Sinä joka erosit rakentamisen "takia". Mikä siinä teidät erotti?

Se vain eriä, ettemme ole eronneet. Elämä on vaan yhtä taistelua. Olen suuresti pettynyt elämäni rakkauteen!



Hui, kun meinaa itku tulla kun lukee tuon sinun kirjoituksen, miten voikin olla noin identtinen? Mitä mun täytyis tehdä nyt? Olen välillä ratkiamaisillani raivosta!

Pidin miestä aikaansaavana tyyppinä, ihmisenä joka tekee ja touhuaa, mutta rakennusaika paljasti jotain ihan muuta.

Meille mieheni kanssa kävi niin, että aliarvioimme hommiin kuluvan ajan ja osittain myös omat tietomme aiheesta. Valmista tuli sitten aiottua hitaammin, koska jouduimme tekemisen keskellä myös opettelemaan asioita ja ottamaan niistä selvää.

Aluksi minä olin enemmän hommista vastuussa, koska miehellä on todella aikaavievä työ. Mies toisinaan kummasteli, miten en ollut enempää ja nopeammin saanut aikaiseksi. Yritin selittää hänelle, miten aikaa voi mennä todella paljon asioiden selvittelyyn ja mm. siihen, että remppaporukan kanssa setvitään selvästi överisti hinnoiteltuja hommia (tekivät ensin tuntityötä hyvällä vauhdilla ja asialliseen hintaan, mistä syystä teetimme lisääkin tuntitöinä, ja sitten yhtäkkiä ajankäyttö muuttui täysin ja kustannukset nousivat pilviin).

Mies vähätteli työtäni ja äksyili saamattomuudestani, kunnes joutui itse myöhemmin puikkoihin. Tämä oli siinä vaiheessa, kun homma jo eteni osittain omalla painollaankin, mutta kyllä joutui mies ihan yhtä pulaan kuin itsekin olin joutunut.

Lopulta hyväksyimme tosiasiana, että tällaista se rakentaminen on, varsinkin jos tavanomaiset perusratkaisut eivät kelpaa, ja hoidimme homman loppuun oman jaksamisemme ja budjettimme mukaan. Pieniä sisustusjuttuja jouduttiin jättämään kokonaan poiskin, kuten näyttävä liukuovisysteemi eräästä kohdasta. Toteutamme sitten, kun on varaa.

Eroa ei tullut, eivätkä käsityksemme toisistamme myöskään muuttuneet radikaalisti - ainoa mikä muuttui, oli käsityksemme tällaisen suuren hankkeen läpiviemiseen tarvittavasta ajasta, sinnikyydestä ja tietopohjasta.

Oletko varma, että itselläsi on asioista oikea käsitys ja ettet syyllistänyt miestäsi turhaan? Itse jäin miettimään, mikä tilanteemme olisi nyt, jos hankkeemme olisi ollut alusta loppuun minun vastuullani ja miehelle olisi jäänyt aiempi, epärealistinen kuva siitä, kuinka helposti ja nopeasti kaiken tulisi sujua.

Exäsi siivoamattomuus jne. voivat olla merkkejä burn outista ja sitä seuraavasta masennuksesta. Itsekin olen tällä hetkellä aika lopussa, energiatasot nollassa ja mieli maassa. Onneksi ihana, onnistunut uusi koti hieman helpottaa oloa. Mutta jos tästä ero olisi tullut ja olisin yksin jäänyt yhteiseksi tarkoitettuun kotiin asumaa, en tiedä miten jaksaisin enää elää.

Ei ollut mies yksin vastuussa. Olimme lapseton pari ja vietimme tasan yhtä paljon aikaa rakennuksella. Lopulta se meni niin, että minä soittelin ammattilaisille, kysyin neuvot ja avut. Lisäksi hoidin kaikki ostot, jotta saimme oikeat määrät.



Ei mua se haitannut, että mies ei osannut/tiennyt, lähinnä haittasi se, että mikään apu ei kelvannut ja ei voinut myöntää, että ei osaa. Ihan järjetöntä hakata päätä seinään ja yrittää yksin keksiä mikä olisi järkevintä.

Jihaa, sekin autotalli maksettu syksyllä!

ne suurimmat ongelmat tulee kai rahasta ja ajasta ja näiden aiheuttamasta stressistä.



Talonrakentamiseen menee paljon rahaa ja sen sitten tietysti haluaisi käyttää mahdollisimman viisaasti. Harva ensimmäistä kertaa taloa rakentava tajuaa, mitä se viisaasti on - ja useimmat tajuavat, etteivät tajua, vaikkeivät sitä myönnäkään. Tästä tulee hirveä stressi, kun jokainen yrittää vakuuttua omien valintojensa oikeudesta ja paremmuudesta, jottei se käsittämättömän iso kasa rahaa menisi hukkaan. Jos niitä valintoja sitten sattuu perheen sisällä olemaan useampia erilaisia, siinä onkin äkkiä ongelma. Tältä välttyy, kun osaa ajatella, että ne nyt vain ovat valintoja, niissä ei ole yhtä ainoaa oikeaa ja ne voi tarpeen vaatiessa vaihtaa myöhemmin. Ja raha on vain rahaa, sitä saa pankista lisää.



