Olen tyhmä kuin saapas

Mutta tyhmä saapas ilmoittautuu täällä.



Hassua, että koulu meni kyllä aina ihan keskiverrosti/hyvin, mutta nykyään saan joka suunnasta kuulla olevani tyhmä.



Ehkä vähän olenkin, varsinkin kömpelö ja hiukan hidas.

Eikö tuo tyhmyys ahdista melko paljon? Miltä se ihan konkreettisesti tuntuu? Eikö se rajaa aika paljon ammatinvalintaakin?

paria poikkeusta lukuun ottamatta voisi olla minun tekstiäni



en ole tyhmä enkä vähä-älyinen, silti pää lyö tyhjää, vastaan pöhkösti jos yhtäkkiä jotain kysytään, olen hajamielinen, en muista, en seuraa politiikkaa enkä niitä raha-asioita jotka mies meillä hoitaa



kukaan ei vittuile minulle tästä, ja minkä tahansa älykkyystestin teen, saan maksimipisteet, kirjoitin 6 laudaturin paperit lukiosta jne jne



eli minusta tuo voi olla ihan luonteenpiirrekin, hajamielisyyttä



sitä paitsi ihminen saa olla sellainen kuin on, ja miehesi tässä se moukka on

Oletko vastannut enemmän yhteisistä lapsistanne ja kodistanne kuin miehesi ikinä? Sinä kestät paremmin yksitoikkoisen elämän aiheuttamaa stressiä kuin miehesi ikinä? Osuinko arvauksineni oikeaan?



Olet hyvä ihminen. Elät kiinni hetkessä. Et huomisessa. Et eilisessä. Oikeasti olet hyvin syvällinen, mutta mitäpä sitä esittämään parhaimpia puolia itsestään ihmiselle, joka ei ymmärrä.

se tyhmyyttä, ettet tiedä, mitä vakuutuksia teillä on? Vakuutus- ja raha-asiathan on selvitettävissä helpostikin mieheltä kysymällä ja jatkossa niistä itse huolehtimalla.



Et varmaan ole oikean ihmisen kanssa naimisissa, jos hän haukkuu sinua tyhmäksi. Oli totuus sitten mikä tahansa.

Eikö tuo tyhmyys ahdista melko paljon? Miltä se ihan konkreettisesti tuntuu? Eikö se rajaa aika paljon ammatinvalintaakin?

Miten se tyhmyys oikeasti määritellään? Ja kyllä, mulla ainakin rajaa ammatinvalintaa - enhän mä kelpaa edes Siwan kassalle, kun sielläkään en osaisi antaa vaihtorahoja takaisin, ja sitä paitsi mulla on sosiaalisia ongelmia (tyhmyydestä johtuu varmaan nekin).

Kuulostaa vaan ihan siltä, että et ota mitään omaa vastuuta elämästäsi.. ja sitä kautta tulee tuo "olen tyhmä kakara" tunne.



Ja pitää tähän vielä lisätä, että miehesi on mulkku.

.. yhdistelmä, mutta minua kosketti aloituksesi! Olen 8-v tytön äitipuoli. Myös muita sisaruksia on, sekä tytölle biologisia, ei biologisia että puolittain. Tämä 8-v on kuitenkin meidän perheen vanhin ja kaikki lapset seuvat meillä 24/7.



Tyttö ei selvästi ole mikään älyn riemuvoitto. Oppi puhumaankin kunnolla vasta ekaluokan syksyllä, vaikka kaikki mahdolliset terapiat oli käytössä monta vuotta. Ei tajua millään mitään abstrakteja asioita ja itse joudun käyttänään NIIIIIIN paljon enemmän aikaa tämän tytön koulujuttuihin kuin kenenkään muiden lasten asoihin.



