Lue keskustelun säännöt.
Kun oma äiti on ollut hirviö-miten antaa asian olla?
02.03.2012 |
Kun vanhempani erosi tuli äidistäni ihan hirviö. Laiminlyöntiä: ei ollut vaatetta, ruokaa. Henkistä väkivaltaa, kylmyyttä, haukkumista..
Esimerkiksi sanoi että musta ei tule koskaan mitään ja kunpa pääsis musta eroon. Kielsi puhumasta kellekään ja uhkaili että joudun lastenkotiin. Piti mua terapeuttina jolle selitti jopa seksielämän asiat.
Löi, repi tukasta, haukkui ulkonäköä.
Tätä kesti noin 5 vuotta. Vähitellen tuo loppui. Uhkasin poliisilla, jos äiti vielä lyö. Muutin kotoa.
Sairastuin masennukseen myöhemmin ja kävin 3 vuotta terapiassa. Silti viha ei ole laantunut kokonaan.
Kun olen yrittänyt puhua äidin kanssa on hän suuttunut, kieltänyt asian, eikä ole pyytänyt anteeksi.
Siitä huolimatta nyt kun mulla on omia lapsia hän yrittää auttaa, lahjoittaa rahaa/tavaroita ja on kiinnostunut kuulumisista.
Vaikuttaa aika erilaiselta ihmiseltä kuin mitä oli silloin.
Mutta olen silti tosi katkera. Mä koin ihan hirveää aikaa silloin, kun olin 11-16v. Olin niin ahdistunut lapsi/nuori äitini takia.
Toisaalta tiedän että mun äidin oma äiti on ollut ihan hirviö ja mun äiti on aina ollut aika onneton.. traumatisoitunut itsekin.
Nyt yrittää kait hyvitellä jotain.. silti välillä ahdistaa.
Muuta perhettä ei ole, isä on kuollut.
Kommentit (38)
älä kuitenkaan laita välejä poikki vaan anna sen tavata lapsias, mutta niin että saat sen tuntemaan itsensä ihan paskaks. Ja anna ymmärtää että kaikki johtuu siitä miten se on kohdellut sua, kyllä se tajuaa. Esim. näytät sille miten hyvä äiti olet lapsillesi, lelli niitä äitisi läsnäollessa. Jos muistat jotain ilkeitä asioita mitä äitisi on sulle sanonut niin sano ne päinvastoin omille lapsillesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta kohtalotoveri olen. Minulla oli myös väkivaltainen äiti, fyysistä väkivaltaa oli "lievänä" (nipistelyt päivittäin, tukkapöllyt, korvatillikat, luunapit, kädestä vääntäminen jne). Ja erittäin paljon henkistä, eli jatkuva haukkuminen, arvostelu, mitätöinti ja vähättely.
Äiti ei ikinä auttanut missään, tukenut missään, ollut kiinnostunut elämästäni, hänelle ei voinut kertoa huolia ja murheita vaan itse oli pärjättävä.
Aikuisena toivoin että oman lapsen saaminen muuttaisi asian mutta ei muuttanut. Minulla on pari lasta ja äitini ei ole heistä yhtään kiinnostunut. Ei ole koskaan hoitanut eikä auttanut, ei huomioi lapsia mitenkään (ei tule edes synttärikorttia).
Kävin asian tiimoilta terapiassa ja terapeutti ehdotti että asia pitäisi käsitellä äidin kanssa. Kun esitin asian todella nätisti - että haluaisin keskustella lapsuudestani ja kysellä syitä tapahtuneisiin - niin äiti kielsi ihan kaiken. Väittää että olen mielenterveysongelmainen ja keksin kaiken omasta päästäni.
Äitini kiistää koskaan lyöneensä, nipistäneensä tai haukkuneensa. Syyttää vain minua hulluksia ja vaatii että MINUN pitää pyytää anteeksi häneltä, kun kiusaan häntä ja kaivelen vanhoja.
Itse tiedän että asia ei tästä muutu. En odota anteeksipyyntöä mutta en myöskään pidä yhteyttä äitiini. Välit eivät ole dramaattisesti poikki, emme vain pidä yhteyttä. Koska äitiäni ei kiinnosta olla mummo, eikä häntä kiinnosta minun hyvinvointini, niin en katso olevani velvollinen olemaan "kuuliainen lapsi" ja miellyttämään häntä.
