Perhe/koulutustaustojemme pahin näkyvä ero on erilaiset puhetyylit

Oikeastaan nykyinen ajatukseni on, että annan ajan kulua ja katson miten yhteislomme sujuu. Jos aina vaan takkuaa ja miehen huonot puheet jatkuvat, niin sitten eroan. Mutta nyt on ollut minussakin paljon syytä, olen väsyksissä pienten lasten kanssa kotona, ja nalkuttamisellani provosoinut miestä haukkumaan. Ajattelen, että töihin palatessani ja pahimpien valvomisvuosien jälkeen näkee vasta kunnolla, miten parisuhde toimii. Nyt olemme väsyneitä molemmat, ja väsyneenä kielenkäyttö molemmilla välillä alakanttiin. Toisaalta myös tiedän, ettei tuo perustaso puheessa johdu väsymyksestä, vaan ihminen puhuu kuten pohjimmiltaan on. Eli miten siis tulla toimeen tämän ajatuksen kanssa? Duunarimieheni puhetyyli on jotain aivan muuta, kuin omassa perheessä ja minun ajatuksissani on ok.



Sori epäselvä viesti, pikkuinen tässä kainalossani, puuronkeiton lomassa..

Enempää en ehdi kommentoimaan, mutta pikaisesti näppäilen ensimmäisen ajatukseni: ämmäksi haukkuvat muutkin kuin duunarit, ei siis ole koulutustasosta kiinni. On myös totta, että ehkä ei kannata laittaa liian paljon painoa asioille nyt, kun rankimmat vuotenne päällä.

mutta minusta tuntuu, että puhetyyliä enemmin sinua harmittaa hänen duunariammattinsa (?) ja sivistyksen ja koulutuksen puutteensa. Puhetyyli on vain näkyvä ilmentymä siitä. En osaa neuvoa sinua, olen nimittäin itse naimisissa samantyylisen miehen kanssa. Joskus harmittaa, kun miestä ei kiinnosta esim. poliittiset ja ekologiset asiat, mieluummin puhuu vaikka automerkeistä.

Itse olen ns. duunari, samoin vanhempani, eikä kukaan meistä käytä tuollaista kieltä kuten miehesi. Kaikki duunarit eivät kiroile, tupakoi, juopottele, viihdy lähiöbaareissatms. Muodollisen, akateemisen koulutuksen puute ei saisi olla tekosyy huonolle käytökselle.

Kyllä harmittaa myös se. Ärsyttää, kun mies marmattaa huonosta työpaikasta, pienestä palkasta, kaikesta, tekee mieli sanoa että olisit opiskellut kuten muutkin.



Mutta kielenkäyttö todella on ikävä asia, vaikuttaa jokapäiväiseen arkeen, siinä viihtymiseen. Lapsiin. Asiat, arkiset, voi esittää niin monella tavalla. Mutta todella mies kyllä yrittää ja on skarpannut. Kiukkuisena vaan sitten ottaa asenteen, että mitä väliä. Eilen kyllä olin tyytyväinen, kun suuttuessaan ei kironnut vaan tajusi mennä toiseen huoneeseen hetkeksi vetämään henkeä, ja sitten tuli taas tavallisesti jatkamaan puuhia lasten parissa. Eli puheeni tosiaan mennyt perille. Ja että neuvoo lapsille asioita, opettaa sanomaan kiitos, pyytämään nätisti jne. Ei vaan aina tajua, että oma esimerkki on se ratkaisevin.



Mutta tämä koko asetelma, että neuvon ja opastan, eihän sen niin kuuluisi mennä.. Omassa arvostuksessani miestä kohtaan on kyllä vajetta.

Minunkaan mieheni ei tupakoi, juopottele, viihdy lähiöbaareissa. Eli tuo kielenkäyttö oikeastaan ainoa pahe. Siksi niin ärsyttääkin.

Ajattele, että joka miehessä (ja naisessa) on jotain huonoa mikä puolisoa ärsyttää. On akateeminen, duunari tai mikä tahansa. Sun miehessäsi se hyvä puoli, että ainakin petrannut ja yrittää.

Käytän niitä joskus itsekin tehostaakseni puhetta, ilmaistakseni kiukun tai hämmästyksen astetta.



Minusta on pikemminkin pikkuporvarillista ja sievistelevää, vähemmän sivistynyttä järkyttyä siitä, että joku puhuu eri tavalla kuin itse.



Ihan TOSISSAANKO sinä olisit valmis eroamaan miehestä ruman kielenkäytön takia, kun tämä suututtuaan sinua haukkuu???



Sinulla - anteeksi nyt vaan - on siinä tapauksessa iinasen epärealistinen käsitys siitä, millaisia miehet tuppaavat olemaan. Täydellistä miestä ei olekaan, aina heissä jokin piirre puolisoa kaivelee ihan samoin kuin meissä vaimoissakin.



On hyvä asia, että miehesi välttää mesoamista lasten kuullen. Ja on hyvä, että hän mieluummin sanoo ruman sanan kuin esimerkiksi rikkoo tavaroita, saati käyttää väkivaltaa.

ja käytän väsyneenä/suuttuneena ihan hirveää kieltä. Kiroilen ("kuin rekkamies...), puhun epäkohteliaasti jne. Kaiken lisäksi ammattini liittyy oikeakielisyyteen. Toivottavasti insinöörimieheni ei nyt jätä minua.



Ja muuten, yritän kovasti koko ajan parantaa tapojani, mutta en vain tunnu osaavan. Luulen, että se on temperamenttikysymys. Olen nopeasti kiihtyvä, impulsiivinen. Tämä hyvässa ja pahassa. Osoitan myös rakkautta, ihastusta, kiinnostusta, innostusta jne. hyvin voimakkaasti.



Mutta silti, en haluaisi että lapseni oppisivat huonot tapani. Ja todella yritän!

Mun mieheni muuten myös puhuu "hellyyssanoja" paljon minua voimakkaammin. Ns. lässyttää lapsille, mitä mä en osaa ollenkaan. Käyttää aina heistä kultarakas-nimitystä jne. Mutta jotenkin siltikin todella vaikea hyväksyä noita rumuuksia, vaikka sen vastapuolena on tuo lempeys. On hyvin temperamenttinen, impulsiivinen ihminen. Tuohon edelliseen vaan kommentoiden nämä.

kontrolloivuuteen, pakko-oireiisiin? Kuulostat jotenkin neuroottiselta ja vaativalta persoonallisuudelta. Ohjailet, määräilet, luot sääntöjä, joihin koko perheen on mukauduttava kuin näytelmärooleihin.