Olen turhautunut, mutta toisaalta säälittää tämän tytön puolesta. Toisaalta taas vituttaa, kun muuta lapset hoitavan tehtävänsä (tai leikkinsä) ihan itsekseen ja tajuavat silti enemmän. Tämä isoin sulkee heti korvansa, kun houtuu vähän kuunnella tai käyttää aivoja. Haluaa vältellä kaikkea, missä joutuu keskittyä. Monissa muissa asioisssa jää kaikki mieleen kyllä kerrasta. Äitinsä oli samanlainen; nykyinen alkoholisti eikä suostu tapaamaan lapsiaan.



Välillä mietin, onko minun äitipuolena turha käyttää aikaa niin paljon yhden eteen ja antaa muiden kärsiä? Ovatko toiset vaan muita skarpimpia ja hyväksynkö vaan tämän?

Olen aina ollut jotenkin vähä-älyinen.

Jo koulussa ei tieto iskostunut pääkoppaan vaikka kuinka luin kokeisiin. Pää löi aina tyhjää.

Ja nyt aikuisenakin huomaan, että jos joudun tilanteeseen, jossa sillä hetkellä täytyy kirjoittaa tai vastata johonkin tärkeään, tulee paniikki eikä minkäänlaista ajatusta irtoa.

En tiedä yhteiskunnallisista asioista mitään, enkä mistään "aikuisten asioista". Tunnen välillä olevani lapsi, autuaan tietämätön mistään. Sivistymätön moukka.

Mieheni vittuilee minulla tämän tästä asiasta. Etenkin juovuksissa ollessaan haukkuu minut täysin, pilkkaa jopa kavereilleen kuinka tyhmä olen. Tottahan se on, mutta silti tuntuu tosi pahalta. Enhän mä edes tiedä, mitä vakuutuksia perheellämme on kun mies huolehtii kaikesta.

että kukaan ei oo täysin tyhmä. jokasella on jotain viisautta vaikka vois paistais ja jos joku muuta väittää on täys BIMBO. terveisin tyhmä/ ja ei.

Välillä mietin, onko minun äitipuolena turha käyttää aikaa niin paljon yhden eteen ja antaa muiden kärsiä? Ovatko toiset vaan muita skarpimpia ja hyväksynkö vaan tämän?

tyttö olisi oma lapsesi, niin ajattelisitko eri tavalla eli haluaisit nähdä vaivaa tytön puolesta?

.. yhdistelmä, mutta minua kosketti aloituksesi! Olen 8-v tytön äitipuoli. Myös muita sisaruksia on, sekä tytölle biologisia, ei biologisia että puolittain. Tämä 8-v on kuitenkin meidän perheen vanhin ja kaikki lapset seuvat meillä 24/7.

Tyttö ei selvästi ole mikään älyn riemuvoitto. Oppi puhumaankin kunnolla vasta ekaluokan syksyllä, vaikka kaikki mahdolliset terapiat oli käytössä monta vuotta. Ei tajua millään mitään abstrakteja asioita ja itse joudun käyttänään NIIIIIIN paljon enemmän aikaa tämän tytön koulujuttuihin kuin kenenkään muiden lasten asoihin.

Olen turhautunut, mutta toisaalta säälittää tämän tytön puolesta. Toisaalta taas vituttaa, kun muuta lapset hoitavan tehtävänsä (tai leikkinsä) ihan itsekseen ja tajuavat silti enemmän. Tämä isoin sulkee heti korvansa, kun houtuu vähän kuunnella tai käyttää aivoja. Haluaa vältellä kaikkea, missä joutuu keskittyä. Monissa muissa asioisssa jää kaikki mieleen kyllä kerrasta. Äitinsä oli samanlainen; nykyinen alkoholisti eikä suostu tapaamaan lapsiaan.