Olen lopettanut hyväksynnän hakemisen äidiltäni. Joudun tekemään surutyötä siitä että minulla ei ole äitiä elämässä (oikeastaan ei ole koskaan ollut) ja että lapsillani ei ole mummoa minun puoleltani.
Jos sinun äitisi yrittää hyvitellä niin teillä on vielä mahdollisuus. Minun äitini ei suostu myöntämään mitään, eikä todellakaan hyvittele, vaan vaatii että minun pitäisi hyvitellä häntä.
En voi tehdä muuta kuin katkaista sukupolvia jatkuneen tunnekylmän äitiyden - äitini oma äiti oli nimittäin ihan samanlainen tunnekylmä äiti. Eli oma äitini siirti oman äitinsä äityden suoraan "koston kierteenä" lapsilleen. Nyt minä teen toisin, ja olen hakenut siihen terapiasta apua. On suunnaton ilo ja onnistumisen riemu, kun itse pystyy tekemään toisin, kasvattamaan toisin, rakastamaan toisin ja olemaan hyvä äiti omille lapsille.
Surua se onnistumisen ilo ei silti koskaan pyyhi kokonaan pois. Tämän kanssa on vain elettävä.
Voimia sinulle ap, joillekin meistä on annettu isotkin vastoinkäymiset oppiläksyksi elämässä.
työstää omaa lapsuuttaan ja pikkasen uskaltaa myöntää mitä on tehnyt! Miten olisi teille molemmille terapia?
Ehkäpä siitä alkaisi hyvä elämä molemmille! Tosin mukaan pitää sitten tulla se anteeksianto:)) Tsemppiä!
perusteella perehtynyt tähän asiaan. Varsinkin anteeksiantoon ja sen vaikeuteen. Olen lukenut, että lapsen on aikuisena turhaa vaatia vanhemmiltaan anteeksipyytöä lapsuuden laiminlyönneistä. Anteeksipyynnön vaatiminen katkeroittaa lisää eikä se johda mihinkään. Parempi on vain suunnata katse tulevaisuuteen, keskittyä omaan perheeseen ja välttää samat virheet mitä vanhemmat ovat tehneet omassa lapsuudessa. Laiminlyöntejä tehneet vanhemmat eivät aina nää teoissaan mitään väärää, vaikka mukana olisi suoranaista julmaa väkivaltaa tai heitteillejättöä. Asian kieltäminen tai sen kaunistelu voi olla vanhemmille selviytyä itse ahdistuksesta lapsen laiminlyönneistä. Päihdeongelmaiset vanhemmat eivät edes aina muista mitä lapsen lapsuudessa tapahtui, koska olivat niin sekaisin. Kehoitan sinua ottamaan äitiisi etäisyyttä. Keskity omaan perheeseesi, omaan elämääsi ja jätä synkkä menneisyys taaksesi.
moi, nro 4 esittää jatkokyssärin:
en ole vaatinut äidiltäni anteeksipyyntöä (ja tiedän ettei sellaista tulisikaan) mutta jotenkin tunnen että äitini pitäisi edes tunnustaa tapahtunut. Ei siis yksilöitynä tyyliin "löin, tukistin ja nipistin" jne. vaan ihan yleisellä tasolla että OK, saatoin ehkä kurittaa sinua vähän liikaa.
Nyt kun äitini ei myönnä mitään, vaan päin vastoin haukkuu minua _hulluksi_, niin koen itseni niin väärin kohdelluksi kun voi olla. Olen tullut puolitiehen vastaan, ehdottanut terapiaa äitini kanssa, ehdottanut että sovitellaan ja korjataan välit. Mutta äiti on aivan ehdoton, hänen mielestä minä olen hullu, keksin kaiken omasta päästäni ja minun pitäisi pyytää anteeksi häneltä.
En mitenkään voi vain antaa asian olla, kun minut on syyllistetty tästä. Koen etten voi eheytyä tai jättää asiaa taakse ennenkuin vasta saan jotain oikeutta, eli edes äitini uskomaan että tapahtunut on tosi ja aito kokemus minulle.
