Lue keskustelun säännöt.
Olen tyhmä kuin saapas
27.02.2012 |
Olen aina ollut jotenkin vähä-älyinen.
Jo koulussa ei tieto iskostunut pääkoppaan vaikka kuinka luin kokeisiin. Pää löi aina tyhjää.
Ja nyt aikuisenakin huomaan, että jos joudun tilanteeseen, jossa sillä hetkellä täytyy kirjoittaa tai vastata johonkin tärkeään, tulee paniikki eikä minkäänlaista ajatusta irtoa.
En tiedä yhteiskunnallisista asioista mitään, enkä mistään "aikuisten asioista". Tunnen välillä olevani lapsi, autuaan tietämätön mistään. Sivistymätön moukka.
Mieheni vittuilee minulla tämän tästä asiasta. Etenkin juovuksissa ollessaan haukkuu minut täysin, pilkkaa jopa kavereilleen kuinka tyhmä olen. Tottahan se on, mutta silti tuntuu tosi pahalta. Enhän mä edes tiedä, mitä vakuutuksia perheellämme on kun mies huolehtii kaikesta.
Kommentit (26)
lapsia on liuta,mutta muuta en oo oikeen saanu aikasiks elämässä:D
mutta mulle lapset on kaikki kaikes !
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen nyt 45v. Olen ylioppilas ja lukenut itselleni ammatin.
MUTTA olen aina olettanut olevani tyhmä.
Pärjäsin koulussa keskiverrosti ja joskus vähän huonomminkin. Minua ei koskaan kannustettu kotona käymään koulua tai oltu yleensä mitenkään edes kiinnostuneita kouluasioista.
Jostakin syystä kävin nyt vuosi sitten Mensan testissä ja sain tulokseksi 123. Eli olen jnkv keskivertoa älykkäämpi. Kyseiseen joukkoon kuuluu 6% väestöstä.
Harmittaa, että olin luokitellut itseni aikoinaan tyhmäksi, enkä edes yrittänyt sen takia enempää.
Tietysti sen verran minulle on kuitenkin omasta älystäni ollut hyötyä, että olen parjännyt omassa työsäni hyvin ja työtoveri pitävät minua älykkäänä tyyppinä :D
PS. minäkään en tiedä mitään perheemme vakuutus, lasku, tietokone tai kännykkä asioista. Mutta se on siksi, että minua ne eivät kiinnosta ja mieheni on aina hoitanut ne. Minun ei ole tarvinnut huolehtia niistä.
[quote author="Vierailija" time="27.02.2012 klo 12:23"]
Eikö tuo tyhmyys ahdista melko paljon? Miltä se ihan konkreettisesti tuntuu? Eikö se rajaa aika paljon ammatinvalintaakin?
[/quote]
Luulin, että minut lytätään täälläkin. Jo lapsena sain kuulla isältäni siitä, miten minusta ei ole mihinkään. Muistan, miten mollasi mm. laihuudestani: " kukaan mies ei huoli noin laihaa naista".Eli parempi olla puhumatta ja hiljaa, kun ei ajatuksillani ole mitään arvoa.
Sinulle on koko elämäsi uskoteltu että et kelpaa mihinkään, ja sen mukaan sinä siis elät.
Tuo paniikki ja pään tyhjenemisen tunne, se tunne että mikään tieto ei jää päähän johtuu siitä nitistetystä itsetunnosta. Alintajunta alkaa huutaa varoitusta "epäonnistut" josta lapsena seurasi pilkkaa ja arvostelua. Kognitiivinen mielesi menee lukkoon, oppiminen häiriintyy tuon stressireaktion seurauksena.
Itselläni on 10-vuotias poika. Poika on fiksu ja oppivainen, mutta mieleltään hieman masennukseen taipuvainen ja psyykkiseltä rakenteeltaan hurjan epävarma ja pessimistinen. Kotona kokeisiin harjoiteltaessa osaa kaiken kuin vettä vaan mutta koetilanteessa menee täysin totaalisesti lukkoon eikä erota A:ta Ö:stä, hyvä kun osaa nimensä kirjoittaa. Samaten pojan vireystilaan vaikuttavat aivan hurjasti mm. väsymys ja verensokerin lasku.
Meillä on ollut kaksi pelastavaa tekijää tämän asian suhteen. Toinen on mieheni, joka on itse lapsena ja nuorena ollut aivan samanlainen kuin poikamme. Hän on kasvanut näistä ongelmista yli, opiskellut ja luonut menestyksekkään uran. Hänen kokemustensa ansiosta osasimme kiinnittää huomiota pojan erityisominaisuuksiin.
Toinen apu on ollut anoppi, joka on koulutukseltaan psykologi. Hän on perehtynyt mm. aikuiskoulutukseen, ammatinvalinnan ohjaukseen, oppimisprofilointiin, NLP-tekniikkaan ja erilaisiin rentoutumisharjoituksiin. Anoppi on opettanut pojalle erilaisia rentoutustekniikoita ja rituaaleja joita poika tekee ennen kokeita- ja näiden avulla poika on saatu sellaiseen mielentilaan ettei enää mene lukkoon koetilanteissa.
Ap, tuo mitä kerrot parisuhteestasi, sopii hyvin siihen että olet hakeutunut tilanteeseen joka sinulle on lapsuudestasi tuttu: sinua vähätellään ja mollataan ja sinulle se on normaali olotila.
Miestäsi et voi muuttaa, mutta itseäsi voit. Itsetuntoaan voi kasvattaa monin tavoin; harrastamalla jotain mieluista jossa on hyvä, osallistumalla johonkin yhteiskunnalliseen toimintaan josta saa kiitosta, tekemällä pieniä arkipäivän tekoja joista saa kiitosta.
Jos olosi on ihan perinpohjin nitistetty, niin voit aloittaa vaikka suggestoterapeutin vastaanotolta jotta pääset irti tuosta muutosten ja sosiaalisten tilanteiden pelosta. Itse asiassa vaikea sosiaalisten tilanteiden pelko taitaa olla ihan Kelan kustantamien terapioiden peruste?
Sanoisin että tässä kohtaa vielä sivistyksestä viis (kirjasivistyksestä siis, sydämen sivistystä sinulla kyllä on)- alkuun sinun on saatava itsetuntosi kohdalleen. Voimia ap, muista että olet arvokas ihminen sellaisena kuin olet! Mikään pakko sinun ei ole muuttua mutta jos et viihdy itsesi kanssa niin muutos on mahdollinen.
olisko ap:lla mitään kommentoitavaa?
Pystyykö siihen yksin, ilman toisia ihmisiä jos oma mies ja peräti vanhemmatkin lyttäävät koko ajan. Ja jos ei vaikka ole ystäviäkään ja nekin vähäiset välttelee? Onko joku ammattiauttaja ainut keino?