Olis ihana sairastua syömishäiriöön

up

Tää on niin hullua. Sit YTHS ei ota tosissaan... 15 vuotta anoreksiaan sairastumisesta enkä koskaan parantunut, syömishäiriö vaan vaihtui toiseen. Vihaan itseäni kun en kykene edes laihtumaan siksi ihanaksi omaksi itsekseni joka oikeasti olen. Itken itseni uneen öisin enkä jaksa enää.

Kun haluut uhrata henkesi, terveytesi, perheesi hyvinvoinnin ja minkä vuoksi : itserakkaan sairauden mistä ei seuraa kuin pakko-oireita, vihaa, katkeruutta lähimmäisiäsi ja muita kohtaan, sairasta kontrollia ja lopuksi kuolema jos et pääse irti. Toivottavasti pääset pian hoitoon. T. Anorektikon kaveri

Sillä olet heille roolimalli. Miten kuvittelet heidän suhtautuvan omaan kehoonsa, ruokaan ja kasvavan terveiksi ihmisiksi kanssasi?

minullakin oli teini-iässä anoreksia ja bulimia, enkä todellakaan haluaisi sellaista enää! Luojan kiitos olen päässyt niistä eroon. Minulla on paljon mukavia asioita elämässäni, enkä todellakaan haluaisi, että syömisten kyttääminen ja laihuuden tavoittelu veisivät kaiken ajan niiltä. Muuhun kun en sairastaessani juuri kyennyt.

tuli mieleen, että voisiko sulle olla apua siitä, että saisit enemmän aikaa itsellesi? Aikaa harrastaa jotain mieluista tai ihan vain oleskella rauhassa? Tai oletko kokenut jonkin vaikean asian, joka on jäänyt käsittelemättä? Tuo ajatuksesi, että haluaisit taas pystyä hallitsemaan kehoasi kuulostaa nimittäin vähän siltä, että koet, ettet ole ihan puikoissa oman elämäsi hallinnassa tai että jokin asia on jäänyt selvittämättä, ja sitten jokin konkreettinen asia kuten syömisen kontrollointi toisi järjestystä ja (valheellista) hallinnan tunnetta.



Tiedät kyllä, ettei kannata tavoitella sairauteen luisumista uudestaan. Älä anna sairaille rutiineille periksi. Yksinkertaisin ja todennäköisesti myös paras kuulemani luonnehdinta syömishäiriöstä on: "Sairastuin tekemällä samoja asioita. Paranin tekemällä uusia asioita."

minä yritin pyytää apua ja sain vastauksena ''sinä olet liian vanha sairastumaan teinien syömishäiriöön, kuvittelet vaan kaiken''

yritin sanoa että olen ollut sairas jo vuosia mutta se on kuulema vaan kuvittelua.



ap

tiedän olevani sairas, joten tavallaan tämä viesti oli turha. kirjoitin viestini sen takia että halusin kerrankin pukea sanoiksi ajatukseni, en siksi että ajattelen olevani oikeassa.



ap

lapsilla on terve suhtautuminen ruokaan ja liikuntaan, olen kertonut heille avoimesti omasta sairaudestani ja he tietävät mitä käyn läpi. Meillä ei puhuta laihduttamisesta ja lihomisen pelosta kotona, koska en halua antaa samaa roolimallia lapsilleni mitä sain lapsuudenkodissani, seuratessani oman äitini ikuista laihduttamista sivusta.



ap

Eikun valitusta ylemmälle taholle! Missään terveyspalveluissa ei saisi kukaan henkilökunnan jäsen suhtautua noin potilaaseen. Tuo on ehdottoman ammattitaidotonta ja vaarallista ja ko. ihmisestä olisi syytä mahdollisimman pian reklamoida, jottei vastaavaa enää tapahtuisi.



Ja sinulle neuvoksi: hae, VAADI, sitä apua. Esim. kuntasi mielenterveyspalveluista. Sinun on oltava TERVE roolimalli lapsillesi ja suojeltava heitä sairaudeltasi. Itsekin elät paljon onnellisemman, terveemmän ja todennäköisesti pidemmän elämän ilman syömishäiriötä. (Ja sehän sinulla on, kun ajattelet kuvaamallasi tavalla. Että ei todellakaan sinun tarvitse toivoa sairastuvasi syömishäiriöön; sairastat sitä jo korviesi välissä, et vaan tällä hetkellä oirehdi fyysisesti tai niin rankasti, että laihduttaisit sairaalloisesti tai oksentaisit.)

