en saata katsoa tuota "Tuntematonta emäntää"

sota-ajan äideille, jotka kasvattivat yksin lapset puutteen keskellä, ei ollut nykyajan vempaimia auttamassa (imuria, pyykinpesukonetta, kuivuria, tiskikonetta, jääkaappia, pakastinta jne), mies rintamalla - ei tiedä tuleeko elävänä takaisin- ja siinä samalla hoidat karjan ja pellot.



Kyllä elämä on ollut raskasta, ja vaikeaa. Arvostuksen annan Tuntemattomalle emännälle!



Ajatelkaa, aika moni mies, joka palasi rintamalta kotiin oli jollakin tavalla psyykkisesti vaurioitunut sodasta. Miehet palasivat sairaina, jotkut alkoivat juopotella, toiset olivat muuttuneet hermostuneiksi, ahdistuneiksi ja väkivaltaisiksi. Toiset hiljaisiksi, sisäänpäinkääntyneiksi. Sodasta palasi eri mies, kuin sinne meni. Surullista.

Tää pullamössösukupolvi juoksis edellä vihollista pakoon,ei puhettakaan taistelusta!

minullakin liippaa tosi läheltä. Vanhempani ovat sota-ajan vauvoja... Ihana ohjelma, olin tosi liikuttunut ja vaikuttunut.



Ja tosiaan, niinkuin ohjelmassa sanottiin: sota ei vienyt vaan viittä vuotta pois, se vei koko elämän. JOs se mies palasi elävänä, niin vähintään olivat ne psyykkiset ongelmat ja perheen alistuminen...



aloin sitten miettiä omaa itseäni, miksi minä olen tälläinen, miksi vanhempani ovat sellaisia kuin ovat ja mitä he ovat lapsuudessaan kokeneet. Miten se on muokannut heidän persoonaansa ja miten se on heijastunut heidän tapaansa käsitellä asioita ja kasvattaa lapsia. Ovatko toistaneet vanhempiensa tapaa, vai ovatko onnistuneet katkaisemaan kierteen...Moneenko sukupolveen sota on vaikuttanut ja näkyykö vaikutukset vielä?



Tälläistä kevyttä pohtimista aamuun...

Se pitäisi ehdottomasti näyttää koulussa esimerkiksi yläasteikäisille.

TV:ssa nimittäin , tulossa 8 surmanluotia. Se oli suomalaista maaseuturealisimia pahimmillaan.

Onnellista loppua ei tullut, sillä Pasanen surmasi vaimonsa melkein ensi töikseen vankilasta päästyään.

murtuivatko sellaiset miehet herkemmin sodassa, joilla oli ollut onnellinen lapsuus? Jos niitä ei elämä ollut vielä kovettanut, ja se julmuus sorti ne?



Mun molemmilla ukeilla oli alkoholin värittämä väkivaltainen ja hirveän köyhä lapsuus, isä hakkasi ja löi, toinen jäi 3 veenä puoliorvoksi. Molemmat oli sodassa, toinen Rukajärvellä, toinen sotavankina myös ja Tali-Ihantalassa, itse kertoi tappaneensa venäläisiä ja räjäyttäneensä panssarinyrkillä tankin, jonne kuoli venäläiset. Tankinraunioista on valokuvakin. Joskus hän sanoi, että näkihän hän desanttien raiskaamia naisiakin, joille oli tehty vaikka mitä, mutta ei hän siitä sulle puhu. (Mummoni sitten kertoi pari tarinaa) Mitaleita oli monta. Silti hiljan kuollut ukkini oli mitä kunnollisin, kiltein, suoraryhtisin ja lapsiystävällisin mies, oikein kakaroiden suosikki, eikä ikinä lyöny ketään, taputteli päähän vaan. Aina piti toisista huolta ja katsoi toisten perään. Semmoinen äijä, joista voisi sanoa mies täyttä rautaa, ei mikään kusihousu. Sodan jälkeen alkoi kova raskas työ, ja sen se hoiti kunnialla, ja neljä mukulaa siinä sivussa. Kun mä sain suvun ekan ylioppilaslakin, se oli haljeta ylpeydestä.



Toinen kuoli pumppuunsa nuorena enkä ehtinyt tavata, mutta isäni kaipasi häntä valtavasti, ja 89-v. mummoni muistelee aina ikävällä eikä mennyt uusiin naimisiinkaan, vaikka jäi 38-veenä leskeksi. Ei se vaan saanut miestään mielestään.



Koville ne naiset ja miehet joutui, ja arki oli muutenkin kymmenen kertaa vaikeampaa kuin nyt. Me nykyajan akat valitetaan aivan tyhjästä tiskikoneinemme, pesukoneinemme ja patterista väännettävine lämpöinemme!