En mielestäni ole ylpeä tai kopea, koska en halua anteeksipyyhntöä tai muutakaan, mutta haluan vain sen että minua sen verran kunnioitettaisiin ettei haukuttaisi hulluksi. Sillä on niin helppo kuitata kaikki että "lapsi vain muistaa väärin".
Minulla on vielä huonompi tilanne kuin ap:lla, koska äitini ei mitenkään ole kiinnostunut minusta tai perheestäni.
Näetkö että tilanteessani on ainoa mahdollisuus vain itsekseen prosessoida asia ja hyväksyä se että välejä ei äitiin ole eikä tule? Oma terapeuttini painotti sopimista, ja sitä olen nyt useamman vuoden yrittänyt tehdä - täysin tuloksetta :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Terapeuttisi on tyhmä jos pitää tärkeimpänä juttuna sellaista jota et pysty yksin saamaan aikaan. Sopimiseen tarvittaisiin toinen osapuoli mukaan, ja jos ns. äitisi on tuollainen, sitä on turha odottaa.
Oikeasti, karsi tuollainen ihmisen irvikuva kuin äitisi äkkiä pois elämästäsi kokonaan. Aikuisen lapsen haukkuminen hulluksi ja täysi mitätöinti pn pahuutta, jota et tarvitse nyt etkä koskaan. Jos yrität mitään suhdetta häneen, tulet aina kärsimään vain lisää. Suuntaudu eteenpäin ilman tuota ihmistä, elämäsi on varmasti parempaa.
Olen todella pahoillani puolestasi, mutta toivon voimia! Sinä et ole tuollaiselle äidille velkaa mitään, rakenna oma elämä ihmisten kanssa jotka välittävät sinusta!
Äitini harrasti lähinnä henkistä julmuutta, eli mitätöintiä, uhkailua (mm. sillä etttä hänellä on täydellinen valta minuun, voi halutessaan tappaa minut jos haluaa) auktoriteetin korostamista ja minun nöyryyttämistä. Jos tuli vaikka kavereita kylään, äiti saattoi rangaista minua laittamalla mut nurkkaan seisomaan (olin 14-v, tämä oli äärimmäisen nöyryyttävää) ja pilkata ääneen kavereiden kuullen miten "noin isoa tyttöä joutuu vielä tällälailla rankaisemaan". Remmistä tuli vielä 12-13 vuotiaana paljaalle perseelle. Äiti harrasti simputusta, eli jos häntä ei toteltu, hän saattoi komentaa kirjoittamaan paperille 1000 kertaa "tottelen äitiä". Jos siivosin eikä tulos miellyttänyt äitiä, oli rangaistuksena kirjoittaa 1000 kertaa paperille "kun teen työn, teen sen hyvin". Muistan eräänkin "opetuksen" kun käteni murtui ollessani kymmenen vanha, äiti päättii että saan tiskata yhdellä kädellä perheen tiskit viikon ajan, tämä siksi että oppisin "luonteenlujuutta". Äidillä oli aivan sairas suhtautuminen seksiin, eli kaikki siihen liittyvä oli likaista ja poikaystäviä/miespuolisia kavereita mulla ei saanut käytännössä ollenkaan. Äiti repi usein hiuksista, muistan 4-vuotiaana kun sanoin ratikassa istuessamme jotain väärää ja äiti antoi järkyttävän tukkapöllyn pipon läpi, kun pääsin kotiin, oli pipo täynnä irronneita hiuksia.
Koko lapsuuteni vihasin äitiäni enemmän kuin mitää ja mietin jopa itsemurhaa, koska äitini teki elämästäni helvettiä. Sanoin isälle joskus että mua ei kiusata koulussa, mutta kotona äiti kiusaa mua aivan surutta, isä sanoi että liiottelen. Hänessä ei ollut miestä vastustaa voimakasluontoista äitiäni, joten hän sulki silmänsä äidin hirmuvallalta.
Minulla on kaksi veljeä ja äiti jaksoi aina mainostaa veljieni ja yleisesti miessukupuolen paremmuutta naiseen verrattuna. Jouduin palvelemaan veljiäni, eikä äiti vaatinut heiltä mitään. Minä petasin veljien sängyt ja viikkasin ehidän vaatteet. Tämä siksi että "oppisin palvelemaan tulevaa miestäni".
Kaiken kaikkiaan äidin ajatusmaailma oli todella vanhanaikanen ja sairas.
Muutin kotoa pois nuorena, enkä pitänyt äitiin mitään ytheyttä vuosikausiin. Kun täytin 23, yritin itsemurhaa. Kaikki lapsuuden tapahtumat, kaikki vaan oli liikaa. Äiti muuttui, hänestä tuli kuin eri ihminen.. Ikinä hän ei pyytänyt anteeksi tai myöntänyt tekojaan vääriksi, mutta yrittää selvästi hyvitellä käytöstään nyt vanhempana. Haluaisin kostaa ja kieltää yhteydenpidon tyttäreeni, mutta en tee sitä koska tyttäreni rakastaa isoäitiään.
Tiedän myös että äidin lapsuus on ollut helvetti, hänen isänsä on mm. tappanut itsensä äitini nähden, kun äiti oli 12-vuotias.
Tiedän että tästä kaikesta on jäänyt arvet joiden seuraksena itsetuntoni on todella huono.
En osaa neuvoa muuten kuin että tee kuten itse parhaaksi katsot ja miltä tuntuu. Jos tuntuu liian rankalta antaa anteeksi, varsinkin jos toinen ei kadu, niin älä anna.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
pitkäänkin, etten muistele asioita, enkä tunne katkeruutta.. kuitenkin joku sen aina laukaisee. Sitten mielessä vilisee mitä kamalampia juttuja, esim. kun äitini potki jalkani mustelmille 11-vuotiaana, kun sain kokeesta vain 8. Muhun koskettiin vain väkivallalla ja mitään itsetuntoa rakentavaa tai edes neutraalia palautetta en saanut, pelkkää julmaa mitätöintiä, halveksuntaa ym...
Mun äiti on ruvennut käyttäytymään myös erittäin marttyyrimaisesti kun olen asioista yrittänyt puhua.. viime kesänä esim. yritin ottaa asiat puheeksi, äitini suuttui ja huusi, että taitaisi olla parempi, että hän on kuollut.
Hohhoijaa, kaikki yritykset saada jotain asioiden selvittämistä aikaan on päättyneet äitini suuttumiseen.
Olen jo käynyt terapian, jossa olen puhunut enimmäkseen juuri äidistäni. SILTI se katkeruus ei häviä kokonaan. Päinvastoin kun omat lapset kasvaa yhä paremmin tajuan miten kamalan huono äiti mulla on ollut ja miten huonot eväät sain itsetunnon, perusturvallisuuden ym. kannalta...
Se tekee tavallaan kipeää, kun haluaisi jotenkin että äiti myöntäisi että on tehnyt todella pahoja tekoja minua kohtaan, mutta äitini ei näköjään siihen pysty.
Toisaalta mun äiti yrittää tosiaan jotain hyvitellä.. tuputtaa rahaa ja tavaroita ja kyselee kuulumisia ja yrittää olla empaattinen kun kerron vaikka lasten sairastamisesta.
Voi kun olisi sellainen ihminen että pystyisi täysin jättämään nuo jutut taakseen. Helpottaisi elämää kummasti.
ap
mutta kohtalotoveri olen. Minulla oli myös väkivaltainen äiti, fyysistä väkivaltaa oli "lievänä" (nipistelyt päivittäin, tukkapöllyt, korvatillikat, luunapit, kädestä vääntäminen jne). Ja erittäin paljon henkistä, eli jatkuva haukkuminen, arvostelu, mitätöinti ja vähättely.
Äiti ei ikinä auttanut missään, tukenut missään, ollut kiinnostunut elämästäni, hänelle ei voinut kertoa huolia ja murheita vaan itse oli pärjättävä.
Aikuisena toivoin että oman lapsen saaminen muuttaisi asian mutta ei muuttanut. Minulla on pari lasta ja äitini ei ole heistä yhtään kiinnostunut. Ei ole koskaan hoitanut eikä auttanut, ei huomioi lapsia mitenkään (ei tule edes synttärikorttia).
Kävin asian tiimoilta terapiassa ja terapeutti ehdotti että asia pitäisi käsitellä äidin kanssa. Kun esitin asian todella nätisti - että haluaisin keskustella lapsuudestani ja kysellä syitä tapahtuneisiin - niin äiti kielsi ihan kaiken. Väittää että olen mielenterveysongelmainen ja keksin kaiken omasta päästäni.
Äitini kiistää koskaan lyöneensä, nipistäneensä tai haukkuneensa. Syyttää vain minua hulluksia ja vaatii että MINUN pitää pyytää anteeksi häneltä, kun kiusaan häntä ja kaivelen vanhoja.
Itse tiedän että asia ei tästä muutu. En odota anteeksipyyntöä mutta en myöskään pidä yhteyttä äitiini. Välit eivät ole dramaattisesti poikki, emme vain pidä yhteyttä. Koska äitiäni ei kiinnosta olla mummo, eikä häntä kiinnosta minun hyvinvointini, niin en katso olevani velvollinen olemaan "kuuliainen lapsi" ja miellyttämään häntä.
Olen lopettanut hyväksynnän hakemisen äidiltäni. Joudun tekemään surutyötä siitä että minulla ei ole äitiä elämässä (oikeastaan ei ole koskaan ollut) ja että lapsillani ei ole mummoa minun puoleltani.
Jos sinun äitisi yrittää hyvitellä niin teillä on vielä mahdollisuus. Minun äitini ei suostu myöntämään mitään, eikä todellakaan hyvittele, vaan vaatii että minun pitäisi hyvitellä häntä.
En voi tehdä muuta kuin katkaista sukupolvia jatkuneen tunnekylmän äitiyden - äitini oma äiti oli nimittäin ihan samanlainen tunnekylmä äiti. Eli oma äitini siirti oman äitinsä äityden suoraan "koston kierteenä" lapsilleen. Nyt minä teen toisin, ja olen hakenut siihen terapiasta apua. On suunnaton ilo ja onnistumisen riemu, kun itse pystyy tekemään toisin, kasvattamaan toisin, rakastamaan toisin ja olemaan hyvä äiti omille lapsille.
Surua se onnistumisen ilo ei silti koskaan pyyhi kokonaan pois. Tämän kanssa on vain elettävä.
Voimia sinulle ap, joillekin meistä on annettu isotkin vastoinkäymiset oppiläksyksi elämässä.
"Sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistelee" sanoi äitini kun olisin halunnut puhua hänen käytöksestään lapsuudessani... :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lukekaapa aiheesta narsistinen äiti. Osuu ja uppoaa.
Diagnoosilla ei tosin niin kauheasti ole välejä, paras lääke on pitää etäisyyttä hirviöäiteihin.
Hän voivottelee osaansa oikealle ja vasemmalle, unohtaen tyystin mitä kaikkea oikein teki.
En todellakaan halua häntä omien lasteni läheisyyteen. Riittää että hänen aiheuttamansa arvet ovat minussa ikuiset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ei nyt ihan tuollaista hirviöäiti-hommaa ollut niin tietynlaista alistamista ja mitätöimistä kuitenkin... Pahinta oli kuitenkin kun itse tulin melko nuorena (22 vee melkein 23) äidiksi ja siinä sitten vielä yritin samalla opiskella, ostimme miehen kanssa asunnon jne. rakensimme perhettä (naimisissa oli parisen vuotta oltu). Oma äitini "hylkäsi" siinä vaiheessa ihan täysin, ei tullut käymään, eivät halunneet taata asuntolainaa (ovat varakkaita ja minä olen aina ollut tarkka rahoistani -vaikkakin vähäisistä -eikä takaus olisi ollut kuin muodollisuus), ei halunnut hoitaa esikoistyttöäni -vetosi siihen kun ei voi jättää koiraa kotiin isäni kanssa edes päiväksi.... Se oli todella loukkaavaa ja tavallaan katkeruutta tai ainakin surua tapahtuneesta kannan vähäsen vieläkin.
Anteeksipyyntöä ei koskaan tullut, mutta vähitellen käytös on muuttunut. Perheessämme on nyt toinenkin tytär ja pieni poikavauva, ja tytöt (jo koululaisia) ovat kyllä mun vanhemmilla melko paljonkin, nyt kun jo kulkevat bussilla sinne ja takaisin keskenäänkin. Rahallistakin apua on tullut välillä.
Kirjoitin äidille joskus sähköpostilla joitain asioita ja vaikkei hän meileihin vastannut, jotain pikkuhiljaa muuttui.... Tietysti tavallaan anteeksipyyntö tai asioiden myöntäminen olisi ollut minulle henkisesti hienoa ja auttanut minun luottamustani äitiini, mutta näillä nyt mennään. Parempi että on tai yrittää nyt edes olla hyvä isoäiti vaikkei aluksi siihen pystynyt/sitä halunnut! Ap en osaa siis suoraan sanoa, mikä olisi hyvä sinulle -itse olen miettinyt lasteni kannalta että heille on tärkeää että on isoäiti. Eri asia tokikin, jos mummi ei olisi heistä kiinnostunut, mikä olisikin todella sääli varsinkin isoäidille itselleen!
Anteeksipyyntö kuitenkin tuntuu todelle monille olevan hirmu vaikeaa. Täytyy vaan itse yrittää olla parempi ja oikeudenmukaisempi äiti, ja muistakaa, mikään ei velvoita meitä olemaan missään tekemisissä todellisten narsistiäitien kanssa! Itsestään ja omasta perheestään on huolehdittava ensin!
Tsemppiä!
Meitä on muitakin. Mun lapsuuttani varjosti vanhempien alkoholin käyttö. Viikolla olivat ihan normaaleja työssäkäyviä ihmisiä, mutta kun viikonloppu tuli, niin helvetti oli irti. Monet kerrat olen ollut todistamassa pikkuveljeni kanssa, kun vanhemmat tappelee humalassa nyrkein, lukemattomat kerrat odottelimme pelolla, että missä kunnossa vanhemmat tulee kapakasta ja millaista sakkia sieltä taas tulee meille jatkoille aamuun saakka.
Muutenkin vanhempani olivat kasvattajina samanlaisia kuin äitisi. Jatkuvaa fyysistä väkivaltaa, pienestäkin rikkeestä tuli tukkapöllyä. Pikkuveli oppi potalle kun tarpeeksi repivät sitä tukasta. Myöhemmin oli sitten vuoteenkastelija. Mistähän syystä? Meitä on aina väheksytty. Kun menin lukioon, niin kommentti oli, että tuskin sinä siellä pärjäät. Kun oli kirjoitusten vuoro, kommentti oli et, jos et kerralla kirjoita niin mitään juhlia ei sitten jälkikäteen järjestetä. Koskaan eivät olleet missään koulun juhlissa mukana. Koskaan ei kannustusta mistään asiasta. Sitten, kun sain ajokortin, niin oli uusi helvetti irti. Viikonloput päikseen jouduin kuskaamaan omia kännisiä vanhempiani ja heidän ryyppykavereitaan. Yötä myöten! Jos yritin edes vastaansanoa, niin arvaa vaan meinasiko tulla turpaan? Ihmisen saa väkivallan pelossa tekemään ja taipumaan ihan mihin vaan. Helvetti loppui siihen, kun muuutin pois kotoa.
Nykyisin mulla on kaksi lasta ja mies. Oma äitini soitteli humalassa jopa synnytysvuodeosastolle, tuli humalassa esikoisemme ristiäisiin yms. Välit ovat olleet jäissä useampaankin kertaan. Koskaan eivät ole myöntäneet tehneensä mitään väärin, koskaan eivät ole anteeksi mitään pyydelleet. Päinvastoin...minä olen se vaikea ja hankala ihminen. Tekevät itsestään marttyyrin ihan täysin! Mua suoraan sanottuna vituttaa. Tälläkin hetkellä välit ovat katkolla olleet jo muutaman kuukauden. Kaiken tämän kukkuraksi jakelevat meille jatkuvasti lastenhoito-ohjeita, kasvatusohjeita ja pyrkivät kävelemään mun ylitseni jopa mun omassa kodissani. Joo...ei perkele onnistu!
Myönnän kyllä, että olen vihainen ja katkera sekä ehkä terapian tarpeessa. On vain todella suuri kynnys edes yrittää antaa mitään anteeksi, varsinkin kun multa ei pyydetä edes anteeksi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä kanssa komppaisin niitä kirjoittajia, jotka ovat sanoneet, että jos äiti ei suostu anteeksipyyntöihin, kekusteluihin, myöntämään syyllisyyttään jne., niin kannattaa jättää pois elämästä. TOista ei voi muuttaa ilman hänen omaa tahtoaan ja vie hirveästi energiaa odottaa jotain tapahtuvaksi. Samalla siinä tulee kertoneeksi itselleen, että se toinen on ikään kuin oikeassa ja itse on yhä edeleen anelemassa siltä tarinan todelliselta päähenkilöltä jotain. Ei tee itsetunnolle hyvää.
Ihmettelen terapeuttia, joka käskee sovinnontekoon. Mahtaako olla ihan koulutustausta kunnossa? Yleensäkin terapia-avun kanssa kannattaa olla tarkkana.
kuvaus kyllä sopi omaani :( ...
Oma äitini on sanonut, ettei ikinä mene terapiaan ja että vie kaikki ongelmat hautaan saakka.
ap
ei ole pakko olla tekemisissä vittupäisten vanhempiensa kanssa. Myös surkeat terapeutit on syytä heivata kuvioista. Olisivat varmaan aikoinaan pistäneet keskitysleireiltä selviytyneet juutalaisetkin pyytelemään nöyrimmästi anteeksi puheitaan, etteivät natsiparat vain pahoittaisi mieltään ja hyssyn hyssyn. Että tämmöstä. Kyllä sinä selviydyt tästä vielä voittajana!
Upeaa että kirjoititte tarinanne.
Teistä kaikista on tullut huonoita lähtökohdista huolimatta mahtavia yksilöitä. Mieletöntä, olkaa ylpeitä itsestänne.
kannattaa omalta osaltaan katkaista tämä viha/pahoinpitelykierre. Mitään ette mahda menneelle muta tulevalle mahdatte ja paljon jos haluatte.
Miettikää tarkoin haluatteko olla tekemisissä äitienne kanssa ja kuinka paljon. Miettikää 10v eteenpäin jos äitinne ei ollut kuvioissa tai oli niin mitä ajattelette siitä. Ikävöisittekö kuitenkin?
Otaksuisin, että moni teistä kuitenkin haluaisi olla jonkin verran tekemisissä niin eikö silloin kannattasi laittaa rajat ja säännöt kanssakäymiselle? Voitte esim. sanoa, olen miettinyt lapsuuttani ja sitä miten kohtelit minua. Se ei ollut mitään sellaista mitä kukaan lapsi olisi halunnut äidiltään. Annan sinulle siinä mielessä anteeksi, että voimme olla jossain mielesä tekemisissä mutta älä ikinä enää käyttäydy kuten tapanasi oli ja loukkaa minua tai lapsiani. Ymmärrätkö?
Ajan kuluessa näette ymmärtääkö hän asian vai ei. Jos ymmärtää niin parantaa käytöstään. Se olisi ihanaa. Muistakaa miten heitä itseään on kohdeltu. Se on ollut opittu tapa eikä isistä ollut teille avuksi.
Mummona hän on nyt loistanut, aivan toinen ihminen.
Pitkin hampain annoin ensimmäisiä kertoja lapsia hänelle hoitoon, mutta siskoni ja anoppini (asuvat naapurissa) lupasi pitää silmällä..
Äitinä mä en häntä pidä varmaankaan ikinä ja viileänä pidän välit. Mies sopii lasten tapaamiset yms.
Olet joutunut kokemaan sellaisia asioita, mitä kenellekään lapselle ei soisi. Kunpa jotenkin voisin auttaa. Toivottavasti lämpimät ajatukseni ja virtuaalihalaus edes hiukan lohduttavat.