Miltä tuntuu olla onnellinen vauvastaan...?

onnenhuumasta, mutta ainakin rakastan tuota lasta syvästi, enemmän kuin ketään maailmassa ja rakkaus vain kasvaa. Välillä on vaikeampaa, välillä helpompaa, mutta rakkaus ei muutu, päin vastoin se kasvaa päivä päivältä.



Tuntuuko sinusta kuitenkin, että rakastat lastasi hyvin paljon?



Jos kadut koko lasta päivittäin tai et saa hänestä mitään iloa, arki on pelkkää suorittamista, kannattaisi puhua asiasta neuvolassa. Sinulla saattaa hyvinkin olla edelleen synnytyksen jälkeinen masennus. Siihen on hyvät apuvälineet helposti saatavilla.



T. 1,5 vuotiaan tytön äiti

Mun vauva ei ole enää niin vauva, vaan jo 1v. Eli vauvavuosi meni lähinnä surressa sitä mitä kuraa elämä oli. Mutta miltä se onni tuntuu? Siltä, että on ihanaa huomata, että oma lapsi on olemassa ja oppii kokoajan asioita, joiden seuraamisesta nautin. Huomaan nyt voivani nauttia lapsen hymystä, leikeistä ja uuden oppimisesta, toisin kuin ennen.

Joskus se onnen huuma tulee heti. Joskus sitä ei tule koskaan, vaan kiintymys lapseen tulee pikkuhiljaa ja kasvaa vuosien myötä lämmöksi lasta kohtaan ja iloksi lapsesta.



Eka vuosi voi olla niin rankka, ettei siinä ole tilaa millekään onnen huumalle. Elämä helpottuu ihan olennaisesti kun lapsi kasvaa, alkaa puhumaan ja ilmaisemaan itseään.



Minä rakastuin esikoiseen heti, mut kuouksen kanssa oli vaikeampaa. En mä oikeastaan tuntenut häntä kohtaan juurikaan rakkautta ensimmäisen vuoden aikana. Sitten jotakin tapahtui ja jotenkin heräsin takaisin tähän maailmaan omana itsenäni. Aloin iloita asioista, ja iloita lapsesta.



Tsemppiä vaan. Kunhan lapsi saa hyvää huolenpitoa, ei hänellä ole hätää, vaikka omat tunteesi kehittyisivätkin pikkuhiljaa.

Suosittelen hakeutumaan vaikka neuvolapsykologin juttusille.

Kyllä mä rakastan vauvaani. Kai. En rakasta sitä samalla tavalla kuin esim. miestäni. Joku joskus sanoi, että äidinrakkaus on sellaista, että et ole tuntenut mitään vastaavaa ketään miestä kohtaan. Pitää kyllä sanoa, että rakastan miestäni edelleen hyvin paljon ja jollakin tapaa myös varmaan lastani. Tekisin hänen puolestaan mitä vaan ja suojelen ja puolustan häntä, mutta mitään vahvoja onnellisuuden tunteita häntä kohtaan ei ole :( Velvollisuutta kylläkin.

Onko vauvavuosi ollut tosi rankka?

Oliko lapsi kovin erilainen kuin toivoit / kuvittelit?

Oletko yksinäinen vauvan kanssa?

Oletko totaalisen univajeen riivaama?

Oletko ehkä sairastunut synnytyksen jälkeiseen masennukseen?

Ihana kuulla, että se tunne voi tulla vielä myöhemminkin! Rankkaa on kieltämttä ollut. Mutta olisiko sen kestänyt parmmmin, jos olisi siinä huumassa..?



Ja en ole tästä "tunteettomuudesta" puhua kelläkään kun kaikki ympärillä pitävät jotenki itsestäänselvänä, että elän jossain ihanassa vauvamaailmassa. Olen myös toki esittänyt, että asia on niin... En vain ole uskaltanut sanoa (myöntää) totuutta.

mutta minulle onnentunne tuli laitoksella, kun synnytys oli onnellisesti ohi, ja lapsi terve, ja kaikki hyvin. Yöllä imettäessäni vauvaani olin ihan höperö onnesta. Kiitollinen siitä, että olen tällaisen ihmeen saanut elämääni.



Meillä kun viisi vuotta kärsimme lapsettomuudesta. Kyllä sen jälkeen kun oman vauvan saa, ja kaikki menee hyvin, niin osaa olla onnellinen lapsesta.



