviotanne, vaan on ihan sekaisin. Siksi se varmaan vääntelee yksin niitä nappeja ja itkee mennessään, kun ei tajua mitä oikein pitäisi tehdä. Selkeä EI on aina paras ja jos lapsi itkee, niin ei se haittaa. Sylissä ei enää tarvitse kieltää ja ihan oikeasti varokaa sitä, että lapsi kuppaa kiellon kumoamista siltä toiselta. Ei se ole vaarallista, jos kieltää lasta ihan aiheesta.

1. Lapsi tekee jotain väärää.

2. Minä (esimerkiksi) kiellän.

3. Lapsi lopettaa itse tekemisen, aloittaa itkemisen ja juoksee isän syliin.

4. Isä ottaa syliin, sanoo: "äiti oli ihan oikeassa, ei noin saa tehdä" ja pitää edelleen sylissä ja koittaa kiinnittää lapsen huomion vaikkapa viereiseen kirjaan.

Jos olen lapsen kanssa kaksin:

3. Lapsi lopettaa itse tekemisen, aloittaa itkemisen ja juoksee omaan huoneeseensa nojaamaan nojatuoliin.

4. Menen perässä ja istun viereen yrittäen kiinnittää huomion muualle, koska lapsi ei anna minun koskea. Kiukun mentyä ohi, halaamme lapsen kanssa.

Tai ottamasta lelua kädestä? Tai repimästä kakkavaippaa päältä? Tai kiipeämästä keittiöjakkaralle käsi kohti ikkunaa kurkottaen? Tai syömästä muovipussia/biojätettä/koiranpaskaa/omaa paskaa? Aiotteko hämmentyä joka kerta?

Emme me hämmenny erikseen joka kerta. Nyt vain alkoi mietityttään, että toimimmeko oikein, kun lapsi ei tunnu hyväksyvän kieltoja yhtään sen paremmin kuin muutamia kuukausia sitten.

Ja noihin mll:n linkkeihin sen verran, että oon niitä kyllä joskus selannut, mutta ongelma mulle on lapsen ikä. Asiasta on kovin vaikea keskustella jälkikäteen lapsen kanssa, kun en tiedä, kuinka paljon lapsi oikeasti ymmärtää. Eikä siis osaa vielä puhua. Ja iän puolesta mietityttää juurikin noi ristikkäiset viestit. Haluaisin opettaa, että saa harmittaa ja olla pettynyt (eli haluan hyväksyä negatiiviset tunteet ja lohduttaa), mutta rajat haluan pitää silti selvinä.

Tilanne ei ole mitenkään mahdoton, mutta halusin keskustella asiasta, koska unohdin tehdä sen neuvolassa. Eikös tämä ole keskustelupalsta?

ap

Kiellätte jos tarvitsee kieltää, siinä kaikki. Ei se puoltoistavee oikeasti hirveästi tajua, kun tosiaan syö vaikka omaa kakkaansa ihan onnessaan. :D Jotkut lapset vain ovat tulta ja tappuraa, kyynelehtiviä krokotiilejä tai kurkku suorana karjuvia. Joku toinen lopettaa suht helposti, eikä jää jankkaamaan. Mun vanhin lapsi on kohta 13 ja ei-niin-yllättävästi edelleen jankataan sääntöjä. :D Tuskin te sitä puoltoistaveetä saatte rikki, vaikka kiellätte, eikä lapsi tunnu uskovan. Meillä pienin on 2 vee ja hakkaa päätä lattiaan, jos ketuttaa oikein kovasti. Pari keskimmäistä taas eivät hätkähdä, vaikka pommi räjähtäisi vieressä. Kaikkien kanssa pitää vain pärjätä.

- ei saa kiivetä pöydälle (x 10)

- pöydältä pois nostaminen (x3, joista 2 itkun kanssa)

- ei saa laittaa D-vitamiinitablettia korvaan (pärähtää itkuun ja heittää tabletin lattialle)

- ei saa syödä irrottamaansa hellan turvaritilän lukkoa (heittää lukon lattialle ja huutaa)

- ei saa repiä hanskoja pois pukiessa (x4)

- ei saa repiä hattua pois pukiessa (x4)

- huutaa, kun ei saa sisälle tullessa revittyä hattua pois, koska nauhat ovat vielä kiinni (x2)

- huutaa, kun ei saa toiseen jalkaan kumpparia (toisessa jalassa on toppakenkä)

- huutaa, kun haluaisi rusinoiden sijaan baanaania

- heittää vesipullon seinään, koska ei saanut vatkata sisältöä pitkin sohvaa (huutaa juostessaan pakoon)



...ja sitä rataa, tuossa vasta aamupäivän juttuja. Isoja kieltoja tulee isoista asioista, eli ei saa kiivetä korkealle, ei saa ränkätä hellaa. Muut menevät kehotuksina, ehdotuksina, johdatteluna (tyyliin pidetään hanskat kädessä, ulkona on kylmä -> laitetaan hanskat käsiin -> sillä välin lapsi vispaa toisesta kädestä hanskan pois -> jne.). Ihan joka asiasta pitää tuolla omapäisellä olla joku mielipide, jota sitten puolustetaan viimeiseen asti. :D

jolla voisin helpottaa lasta kestämään niitä pettymyksiä (kieltoja ja epäonnistumisia). Meilläkin neiti meinaan hakkaa päätänsä kaapin oveen, jos ei saa sitä auki. Tai lattiaan, jos nuppipalapelin pala ei mene kerrasta paikoilleen. Ja ja ja ja ja...

Tuo vaihtoehto jossa molemmat vanhemmat on paikalla on mielestäni hoidettu just oikein. Jos lapsi haluaa tulla syliin kiellon jälkeen, hänen täytyy siihen päästä. Teko oli väärä, mutta lapsi ei ole paha. Jos toinen vanhempi ei voisi ottaa lasta syliin toisen kiellettyä, lapsi voisi luulla olevansa paha/huono.

Sekin on hyvä että toinenkin vanhempi toistaa kiellon.



Tuossa 'kahden lapsen kanssa' vaihtoehdossa toimisin ehkä vähän toisin. Jos lapsi juoksee omiin oloihinsa itkemään, antaisin hänen ainakin jonkun aikaa (5min) itkeä siellä rauhassa, enkä menis perässä.

Sen jälkeen voisin mennä lapsen lähelle, mutta odottaisin lapsen ottavan itse kontaktia.

Voisin vaikka keräillä leluja, piirrellä tms tms siinä lapsen lähellä.





-9 lapsen äiti

Pitää kokeilla tuota odottamista, jospa se saisi tilanteen laukeamaan nopeammin. On vaan arvelluttanut lapsen jättäminen yksin, kun kyse on kuitenkin pienestä. Alkuun yritin osoittaa tukeni vähintään silittämällä lasta kiukun yli, mutta sen olen jo oppinut, että lapsi ei todellakaan halua kosketustani tuossa tilanteessa. Se hyvä puoli tuossa lapsen "pakopaikassa" on, että lattialla on aina leluja (tai ainakin hyllyssä vieressä). Legojen kerääminen laatikkoon toimii sitten lopulta usein!



ap

Yrittäisin kai

naurua pidätellä

tuskin pystyisin.

Vai nauratko ap:lle? Toivottavasti, vaikka keskustelu onkin ihan järkevä av-keskusteluksi.

Yrittäisin kai

naurua pidätellä

tuskin pystyisin.