Välillä mietin, onko minun äitipuolena turha käyttää aikaa niin paljon yhden eteen ja antaa muiden kärsiä? Ovatko toiset vaan muita skarpimpia ja hyväksynkö vaan tämän?

työstä jota teet tuolle lapselle. sitä niittää mitä kylvää, vielä korjaat hyvää satoa elämässäs. on varmasti niin että hän on emotionaalisesti jäljessä jostainn oltuaan silti erossa biologisesta äidistään, ja suree sitä , TÄMÄ SURU ON VIENYT TILAA MUULTA KEHITYKSELTÄ , eihän siihen muuta selitystä ole. ja varmasti omasikin saavat huomiota . hyvin menee.

osoitti minusta älykkyyttä ja syvyyttä. Ihminen alkaa uskoa itsestään ihan mitä vaan kun muut sitä tolkuttavat.



Itselleni hoettiin että olen liian herkkä ja etten kestä elämää jne. Piilouduin asioilta monta vuotta siinä pelossa että elämä särkee kun olen kerran niin kamalan herkkä ja heikko etten kestä samalla tavalla kuin muut lapset/ihmiset jotka tykkää hurjapäisistä jutuista ja ajaa pyörällä lujimmin.



Ihan vasta nyt parikymppisenä minulle on valjennut että olen kestänyt ihan hirveitä asioita sekoamatta tai tulematta kyyniseksi kusipääksi, toisin kuin moni ympärilläni. Oli hieman sekavat fiilikset tajuta olevansa vahva ja että voikin alkaa elää ja tehdä asioita.



Miehesi on yks tollo. Mahtaa olla itsetunnossa vakavaa häikkää kun omaa aviopuolisoa haukkuu tyhmäksi. Herää kysymys miksi hän luulee menneensä tyhmän kanssa naimisiin jos on kerran niiiiiin fiksu? Kuulostaa siltä että sinä olet kiltti ihminen, ja siksi saatat antaa hömelön kuvan itsestäsi sellaisille jotka eivät kaltaisiasi ymmärrä.



Uskon että sinulla on lahjakkuuksia, kuvailemasi suhtautuminen maailmaan on tyypillinen luoville ihmisille. Mitä siitä jos olisit jonkun satunnaisen mittapuun mukaan vähänläntä? Anna siitä mitä sinulla on, jokaisella on asioita joissa he pärjäävät paremmin kuin toiset. Ja seuraavaksi kun miehesi haukkuu sinua kaikkien kuullen, esitä oikein yleisön edessä kysymys "Miten älykäs ihminen menee tyhmän kanssa naimisiin?"



Tsemppiä, äläkä osta ihan kaikkea mitä muut puhuvat! He eivät VOI tietää pöläystäkään sisäisestä maailmastasi, he vaan heijastelevat omia ongelmiaan antamalla sinulle nimilappuja. Älä suostu moiseen.

se ihan fakta on, että ihmisiä on eri tavalla älykkäitä. Ap ei ehkä ole se porukan leikkaavin tyyppi, mutta hänellä saattaa olla muunlaista älykkyyttä. Ei kaikkien tarvitse olla fiksuja ja filmaattisia, sanavalmiita ja kaiken tietäviä. Itsestäni olen huomannut mm. että opin helposti uusia kieliä ym., mutta matemaattisesti olen täysin onneton. En kerta kaikkiaan tajua mitään matemaattisia laskuja tai jotain fysiikkaan/kemiaan liittyviä asioita. Myös sosiaalisesti olen kömpelö. Pelkään sosiaalisia tilanteita vieraiden ihmisten kanssa ja menen ihan lukkoon. Mutta kaikilla meillä on paikkamme, eikä ketään tulisi väheksyä jos kaikki hommat ei nyt aina sujukaan..

Äitini oli koko lapsuuteni sellainen, että "esitti" tyhmää eikä edes suostunut edes yrittämään mitään vaikeita asioita. Ehkä hän ei ollut niin älykäs kuin keskivertotallaaja, mutta mielestäni ei olisi saanut heti heittää hanskoja tiskiin, jos joku asia tuntui vaikealta. Jos yrittää ja yrittää tosissaan, ja sitten ei onnistu, niin onpahan ainakin yrittänyt. Mutta sellaista asennetta en purematta niele, että joku ajattelee olevansa ylipäätään tyhmä.