Sinulle sanoisin, että älä ota paineita tunteistasi. Elä omaa elämääsi, äläkä liikaa mieti mitä pitäisi kulloisessakin elämäntilanteessa tuntea. Joskus ne paineet/odotukset vain tekevät hallaa, eli suo itsellesi "tunteettomuutesi" niin ehkä ne tunteet sieltä vapautuvat pikkuhiljaa. Oikeasti luulen, että rakastat syvällä sisimmissäsi lasta, mutta se vauva-ajan rankkuus ja yhtäkkinen elämänmuutos voi vain kuihduttaa hetkellisesti sen tunnetilan, jossa sitä "suurta onnea lapsesta" pitäsi muka tuntea. Anna aikaa ja armoa itsellesi. Sinä olet lapselle oikea äiti, eikä sinun tarvitse tuntea tai elää elämääsi muiden kaavojen mukaan.

Onko vauvavuosi ollut tosi rankka?

Oliko lapsi kovin erilainen kuin toivoit / kuvittelit?

Oletko yksinäinen vauvan kanssa?

Oletko totaalisen univajeen riivaama?

Oletko ehkä sairastunut synnytyksen jälkeiseen masennukseen?

Onhan tämä ollut aika rankkaa, mutta ei kai mitään poikkeuksellista. Erilainen hän oli, mitä olin kuvitellut. Haaveilin vaunulenkeistä yms ja haaveiksi ne sitten jäivätkin erinäisistä syistä. En ole yksinäinen vauvan kanssa, mutta univajeen riivaama kyllä. Mies kyllä osallistuu ja hoitaa, mutta en vain osaa nukkua ja rentoutua, vaikka saisin. En ole miettinyt tuota masennusta.. Tuntuu, että olen ainao maailmassa (vaikka näin ei varmasti ole)

Kyllä se äidinrakkaus on vahva tunne, täysin hullaantunut minä ainakin olin vauvaani. Rakkaus oli kaiken voittavaa, ihanaa, jota ei todella voi verrata rakkauteen miestä kohtaaan.Ja minä todellakin rakastan myös miestäni.



Olisiko jotain hormoneista johtuvaaa masennusta sinulla?

miltä se huuma tuntuu, koska itse koin sen esikoiseni kanssa.



Se on aivan pökerryttävä tunne, lähentelee jo varmaan jonkin tyyppistä "hulluutta". Olin vain niiin superonnellinen pienokaisestani, hän oli mielestäni kauneinta, ihmeellisintä ja ainutlaatuisinta, mitä maa päällään kantaa, enkä voinut väsyä tuijottamasta vauvaani.



Vaivuin mielelläni symbioosiin vauvan kanssa ja minun oli helppo tyydyttää hänen tarpeitaan. Imetys, nukuttaminen, vaipanvaihto ym. hoitotoimet eivät tuntuneet työltä tai ikävältä velvollisuudelta, joka on pois omasta ajasta vaan pikemminkin päin vastoin. Vihdoinkin tunsin olevani jollekin tarpeellinen ja elämässäni oli ihan uudenlaista sisältöä.



Toisen lapsen kanssa en kokenut enää samanlaista huumaa, mutta silti rakastan häntä aivan yhtä paljon. Itse asiassa, toinen lapseni on paljon helpompi luonteeltaan, joten häntä on myös "helpompi" rakastaa, kuin temperamentiltaan haastavaa esikoista.



Summa summarum: ei siihen onnen huumaan ole mikään pakko päästä, varmasti osaat huolehtia vauvasta vähemmälläkin ja olet kiintynyt häneen. itse asiassa luulen, että olin esikoisen saatuani hetken aikaa hieman rasittava ihminen läheisilleni... :) Toki jos mielesi on täynnä pelkästää mustia ajatuksia, kehoittaisin minäkin tutkituttamaan tuon masennuksen, se kun on kuitenkin helposti hoidettavissa.

Tulipa vielä mieleeni, kuten jo edellinen vastaaja sanoikin, että ei sinun tarvitse ottaa paineita tai tuntea huonoa omaatuntoa tunteistasi. Jo se, että vaivaudut miettimään, mitä pitäisi tuntea, kertoo, että välität lapsestasi ja varmasti paljon! Eihän parisuhteenkaan rakkaus ole aina sitä onnentunnetta, vaan sitä, että kestetään myös kivikot. Kun ihmiselle heitetään tuollainen kivikko, että yhtäkkiä pitäisi pystyä ympäri vuorokauden vastaamaan jonkin "alienin" (ts. täysin vieraan yksilön) tarpeisiin, ei se helppoa ole! Kait sitä ajan kanssa tutustuu lapseensa ja oppii huomaamaan ne rakastettavat asiat ja nauttimaan niistä. Näin minä nyt ajattelen, kun se onni lapsesta on vihdoin vähän löytynyt.

miltä se huuma tuntuu, koska itse koin sen esikoiseni kanssa.

Se on aivan pökerryttävä tunne, lähentelee jo varmaan jonkin tyyppistä "hulluutta". Olin vain niiin superonnellinen pienokaisestani, hän oli mielestäni kauneinta, ihmeellisintä ja ainutlaatuisinta, mitä maa päällään kantaa, enkä voinut väsyä tuijottamasta vauvaani.