Näinhän se menee että vain saman kokenut tietää mistä tässä on kysymys...tai ns. pohjimmaisen ongelman. Eli olen erittäin onnettomassa avioliitossa mistä mies ei anna lähteä ilman että uhkailee tuhoavansa kaiken, myös lasten elämän. Haluan erota mutta eroaminen vuosia kestäneen avioliiton jälkeen pelottaa. Pelkään osaanko elää yksin ja osaanko ottaa enää vastuuta asioista joista mies on väkisin halunnut huolehtia ja määrätä. Jotenkin on alkanut taas tuntumaan että syömishäiriö oli aikanaan ja on edelleen se ''minun juttuni'', tai ikäänkuin oma turvallinen kupla jota hallitsen vain minä (vaikkakin se on toisinpäin, koska silloinkin minua hallitaan).



ap

Siis ihan terveyskeskuslääkäri nauroi mulle tästä asiasta muutamia vuosia sitten ja menin sen verran lukkoon ja häpesin itseäni etten kehdannut enää sen jälkeen puhua kenellekään, en varsinkaan ns. ammatti ihmiselle. Pelottaa saada samanlainen reaktio.



ap



en sitten näköjään osaa kirjoittaa niin että toisten lainaukset näkyvät viestissä myös :)

Minulla samanlaisia ajatuksia. Koko elämäni olen pelleilyt syömisen kanssa, lähti siitä että olin ylipainoinen eskarissa ja vaikka en itse nähnyt siinä mitään pahaa, jouduin kiusatuksi ja terveydenhoitajan syyniin. Painoani kytättiin, piti kirjata ylös syömisiä jne. Se pisti kai mieleni vähän sekaisin, koska nuoruudessa koetut myrskyt aiheuttivat sen, että aloin hakemaan turvaa syömisen hallinnasta. Söin liian vähän, laihduin liian nopeasti- ja nautin kaikesta.



Nyt olen hyvin lihava mutta melkein kilo on tippunut päivässä kun olen syönyt tosi vähän. Tahdon kutistua taas pieneksi, muistaa sen tunteen kun luut paistavat läpi. Elämäni on vaikeaa ja stressaavaa (perheessä erityislapsi, miehen kanssa luottamuspula ja hän aina töissä), tuntuu että pää hajoaa! Koska en juo tai käytä aineita, tarvitsen jonkun muun kanavan mihin tätä tuskaa purkaa. Oma keho toimii hyvin vihollisena.

Itse kolmen lapsen äitinä ja entisenä bulimikkona ymmärrän sinua. Tässä elämäntilanteessa kun vain elää lapsilleen ja heidän asiansa ovat aina ensimmäisenä, sitä unohtaa itsestään välittämisen ja huolehtimisen. Itselläni on hampaat aivan pilalla ja jo hammaslääkärilaskut vuodessa pitää poissa sortumasta uudelleen sairauteen. Olen kuitenkin oppinut antamaan itselleni luvan olla pyöreämpi ja syömään herkkuja aina välillä. Miehen kannustus ja kehut ovat tärkeitä. Samoin oma aika välillä ja ystävät joiden kanssa jakaa asioita. Toivon rohkeutta sinulle itsesi rakastamiseen juuri sellaisen kuin olet, koska niin varmasti lapsesi ja miehesi tekevät.

Anoreksia on kenkku kaveri, ja silti ei tahdonvoima riitä luopumiseen siitä. Itse olen raskaana ja jouduin osastohoitoon anoreksian takia, en edes pysty käymään sitä ajatustyötä läpi, että mitä olen ehkä vauvalleni tehnyt. Surullista on se, että jo nyt tiedän sairauden menevän pahemmaksi, kun vauva syntyy. Nyt olen jotenkin osannut asettaa maha-asukin etusijalle, mutta paska fiilis kaiken kaikkiaan muuten.



-Sairas huono äiti-

Anteeksi en ollut lukenut viestiä onnettomasta avioliitosta. Itse olen lähtenyt erittäin rankasta liitosta ja hyppy tuntemattomaan pelotti totta kai, mutta sen parempaa päätöstä en ole kuunaan tehnyt. Ja mieskin rauhoittui kohta pian eron jälkeen.

anoreksia ja bulimia = parhaat ystävät sekä pahimmat viholliset.

Vierailija kirjoitti:

anoreksia ja bulimia = parhaat ystävät sekä pahimmat viholliset.

Noin se menee monien muidenkin asioiden kanssa elämässä. "You have to take the good with the bad."

Vierailija kirjoitti:

Syömishäiriöt eivät oikeasti ole sairauksia, vaan tapa toimia. Aivan kuten alkoholismikin.

Syömishäiriöt ovat nimenomaan sairauksia. 

Ja miksi ihmeessä joku nostaa viiden vuoden vanhan keskustelun??

Nenamaha letku ruokintaa en kaipaa . Mutta sitä laihuutta kyllä. Jollain tavalla se on pysyvästi elämässä kun on kokenut rankan syömishäiriön. En toivoisi sitä sairaala aikaa kellekkään..