Ihminen oppii monenlaisia asioita, kun on sinnikäs.

Miehesi voisi lopetaa alkoholinkäytön.

osoitti minusta älykkyyttä ja syvyyttä. Ihminen alkaa uskoa itsestään ihan mitä vaan kun muut sitä tolkuttavat.

Itselleni hoettiin että olen liian herkkä ja etten kestä elämää jne. Piilouduin asioilta monta vuotta siinä pelossa että elämä särkee kun olen kerran niin kamalan herkkä ja heikko etten kestä samalla tavalla kuin muut lapset/ihmiset jotka tykkää hurjapäisistä jutuista ja ajaa pyörällä lujimmin.

Ihan vasta nyt parikymppisenä minulle on valjennut että olen kestänyt ihan hirveitä asioita sekoamatta tai tulematta kyyniseksi kusipääksi, toisin kuin moni ympärilläni. Oli hieman sekavat fiilikset tajuta olevansa vahva ja että voikin alkaa elää ja tehdä asioita.

Miehesi on yks tollo. Mahtaa olla itsetunnossa vakavaa häikkää kun omaa aviopuolisoa haukkuu tyhmäksi. Herää kysymys miksi hän luulee menneensä tyhmän kanssa naimisiin jos on kerran niiiiiin fiksu? Kuulostaa siltä että sinä olet kiltti ihminen, ja siksi saatat antaa hömelön kuvan itsestäsi sellaisille jotka eivät kaltaisiasi ymmärrä.

Uskon että sinulla on lahjakkuuksia, kuvailemasi suhtautuminen maailmaan on tyypillinen luoville ihmisille. Mitä siitä jos olisit jonkun satunnaisen mittapuun mukaan vähänläntä? Anna siitä mitä sinulla on, jokaisella on asioita joissa he pärjäävät paremmin kuin toiset. Ja seuraavaksi kun miehesi haukkuu sinua kaikkien kuullen, esitä oikein yleisön edessä kysymys "Miten älykäs ihminen menee tyhmän kanssa naimisiin?"

Tsemppiä, äläkä osta ihan kaikkea mitä muut puhuvat! He eivät VOI tietää pöläystäkään sisäisestä maailmastasi, he vaan heijastelevat omia ongelmiaan antamalla sinulle nimilappuja. Älä suostu moiseen.

Älkää tosiaan ostako kaikkea mitä ihmiset sanovat. Kun saat "kritiikkiä" osaksesi, katso ja mieti todella tarkkaan keneltä ja mitä lähdet uskomaan! Joidenkin ihmisten motiivit "kritiikin antoon" (nimittely ei sitä edes ole) ovat todella alhaisia ja halveksittavia, eivätkä ne läheskään aina edes liity sinuun mitenkään. Siinä on mielestäni yksi erittäin tärkeä elämän oppitunti, eivätkä kaikki taida oppia sitä koskaan.

Jos miehesi jatkaa tuota, harkitse tarkkaan onko hän arvoisesi. Keskustelkaa oikein kunnolla ja pistä hänet tajuamaan mitä hän tuolla käytöksellään myös ihan kokonaisuudessan tekee TEILLE. Hän saattaa vielä hyvinkin tajuta muuttaa tapojaan, jollei HÄN ITSE ole aidosti aivan TYHMÄ. Ehkä alkoholi muuttaa häntä, eikä hän todella aidosti tarkoita sanojaan? Alkoholi siinä tapauksessa pois! Myös jos joku muu ihminen pitää sua henkisenä tunkionaan ja mitätöi sinua, niin sano sellaiselle paskalle surutta hyvästit. Yritä karistaa itsestäsi liika kiltteys, vaikka kiltteys onkin mielestäni ihmisessä mitä kauneimpia ominaisuuksia tiettyyn rajaan saakka. :)