Vaivuin mielelläni symbioosiin vauvan kanssa ja minun oli helppo tyydyttää hänen tarpeitaan. Imetys, nukuttaminen, vaipanvaihto ym. hoitotoimet eivät tuntuneet työltä tai ikävältä velvollisuudelta, joka on pois omasta ajasta vaan pikemminkin päin vastoin. Vihdoinkin tunsin olevani jollekin tarpeellinen ja elämässäni oli ihan uudenlaista sisältöä.

Toisen lapsen kanssa en kokenut enää samanlaista huumaa, mutta silti rakastan häntä aivan yhtä paljon. Itse asiassa, toinen lapseni on paljon helpompi luonteeltaan, joten häntä on myös "helpompi" rakastaa, kuin temperamentiltaan haastavaa esikoista.

Summa summarum: ei siihen onnen huumaan ole mikään pakko päästä, varmasti osaat huolehtia vauvasta vähemmälläkin ja olet kiintynyt häneen. itse asiassa luulen, että olin esikoisen saatuani hetken aikaa hieman rasittava ihminen läheisilleni... :) Toki jos mielesi on täynnä pelkästää mustia ajatuksia, kehoittaisin minäkin tutkituttamaan tuon masennuksen, se kun on kuitenkin helposti hoidettavissa.

Rakkasu omaan lapseen on juuri tälläistä. Osasit hyvin kuvailla asian :)

on kuin rakastumisen ensihuuma kertaa tuhat. Sydän pakahtuu kun häntä katsot. t.kolmen äiti

En ole tuota masennusta tosiaan miettinyt edes. Ja en tiedä kuinka ottaisin sen puheeksi neuvolassa. Siellä kun kuitenkin olen aina niin reipas ja eihän siellä kukaan kysy, että oletko onnellinen. Ja vaikka kysyisi niin sanoisin, että tietysti olen.



Haluaisin niin kovin tuntea sen huuman. Tuntuu, että jään jotain suurta kokemusta paitsi. Ja olen varma, että vaikka lapsi hoivaa ja leikkiä saakin, vaistoaa hän sen varmasti ja se saa mut tosi surulliseksi.

Mistään ei saa oikein kiinni, ei omista tunteistaankaan. Puhuisin asiasta neuvolassa, synnytyksen jälkeiseen masennukseen saa apua!

Onko vauvavuosi ollut tosi rankka? Oliko lapsi kovin erilainen kuin toivoit / kuvittelit? Oletko yksinäinen vauvan kanssa? Oletko totaalisen univajeen riivaama? Oletko ehkä sairastunut synnytyksen jälkeiseen masennukseen?

Onhan tämä ollut aika rankkaa, mutta ei kai mitään poikkeuksellista. Erilainen hän oli, mitä olin kuvitellut. Haaveilin vaunulenkeistä yms ja haaveiksi ne sitten jäivätkin erinäisistä syistä. En ole yksinäinen vauvan kanssa, mutta univajeen riivaama kyllä. Mies kyllä osallistuu ja hoitaa, mutta en vain osaa nukkua ja rentoutua, vaikka saisin. En ole miettinyt tuota masennusta.. Tuntuu, että olen ainao maailmassa (vaikka näin ei varmasti ole)

niin että kukaan ei ymmärrä väärin...



Tässä meidän yhteiskunnassamme hyvä äitiys määritellään kapeasti, ja on olemassa vain yksi ainoa "oikea" tapa olla äiti; sellainen, jossa äiti on lapsestaan onnellinen joka hetki. Jotta ympäristö ei huolestuisi, on äidin pyrittävä käyttäytymään niin, että muut ymmärtävät että hän rakastaa lastaan ja pitää tätä ihmeellisenä. Vaikka omat tunteet olisivat laimeita tai vaikka hän ei olisi kovinkaan onnellinen. Tälle on oma sanakin; äiti käyttää "äitinaamaria". Se voi olla ahdistava naamari, jos se johtaa siihen että äiti ei luota siihen, että hänen vaistomainen tapansa toimia olisi oikein, vaan hän on jatkuvasti herkkä sille, miten missäkin tilanteessa "kuuluisi" käyttäytyä.



On tosi hyvä, että ap on rehellinen itselleen ja omille tunteilleen, koska vain sillä tavalla voi luoda aidon suhteen lapseen, niin että lapsi voi kehittyä ja saada terveen tunne-elämän. Naamarin taakse kätkeytyvät äidit voivat olla näennäisesti rakastuneita vauvaansa, mutta kuitenkin lasta kohtaan etäisiä ja välinpitämättömiä, koska he eivät tunnista noita todellisia tunteitaan.



