Miten opin empaattiseksi?

On tehty aspergertestit yms. mutta syy ei ole niissä. En ole kovin kiinnostunut muista, ainakaan kun mennään syvälliseksi- ihmiset alkavat vatvomaan asioitaan ja vaikka kuuntelen ihan mielelläni, päässäni raksuttaa vain "voi paska, mitä mä nyt tähän sanon??". Olen tietoisesti opetellut toimimaan "oikein" sosiaalisissa tilanteissa, mutta välillä olen väsynyt enkä jaksa koko ajan miettiä miten pitäisi toimia tai reagoida. Silloin saan tosi outoja katseita...



Osaan samaistua teoriatasolla, mutta jostain syystä itsekin keksin lähinnä käytännönläheisiä ratkaisuja. Jos joku idealisti alkaisi väittelemään kanssani "niin, mutta entä jos.."-periaatteella, en jäisi sanattomaksi kertaakaan: jokaiseen ongelmaan on olemassa ratkaisu, järkisellainen. Ärsyttävää, kun osa ihmisistä vauhkoaa tunteistaan koko ajan ja usein koen olevani keskustelussa ainoa, jolla pysyy järki päässä. Tosin...sitäkin useammin kuulen olevani kylmä, ilkeä ja inhottava ihminen, jos annan palaa ja sanon suoraan ajatukseni.

Vaikuttaa vähän oudolta, jos et YHTÄÄN pysty? Silloin tulisi lähinnä mieleen jokin traumaperäinen juttu, jos kuitenkin olet muuten "normaali".

tuntuu, että kaikki asiat ovat "ihan sama". Tulen iloiseksi, kun lapset ovat iloisia tai jos ystävillä on hyviä asioita, mutta en pysty samaistumaan surullisiin tai negatiivisiin tunteisiin. tiedän, mitä sellaisissa tilanteissa kuuluu sanoa, mutta ystävien suru ei kosketa minua. esimerkiksi jos ovat eronneet tai menettäneet työpaikkansa tai muuta. minusta tuntuu, että minulla on tarjota vain rationaalisia ratkaisuja heille.



samoin lasten huoliin en pysty samaistumaan niin paljon kuin haluaisivat, he ovat surullisia erostani (erosin puoli vuotta sitten), mutta en ymmärrä miten he ovat surullisia tai miten voisin auttaa.



olen yrittänyt muistella, olenko aina ollut tällainen, enkä ole ihan varma.

osaisit auttaa. Se on ihan puhtaasti samaistumista.



Jos omat vanhempasi erosivat tai olisivat eronneet, niin miltä sinusta tuntui/tuntuisi jos olisit edelleen lapsi? Empatia vaatii lähinnä hyvää mielikuvitusta mielestäni. Ja tietysti jossain määrin sitä omaa tunteellisuutta.



Minä olen hyvin empaattinen (ja ihan ylitunteellinen) ja kun kuulen mitä tahansa, sovitan sen yleensä omaan tilanteeseeni. "Entäs jos minun mieheni menettäisi työnsä?" "Entä jos minun lapseni murtaisi jalkansa?" ja sitten tunnereaktio on aikalailla sama. En ehkä osaa lohduttaa tai sanoa mitään korjatakseni tilanteen, mutta osaan kuvitella miten pahalta/hyvältä joku tilanne tuntuu ja sitten voin nauraa tai itkeä mukana. Joka sekin on hyvin häiritsevää joskus, sillä moni ei tahdo itkuun purskahtavaa ystävää, kun kertoo vaikkapa lapselle sattuneesta pikkuonnettomuudesta.

Tulen iloiseksi, kun lapset ovat iloisia tai jos ystävillä on hyviä asioita, mutta en pysty samaistumaan surullisiin tai negatiivisiin tunteisiin. tiedän, mitä sellaisissa tilanteissa kuuluu sanoa, mutta ystävien suru ei kosketa minua. esimerkiksi jos ovat eronneet tai menettäneet työpaikkansa tai muuta. minusta tuntuu, että minulla on tarjota vain rationaalisia ratkaisuja heille.

minä olen tuossa kyllä samanlainen. Mutta kaikki lapsiin (omiin tai vieraisiin) liittyvä herättää todella voimakkaita tunteita. En ole tätä kovin surrut, koska olen kaiken kaikkiaan rationaalinen tyyppi muutenkin, ts. kohtelen itseäni täysin samoin. Ja ystäväni tietävät täysin, että jos kaipaa sääliä niin kannattaa soittaa jollekin muulle :D Ja minulle soitetaan, kun kaivataan todella hyviä ja järkeviä neuvoja.