TOinen ongelmapiste on aika. Varsinkin, jos toinen on rakennuksella ja kaupoilla (tai hänen pitäisi olla, jotta työ edistyisi) ja toinen kotona lasten kanssa. Yleensä se kotona lasten kanssa oleva kuvittelee, että hänen osansa on vaikeampi ja että toisen pitäisi selvitä nopeammin ja olla kotona tukena enemmän. Raksalla oleva taas kokee, että häneltä vaaditaan monessa paikassa yhtäaikaa olemista. MOlemmat kokemat tulleensa huijatuiksi ja petetyiksi ja laiminlyidyiksi ja hyväksekäytetyiksi. Tältä välttyy, kun sinne raksalle mennää, yhdessä, koko perheenä. Se lapsista vastuussa oleva ei pysty siellä mitään tekemään, mutta näkeepähän kuitenkin puolisoaan ja puolisokin näkee perhettään.

Niin kauan meni kohtalaisesti kun mies hoiti raksahommat ja minä pienet lapset. Sitten kun talo valmistui, mies selvästi turhautui kun ei ollutkaan "mitään" tekemistä. Alkoi haalimaan harrastuksia ja tuli selväksi, että kotona ei viihdy.

Kuinka väärässä olinkaan kun vaan odotin, että se talo valmistuisi ja sitten meillä olisi aikaa toisillemme ja lapsille, matkustelisimme yhdessä ja nauttisimme uudesta talostamme.

No, siellä talossa asuu nyt mies uuden naisensa kanssa.

Jihaa, sekin autotalli maksettu syksyllä!

mutta veikkaisin syyksi

-epärealistisia odotuksia rakentamisajasta ja valmiista talosta

-työelämän, kotiarjen ja rakentamisprojektin henkisiä voimia verottavaa rasitusta, fyysinen väsymys

-yksinjäämisen tunnetta kun toinen raataa rakennuksella "eikä huomioi minua".

Edellä olevista johtuen kommunikaation ja levon puute molemmilla. Veikkaisn että jos sen väsymisen ja loppuun palamisen molemmat muistaa ja hyväksyy ja huomioi välillä myös toista... Niin eron partaalla oleva parikin voisi seuraavana vuonna olla onnellinen uudessa talossaan.

Ei kai se projektina hirmusti eroa vauvavuodesta, monet eroaa silloikin ja ihan samoista syistä...kun ei jakseta eikä puhuta.

Pidin miestä aikaansaavana tyyppinä, ihmisenä joka tekee ja touhuaa, mutta rakennusaika paljasti jotain ihan muuta. Rivitalossa kaikki pikkuhommat sujuivat kohtuullisesti ja mies tuntui hyvin tietävän asioista. Lisäksi antoi ymmärtää, että rakennushommat on tuttuja.



Rakennusaikana suurin osa miehen ajasta meni seisoskeluun ja huokailuun. Syyksi paljastui, että ei tiennyt rakentamisesta oikein mitään, mutta ei voinut kysyä keneltäkään. Kun meni rautakauppaan, osti summamutikassa tavaraa, koska ei voinut kysyä myyjältä paljonko tarvitaan. Kun hankittiin kalusteita, ei halunnut lukea mitään asennusohjeita tai kysyä keneltäkään vinkkejä. Kun ammattimiehet olivat paikalla, esitti reteästi, että tietää tasan tarkkaan mistä puhuu, vaikka tosiasiassa käytäntö osoitti jotain ihan muuta.



Lisäksi jätti asioita hoitamatta eli sovittiin, että töistä tullessaan käy rautakaupassa, ei koskaan käynyt. Lopulta jouduin itse lähtemään ja aikaa tuhlaantui tolkuttomasti. Sama koski laskujen maksamista, pankkiasioita jne. Missään vaiheessa ei suostunut myöntämään, että oikeasti vaan on tosi pihalla rakentamisesta, eikä oikeastaan edes pitänyt koko hommasta.



Koko rakennusaika oli aivan järkyttävää riitelyä ja kun talo valmistui, pakkasin kamani. Mies jäi asumaan sinne, mutta ei saanut viimeisteltyä mitään keskeneräisiä juttuja ja lopulta kävin isäni kanssa laittamassa viimeiset listat yms. Sen vuoden aikana kun asui talossa yksin ennen myyntiä, ei siivonnut kertaakaan.



Olin itsekin puulla päähän lyöty: miten vasta rakennusprojekti antoi ihmisestä sen oikean kuvan. Siihen asti kaikki oli hyvin.