Omilla kavereillani on nykyään monilla jo vähintään se kaksi lasta, ja heidän kanssaan olemme paljon keskustelleet siitä, millaista äitiys todella joskus on, kuinka rankkaa ja kuinka se herättää itsessä tunteita joita on vaikea hyväksyä. Esikoisen kohdalla en olisi ikinä uskaltanut keskustella tällaisista asioista kenenkään kanssa, koska pelkäsin niin että minut leimattaisiin jotenkin kylmäksi, epäterveeksi ja huonoksi äidiksi. Ja niin tekivät kaverinikin; monet meistä vetivät äitinaamarin päähänsä kun lähtivät puistoon ja perhekerhoihin.Onneksi siitä voi ja pitää luopua ajan kanssa.

Jos kuitenkin pidät katsekontaktia vauvaas, hymyilet, lepertelet jne., eli vuorovaikutus on kunnossa. Ja hei, monet ovat kertoneet, että se huuma tulee vasta toisen lapsen kanssa, eka on ikäänkuin sellainen "harjoituskappale". :)

niin että kukaan ei ymmärrä väärin...

Tässä meidän yhteiskunnassamme hyvä äitiys määritellään kapeasti, ja on olemassa vain yksi ainoa "oikea" tapa olla äiti; sellainen, jossa äiti on lapsestaan onnellinen joka hetki. Jotta ympäristö ei huolestuisi, on äidin pyrittävä käyttäytymään niin, että muut ymmärtävät että hän rakastaa lastaan ja pitää tätä ihmeellisenä. Vaikka omat tunteet olisivat laimeita tai vaikka hän ei olisi kovinkaan onnellinen. Tälle on oma sanakin; äiti käyttää "äitinaamaria". Se voi olla ahdistava naamari, jos se johtaa siihen että äiti ei luota siihen, että hänen vaistomainen tapansa toimia olisi oikein, vaan hän on jatkuvasti herkkä sille, miten missäkin tilanteessa "kuuluisi" käyttäytyä.

On tosi hyvä, että ap on rehellinen itselleen ja omille tunteilleen, koska vain sillä tavalla voi luoda aidon suhteen lapseen, niin että lapsi voi kehittyä ja saada terveen tunne-elämän. Naamarin taakse kätkeytyvät äidit voivat olla näennäisesti rakastuneita vauvaansa, mutta kuitenkin lasta kohtaan etäisiä ja välinpitämättömiä, koska he eivät tunnista noita todellisia tunteitaan.

Omilla kavereillani on nykyään monilla jo vähintään se kaksi lasta, ja heidän kanssaan olemme paljon keskustelleet siitä, millaista äitiys todella joskus on, kuinka rankkaa ja kuinka se herättää itsessä tunteita joita on vaikea hyväksyä. Esikoisen kohdalla en olisi ikinä uskaltanut keskustella tällaisista asioista kenenkään kanssa, koska pelkäsin niin että minut leimattaisiin jotenkin kylmäksi, epäterveeksi ja huonoksi äidiksi. Ja niin tekivät kaverinikin; monet meistä vetivät äitinaamarin päähänsä kun lähtivät puistoon ja perhekerhoihin.Onneksi siitä voi ja pitää luopua ajan kanssa.

Musta tuntuu just tältä!!!! En uskalla näyttää niitä laimeita (oikeita) tunteita, koska sitten olen tunteeton (ja juuri kylmä!!) ja huono äiti ja lapsesta tulee ihan järkyttävä ongelmakimppu. Ja se jos mikä ahdistaa ja saa tuntemaan itsensä niin ulkopuoliseksi. Sen takia on ollut helpompi mennä esittämään mukaan siihen "olen onnellinen" -showhun. Kotona saan olla oma itseni.

Olen soimannut tästä tunteettomuudesta itseäni niin paljon, että se on jo vähän vaikuttanut parisuhteeseenikin. Onneksi mies on kuitenkin aidosti siinä vaaleanpunaisessa kuplassa (mikä joskus ärsyttää todella paljon!). En edes uskalla miettiä toista lasta, sillä pelkään, että tämä tunne ei muutu mihinkään.

En ole koskaan ollut mikään vauvahaaveilija/kuumeilija, vaan lapset ovat olleet ihmisiä siinä missä aikuisetkin. Leikkiä olen kovasti tykännyt sisarusteni lasten kanssa.

Siksi tämä tunteettomuus tuntuu niin jotenkin pahalta ja yllättävältä. Pelkään, että en rakasta omaa lastani tarpeeksi?!

Ehkä se tulee seuraavasta lapsesta



Tuli eka päivänä itselle, kun aloin hoitaa vauvaani ja samoin muitenkin lasten kanssa. Näemmä siitäkin saa olla kiitollinen, kun ei se sitten kuitenkaan automaattista olekaan.