Miksi asia vaivaa sinua?

T.2

vanhempani erosivat, kun olin lapsi, ja se oli kamalaa. en osaa palauttaa tunnetta.



minä ajattelen aina ratkaisujen kautta. jos mieheni menettäisi työpaikkansa, hän etsisi uuden. jos lapseni murtaisin jalkansa, se laitettaisiin kipsiin ja otettaisiin pois.



olen miettinyt terapiaakin. olen toisaalta ajatellut, että en varmaan ihan seinähullu ole, koska pystyn näkemään, että minulla on tällainen puute.

Miksi asia vaivaa sinua?

T.2

Koska muutamakin ihminen on minulle viime aikoina sanonut, että olen kylmin ihminen, mitä ovat tavanneet. Se tuntuu erikoiselta, ja olen jopa guuglettanut narsismia. siitä en usko kärsiväni, koska minulla ei ole ylisuuria kuvitelmia itsestäni enkä ole erityisen vallanhimoinen. olen kyllä johtaja, mutta ei minulla ole hoveja tai muuta.

Jospa sua vaivaa dystymia. Se on lievää mutta pitkäaikaista masennusta joka voi syntyä traumaattisen lapsuuden kautta. Reagoit menetykseen tuolla tavoin.



Jos asia vaivaa, voi hyvinkin olla apua siitä että puhuu asiasta psykoterapeutin kanssa.

Millaisissa tilanteissa olet nuo kommentit kylmyydestäsi saanut? Sinulla on kuitenkin ystäviä, läheisiä, joten vaikea kuvitella että ihan hirviö olisit.



Joskus käy niinkin, että tapaa sellaisen oikein tunneihmisen. Ja se sota syttyy jo ensi silmäyksellä, hän ei voi sietää minua koska olen niin kylmä ja tunteeton. Mutta tämä on vain persoonallisuuksien yhteensopimattomuutta, eikä sitä minusta kannata kauheasti ottaa itseensä.



Huomautan tässä nyt kaiken varalta, että itse en ikinä tarkoituksella loukkaa ketään, enkä puhu rumasti tai epäkunnioittavasti tmv.



2

Koska muutamakin ihminen on minulle viime aikoina sanonut, että olen kylmin ihminen, mitä ovat tavanneet.

etenkin jos tietää, että olet ihmistyyppinä rationaalinen. Sinun tilanteessasi kokeilisin ystävien kertoessa uutisiaan vaan miettiä, miltä minusta tuntuisi samassa tilanteessa. Jos se ei herätä mitään reaktioita, niin eipä kai se haittaakaan. Sitten vaan latelet ne, mitä tiedät ihmisten odottavan ja jos siltä tuntuu, niin sanot, että "sori kun olen niin huono eläytymään, mutta hienoa/kamalaa sulle".

Voithan lapsillekin sanoa, että "äiti muistaa kyllä, miten kurjaa se on, kun vanhemmat eroaa" ja sitten yrittää vaan tukea heitä pahan olonsa kanssa. Kyllä sekin jo helpottaa, että lapset tietää, että on ihan ok, että tuntuu pahalta. Ei se välttämättä vaadi sitä yhdessä itkemistä.

Ei kaikki vaan ole empaattisia, eikä se mielestäni ole mikään vika. Tunnekylmyydestä taas pyrkisin eroon, jos se nyt oikeasti on sitä. Mutta mielestäni sekin on vakavaa vasta sitten, jos ei voi yhtään ottaa osaa ystävän tunteeseen. Jos syntymän tai kuoleman asioissakin olo on, että "ihan sama", niin kyllä mä kävisin kyselemässä terapeutin mielipidettä omaan maailmankuvaani. Kun onhan se aika karua sanoa onnesta tai surusta itkevälle ystävälle, että ei mua kiinnosta sun juttus.

huonot sanavalinnat, en tarkoittanut että terapia on vaan "hulluille".



