Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Perheiden yhteisöllisyys- tutkimus.

Vierailija
14.03.2012 |

Hei! Olen neljännen vuosikurssin opiskelija Oulun yliopistosta pääaineena varhaiskasvatus. Ensi vuonna minulla olisi tarkoitus tehdä gradua perheiden yhteisöllisyydestä ja sen merkityksestä perheiden hyvinvointiin. Tässä vaiheessa teen eräälle kurssille harjoitustyötä sivuten jo graduni aihetta. Tutkin pienimuotoisesti millaisia erilaisia käsitylsiä eri ihmisillä on perheiden yhteisöllisyyteen ilmiönä ja miten yhteisöllisyys näkyy arjessa. Tässä tarvitsisinkin teidän apuanne. Jos ehdit vastata oheisiin kysymyksiin (lyhyesti tai pitkästi :)) olisin todella kiitollinen. Vastaukseen voi halutessaan liittää myös sen montako lasta sinulla on ja minkäikäisten lasten äiti/isä olet. Tarkoitus olisi saada tuloksia jo tällä viikolla ja työn tehtyäni voin laittaa tuloksista myös tänne pienen koonnin. KIITOS JO ETUKÄTEEN JA OIKEIN AURINKOISTA KEVÄTTÄ KAIKILLE!



Millaisena koet perheiden välisen yhteisöllisyyden, mitä se sinulle merkitsee ja millaista se juuri teidän perheen kohdalla kohdalla on?



Toivoisitko esimerkiksi päivähoidon tai jonkun muun tahon (esim. erilaiset järjestöt) järjestävän tapahtumia, joissa perheet voisivat tehdä asioita yhdessä "yhteisönä" vai koetko vain oman perheen ajan tärkeämpänä?



Näkyykö yhteisöllisyys jollain tapaa omassa perheen arjessanne, miten?



Kommentit (1)

Vierailija
1/1 |
14.03.2012 |
Näytä aiemmat lainaukset

perheiden välinen yhteys on tärkeää erityisesti silloin kun tukiverkostot puuttuvat. Meillä eivät kummatkaan isovanhemmat osallistu perheemme elämään erinäisistä syistä johtuen (välirikko välivallan vuoksi, mt-ongelmat) eli meillä ei ole minkäänlaista arjen apua eikä edes henkistä tukea suvun puolelta saatavissa. Olemme perheenä yksinäinen saareke, sillä sukumme ovat pienet ja sisaruksia on vain miehen puolelta yksi (eli yksi täti). Isovanhempien puuttuminen on todella suuri isku, varsinkin kun näen lähiympäristössä miten paljon isovanhemmat auttavat joitain perheitä ja miten helppoa perheillä silloin on (kun vertaa totaalitukiverkottomuuteen).



Pelastus ovat siis muut perheet, eli lapsille saan aikuiskontakteja ja ystäviä muista perheistä. Kun omaa sukua, mummoloita, enoja tai tätejä tai serkkuja ei ole ollenkaan, niin se kontaktipiiri pitää saada muista yhteisöllisistä lapsiperheistä.



Ongelma on vain se että missä kohdata. Itselläni on onni asua uudella OK-taloalueella missä kaikki rakensivat taloa yhtä aikaa ja näin naapuruston lapsiperheet pääsivät yhteisölliseen verkostoon ikäänkuin itsestään. Sama ei kuitenkaan tapahdu luontevasti kaikkialla.



Käymme avoimessa päiväkodissa, vauvauinnissa ja muskarissa, mutta yrityksestä huolimatta en ole saanut näistä paikoista yhteisöllisiä perhetuttavuuksia. Pitäisi siis olla joku "systeemi" jolla tätä yhteiskunta avittaisi.



Olisi ihana jos kunta, varhaiskasvatus tai muu taho ikäänkuin auttaisi järjestämään tällaisia perheitä yhteen. Varsinkin jos vielä olisi näitä tukiverkottomia perheitä, niin siitä saattaisi parhaillaan seurata vastavuoroista auttamista puolin ja toisin. Voisi olla perhetapahtumia, teemailtoja, perheen harrastusiltoja tai keskustelufoorumeita. Ja vielä parempi olisi jos asiaan otettaisiin mukaan se näkökulma että tarkoitus on nimenomaan verkostoitua, ei pelkästään käydä kuuntelemassa luento ja juoda kahvit ja paeta paikalta.



Ymmärrän hyvin että tällaista eivät kaipaa ne joilla mummot auttavat monta kertaa viikossa ja suku asuu lähellä. Mutta nykyään on todella todella paljon perheitä - kuten mekin - jotka ovat totaalisen YKSIN. Eli ei mitään apua mistään.



Tähän asiayhteyteen - vaikka tämä ei kysymykseesi liitykään - toivoisin myös että kunnallista kotiapua voisi olla tarjolla edes meille tukiverkottomille. On ollut useita kriisitilanteita useamman lapsen kanssa jossa on melkein lapset jääneet heitteille, kun apua ei saa mistään. Esim. oma paha sairastuminen (lapset piti hoitaa vakavasti sairaana, ja minusta oli lapsille suoranainen vaara lääkitykseni vuoksi), yhden lapsen joutuminen sairaalaan (mihinkäs ne muut laitetaan), oma onnettomuus puolison ollessa työmatkalla saavuttamattomissa jne jne. Näissä asioissa emme kertaakaan saaneet kunnan kotiapua, koska emme ole lastensuojelutapaus. Jos olisi ollut lastensuojeluasiakkuus niin kodinhoitaja olisi heti tullut viitenä päivänä viikossa, ilmaiseksi.



Eli juuri tällaisia hätätilanteita varten yhteisöllisyys lapsiperheiden välillä olisi myös mitä tärkeintä, eli hädän hetkellä voisi luottaa siihen että naapuri tai ystäväperhe voi edes hetkeksi ottaa lapset hoitoonsa, jotta sillä välin saa asiat järjestettyä ja hankittua vaikka pidempiaikaisen hoitajan.



Lopuksi haluan huomauttaa että lapsiperheiden elämä on tänä päivänä todella polarisoitunutta. On ne perheet, joilla on iso ja rakastava suku ja paljon apua aina tarjolla. Ja on ne perheet, jotka ovat täydellisen yksin ja jotka joutuvat jatkuvasti kamppailemaan jaksamisensa äärirajoilla. Tätä epäsuhtaa olisi mielestäni yhteiskunnan jotenkin tasattava, en nyt tarkoita että ilmaisia hoitajia antamalla, mutta jotain kriisitilanteen tukijärjestelmiä rakentamalla.



Itselläni siis kolme alle kouluikäistä lasta kotihoidossa. Ja lapset on toki tehty tietoisena siitä että apuja ei ole suvun puolelta saatavilla yhtään, eli tämä on toki ollut oma valinta, jolloin valitusoikeutta ei ole :)



Mutta laajemmassa kontekstissa: kaikki ne järjestelmät ja mekanismit jotka tukevat lapsiperheiden yhteisöllisyyttä, ovat nyky-yhteiskunnassa erittäin tarpeellisia ja soisin niitä olevan enemmänkin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla