Katselin supernannya ja mietin poikaani

Ei se myöskään natsia tarkoita. Joskus täytyy myös luovia. Mutta vaikka poika tahtoisi kaiken tapahtuvan oman päänsä mukaan, niin niin ei vain voi homma toimia. Me olemme vanhempia ja loppukädessa vastuussa kaikesta.



Esimerkiksi jos on sovittu, että poika kerää legot leikkinsä jälkeen, niin siinä ei auta raivokohtaukset, siinä ei auta huuto, itku, ja kuuntelemattomaksi tekeytyminen. Jokainen talossa asuja siivoaa omat jälkensä. Pyytämällä voi saada apua.



Jos sääntönä on, ettei ketään satuteta, niin se on ehdoton. Siitä seuraa jäähy. Piste. Asioista pyritään sanomaan vain yhden kerran, eikä vastaus kaikkeen voi olla "Joo, joo".



Jos sanon, ettei räystään alle mennä tai katolle kiivetä ja poika ei kuuntele vaan karjuu ettei lumi sieltä alas tule, olen ryhtynyt tuomaan pojan suoraan sisälle kerrasta vähäksi aikaa pohtimaan miksi siellä ei leikitä. Nyt noin 10 toiston jälkeen sääntö on alkanut vihdoin mennä muistiin. Ehkä...



Ja viehän tuo voimia, tuo eläminen pojan kanssa. Meillä on kaksi muutakin ja homman on toimittava mahdollisimman sujuvasti koko perheen kanssa.

vaan leikki-ikäisestä, pian esikouluaisesta. Nyt kun on ollut stressiä, myönnän että pinnakin kireällä. Pitäisi saada ainakin unettomuus kuriin ja saada omia stressitasoja alas. Asiaa ei tosiaan auta se, että tarhassa on alkanut mennä huonommin ja jatkuvasti saa porttia kolistaessa miettiä "mitä nyt tänään on käynyt". Kotona menee minusta huomattavastei paremmin tai sitten on vain niin tottunut siihen jatkuvaan luovimiseen, kiukkuun, rakkauden puuskiin, yli-innostumiseen, koheltamiseen, juoksemiseen jne.



Esikouluun meno jännittää, koska poikahan pistää ihan stopin päälle jos ei yhtään kiinnosta, pahimmassa tapauksessa saa kiukunpuuskan. En tiedä. Tänään täytyy olla ekstraläsnä, joten parasta mennä valmistamaan nyt ruokaa.

(olen oikeustieteen opiskelija) jossa syytettynä oli hädin tuskin 18 vuotta täyttänyt poika. Pojalla oli adhd, jota puolustus korosti joka käänteessä.



Pojalla oli synkkä rikosrekisteri ja nyt sitten napsahti niin mones vankeustuomio, ettei sitä enää voinut antaa ehdollisena, ja kun koeaikoja oli meneillään useampikin, joutui aika pitkäksi aikaa istumaan.

Valitettavan monella vankilassa istuvalla on adhd tai oppimishäiriöitä, jotka tunnistamalla ja joihin puuttumalla olisi voitu ehkäistä paljon yksilölle (ja yhteiskunnallekin) aiheutuvia haittoja. En tarkoita, että näin olisi jokaisen kohdalla tai että syytä yksilön teoista voidaan vierittää sopivasti adhd:n syyksi.



Eihän adhd tautina edes ole kovin "vanha" ja tunnistettu. Ennen se oli kurittomuutta ja puhuttiin MBD:stä jos siitäkään.



Adhd vaikuttaa kuitenkin HYVIN merkittävästi koko yksilön hyvinvointiin, sosiaalisiin suhteisiin, fyysiseen hyvinvointiin ja psyykkiseen hyvinvointiin. Eikä aina tosiaan positiivisesti.

On turvallisempaa ja halpompaa lapselle, kun valinnanmahdollisuuksia ei ole kovin paljon. Teet kaikille palveluksen, kun tiukennat liekaa heti. Lasta kunnioittaen mutta tiukasti.

Meillä on tiukat rajat, pakko olla. Muuten homma karkaisi hanskasti ihan totaalisesti.

että pojalla on valtavasti ongelmia hillitä itseään ja tunteitaan. Vetää ihan laidasta laitaan. Itseäänkin selvästi harmittaa, kun yhdessä hetkessä on hyvällä tuulella ja seuraavassa heittää jo raivon puolelle.



Kaikessa kuitenkin pitää yrittää vetää sen oman tahdon kautta. Uskomatonta mitä taistelua sen kanssa tekeminen välillä on. Ihan pienistäkin asioista saattaa syntyä asia, joka muistuttaa lähinnä henkilökohtaista katastrofia pojalle.



Pitäisi muistaa myös kiittää enemmänkin niistä onnistumisista, joihin olen kiinnittänytkin huomiota.



Mutta ei vain jaksa aina tuon lapsen kanssa! Nyt etenkin kun on unettomuutta, niin pinna on todella kireällä... Mistäköhän sitä voimaa saisi.

Miksi muuten ensimmäinen ja nopein oletus on, että lapsella ei olisi rajoja? Ihan ohi viestin.

Mitä tarkoittaa tiukat rajat? Mielelläni kuulisin enemmän.

että pojalla on valtavasti ongelmia hillitä itseään ja tunteitaan. Vetää ihan laidasta laitaan. Itseäänkin selvästi harmittaa, kun yhdessä hetkessä on hyvällä tuulella ja seuraavassa heittää jo raivon puolelle.

Kaikessa kuitenkin pitää yrittää vetää sen oman tahdon kautta. Uskomatonta mitä taistelua sen kanssa tekeminen välillä on. Ihan pienistäkin asioista saattaa syntyä asia, joka muistuttaa lähinnä henkilökohtaista katastrofia pojalle.

Pitäisi muistaa myös kiittää enemmänkin niistä onnistumisista, joihin olen kiinnittänytkin huomiota.

Mutta ei vain jaksa aina tuon lapsen kanssa! Nyt etenkin kun on unettomuutta, niin pinna on todella kireällä... Mistäköhän sitä voimaa saisi.

Minkä ikäinen on poikasi? Oletan että ihan pieni, alle 3v?

Meillä on yksi lapsista ollut kuvaamasi kaltainen ja nyt 5-vuotiaana looginen ja johdonmukainen kasvattaminen on tuottanut tulosta. Poika tarvitsee hyvin paljon ymmärrystä ja syliä, tunteiden nimeämistä "Äiti tietää, että olet pettynyt, mutta tavaroita ei voi kulta heittää", jne. Nyt 5-vuotiaana ei uskoisi, että meillä on ollut niin hirvittävän vaikea ja raskas alku. Tokihan pika ehtiväinen ja elävä on, mutta ei mitään siihen verrattuna mitä ennen. Lisäksi hän on ihana kultaussukka, aina syliin haluamassa ja halimassa, kun taaperona ei saanut kolmekis sekunniksi syliin ja inhosi suorastaan kosketusta. Lapsemme todistaa, että keikki ei ole sitä adhd:ta, mikä siltä haiskahtaa. Ja että pitkäjänteisellä ja RAKASTAVALLA kasvattamisella saa hyvää aikaan. Jäähypenkki on ja tiukat rajat, joista ei jousteta, mutta rakkaudella pidetään kiinni niistä.

Koita olla huutamatta. Yritä pysyä aikuisena, kun lapselta menee holtti. Odota, että lapsi ensin hiukan päästää pahimmat höyryt ellei vahingita itseään tai muita ja ota sitten syliin ja sanoita tunteet.

Jos se lohduttaisi ja antaisia voimaa, että muutaman vuoden päästä kaikki saattaa tuntua (pahalta) unelta ?