Ansaitset parempaa, enkä hetkeäkään usko että olisit tyhmä ihminen sanan varsinaisessa merkityksessä. Ei tule tuosta nyt sellaista kuvaa, vaikka kyllä täällä av:lla sellaisiakin viestejä on, joista päätelmä todella tyhmästä (ja ilkeästä) ihmisestä muodostuu hyvinkin äkkiä. Uskon että sua on lytätty ehkä jo aiemmin (ehkä lapsuuden perheessäsi, koulussa, jossakin tärkeässä yhteisössä?), mutta nyt kyllä näytät jatkossa sellaisille tyypeille *piip* ja alat arvostaa itseäsi terveesti enemmän! :)

T. Eräs "tyhmäksi" nimitelty, mutta ÄO:ni on kuitenkin huomattavasti yli keskivertotason.

Olen aina ollut jotenkin vähä-älyinen. Jo koulussa ei tieto iskostunut pääkoppaan vaikka kuinka luin kokeisiin. Pää löi aina tyhjää. Ja nyt aikuisenakin huomaan, että jos joudun tilanteeseen, jossa sillä hetkellä täytyy kirjoittaa tai vastata johonkin tärkeään, tulee paniikki eikä minkäänlaista ajatusta irtoa. En tiedä yhteiskunnallisista asioista mitään, enkä mistään "aikuisten asioista". Tunnen välillä olevani lapsi, autuaan tietämätön mistään. Sivistymätön moukka. Mieheni vittuilee minulla tämän tästä asiasta. Etenkin juovuksissa ollessaan haukkuu minut täysin, pilkkaa jopa kavereilleen kuinka tyhmä olen. Tottahan se on, mutta silti tuntuu tosi pahalta. Enhän mä edes tiedä, mitä vakuutuksia perheellämme on kun mies huolehtii kaikesta.

Et kyllä tekstin perusteella vaikuta tyhmältä. Tekstisi on todella sujuvaa ja mukava lukea (n.85% palstalaisista ei todellakaan kuulu tähän kastiin). Ehkä olet vain "kiinnostumaton" asioista? Itse olen juuri sellainen, keskityn vain elämääni ja perheeseeni, ja koitan pitää pahan ulkomaailman työn ulkopuolella poissa mielestä :)

AP:n viesti osoitti minusta älykkyyttä ja syvyyttä.

Lisäksi minun mieleeni tuli, että ap kirjoittaa kaunista kieltä, jossa on hyvä rytmi, mielenkiintoisia ja erikoisia sanavalintoja sekä oikeinkirjoitus kohdallaan.

Henkilöä tuntematta on pahan sanoa, miten se saappaus ilmenee ja onko kyse vain itsetunnosta ja turhasta itsekritiikistä.

Kiitos näistä!

Luulin, että minut lytätään täälläkin. Jo lapsena sain kuulla isältäni siitä, miten minusta ei ole mihinkään. Muistan, miten mollasi mm. laihuudestani: " kukaan mies ei huoli noin laihaa naista".

Työelämässäkään en ole juuri koskaan ollut. Olen kauhean arka ja epäsosiaalinen, pelkään ihan kamalasti kaikkea uutta ja tutusta ja turvallisesta irroittautuminen on aina ollut minulle hirvittävän vaikeaa.

Olin kotiäitinä lähemmäs kymmenen vuotta, kunnes mieheni painostuksen alla sain haettua erääseen koulutukseen. Tuosta ajasta olen tosi kiitollinen ja onnellinen. Sain uusia tuttavia (joita en tosin valmistukseni jälkeen ole juuri nähnyt) ja vaikka opiskeluaika olikin aika rankkaa, oli tuo aika todella antoisaa ja ihanaa aikaa. Hymyilin ehkä piitkästä aikaa. Ikävöin noita päiviä, jotka sain viettää noiden ihanien ihmisten parissa.

Nyt työskentelen kotona lasten parissa. Aikuiskontakteja minulla ei juurikaan ole, mutta nautin työstäni ja viihdyn kotona. Olen aina karttanut kaikkia sosiaalisia tilanteita, joten tämä vaihtoehto tuntuu oikein sopivalta minulle.

Tosin eihän sitä tiedä, missä vaiheessa erakoidun niin pahasti että juoksen pakoon ihmisiä.

Eikähän tässä työssä juuri sivistymään pääse, päinvastoin; taantuu enemmän ja enemmän lapsen tasolle.

Eipä minulla juuri muuta elämää ole kuin koti, lapset (omat ja vieraat). Ystäviäkään ei hirveästi ole, ja nekin ovat "unohtaneet" minut kun olen näin epäsosiaalinen. Olen kyllä ihan tyytyväinen näin, vaikka kyllähän se joskus nolottaa, kun en osaa ihmisten kanssa keskustella mistään. Ja joskus jos koetan suutani avata, niin mieheni viimeistään keskeyttää ja puhuu päälle. Eli parempi olla puhumatta ja hiljaa, kun ei ajatuksillani ole mitään arvoa.

Ap

Mokoma iPad kun muuttelee sanoja...

Ap

Kiitos näistä!

Luulin, että minut lytätään täälläkin. Jo lapsena sain kuulla isältäni siitä, miten minusta ei ole mihinkään. Muistan, miten mollasi mm. laihuudestani: " kukaan mies ei huoli noin laihaa naista".

Työelämässäkään en ole juuri koskaan ollut. Olen kauhean arka ja epäsosiaalinen, pelkään ihan kamalasti kaikkea uutta ja tutusta ja turvallisesta irroittautuminen on aina ollut minulle hirvittävän vaikeaa.

Olin kotiäitinä lähemmäs kymmenen vuotta, kunnes mieheni painostuksen alla sain haettua erääseen koulutukseen. Tuosta ajasta olen tosi kiitollinen ja onnellinen. Sain uusia tuttavia (joita en tosin valmistukseni jälkeen ole juuri nähnyt) ja vaikka opiskeluaika olikin aika rankkaa, oli tuo aika todella antoisaa ja ihanaa aikaa. Hymyilin ehkä piitkästä aikaa. Ikävöin noita päiviä, jotka sain viettää noiden ihanien ihmisten parissa.

Nyt työskentelen kotona lasten parissa. Aikuiskontakteja minulla ei juurikaan ole, mutta nautin työstäni ja viihdyn kotona. Olen aina karttanut kaikkia sosiaalisia tilanteita, joten tämä vaihtoehto tuntuu oikein sopivalta minulle.

Tosin eihän sitä tiedä, missä vaiheessa erakoidun niin pahasti että juoksen pakoon ihmisiä.

Eikähän tässä työssä juuri sivistymään pääse, päinvastoin; taantuu enemmän ja enemmän lapsen tasolle.

Eipä minulla juuri muuta elämää ole kuin koti, lapset (omat ja vieraat). Ystäviäkään ei hirveästi ole, ja nekin ovat "unohtaneet" minut kun olen näin epäsosiaalinen. Olen kyllä ihan tyytyväinen näin, vaikka kyllähän se joskus nolottaa, kun en osaa ihmisten kanssa keskustella mistään. Ja joskus jos koetan suutani avata, niin mieheni viimeistään keskeyttää ja puhuu päälle. Eli parempi olla puhumatta ja hiljaa, kun ei ajatuksillani ole mitään arvoa.

Ap

sinä et ole tyhmä, vaan tosi jaksavainen ihminen, jos olet perhepäivähoitaja tms. Se vaatii ihan totta paljon ja on raskaampi kuin moni muu ammatti.



mutta miksi miehesi on niin ilkeä? :(