dystamiaan tarvii tutustua.



tunnekylmäksi ja kylmäksi minua ovat sanoneet yksi ihminen töissä (joudun tekemään ratkaisuja, joiden pitäisi herättää minussa suurempia tunteita kuulemma) ja sitten yksi mies, jota tapailin vähän aikaa. ja hyvät ystävänikin ovat sanoneet, että olen kylmä enkä pysty samaistumaan toisten tunteisiin ja niin edespäin.

uskon, että he ovat oikeassa. minua ei järkytä mitkään afrikan nälänhädät tai lapsiorjat tai huumekaupat, ajattelen niitä kyllä kun niistä puhutaan, mutta ilmeisesti liian järkiperäisesti. en kauhistele enkä päivittele.

vaikka ymmärsinkin hyvin vaikeuksia kohdanneita ihmisiä - siis sen, että heistä se tuntuu vaikealta. Osasin myös lohduttaa heitä, mutta itsessäni ei tuntunut miltään. En myöskään osannut itkeä esim. sukulaisteni kuolemaa.





Kävin 3v terapian, ja sisälläni aina ollutta herkkyyttä on alkanut löytyä (vaikka ei se määrätietoisuuttani ja jämäkkyyttäni ole yhtään vähentänyt). Minulla oli traumaattinen varhaisnuoruus ja aikuistuminen, ja traumat saivat aikaan sen, että suhtauduin viilipyttymäisesti vaikeuksiin - omiini ja muiden. Kun sain traumani käsiteltyä terapiassa, uskallan taas tuntea, ja haluan tuntea vaikeitakin tunteita - se on ihanaa, vapauttavaa ja ehjää elämää. :)



Traumani liittyvät vaikeiden tunteiden kieltämiseen perhepiirissä ja toisaalta vaikeiden tunteiden ilmaisun "yli" menemiseen, eli katastrofaalisiin seurauksiin. Sekä hylkäämiseeni kummankin vanhemman taholta "kylmästi".





Äitini muuten oli, ja on edelleenkin ihminen, joka ei koskaan (ainakaan julkisesti) itke mistään henkilökohtaisista asioista - sen sijaan kyynelehtii ylitsevuotavasti tuntemattomien ihmisten murheita, joita on lukenut lehdestä. Hän ei ole koskaan osannut lohduttaa ketään, eikä siedä vaikeita tunteita muissa eikä itsessään.



Se tuntui lapsena äärimmäisen kamalalta, kun sai vihat niskoilleen siitä, että itki jotain elämän vastoinkäymistä tai pettymystään.

Koetko kuitenkin surua omista murheistasi? Minä koen, mutta vasta jälkeenpäin kun tilanne on hoidettu.



Tuli sellainen vaihtoehto mieleen, lähinnä omasta kokemuksesta, että jos on joutunut selviytymään ja olemaan kauhean vahva, ja työntämään tunteet sivuun. Niin sitten niitä ehkä jotenkin "pelkää"?



Itsellä tosi rankka lapsuus ja nuoruus, olen joutunut toimimaan "kuin kone" selviytyäkseni edes hengissä. Ajattelen, että oma vaikeuteni ymmärtää toisen -itselleni vieraita- tunteita voi hyvinkin johtua tästä. Suosittelen kuitenkin terapiaa, siinä voi yllättävänkin pian päästä omiin tunteisiin käsiksi. Ja kun et ole hullu, se alkuun saaminen riittää. Osaat loput itse.



2

kiitti kaikki, olette olleet tosi ystävällisiä.



Kyllä mä omia asioitani murehdin ja tuntuu pahalta joskus. Yleensä olen hyvällä tuulella, koska en kestä olla pahalla tuulella. Negatiivisuus ei ole mun juttu.



Mä luen nämä kaikki teidän viestit huomenna uudestaan.



Kiitos teille.



ap

Ymmärrän sinua ap, sillä oma äitini on samanlainen kuin sinä. Maailman käytännöllisin ihminen, mutta kun pitäisi tarjota lohdutusta, tai edes kuunnella toista ihmistä niin hän menee ihan lukkoon. Keskusteltaessa vaihtaa aihetta tai lähtee jopa pois koska ei pysty puhumaan mitään syvällisiä, eikä lohduttamaan.



Minua asia on vaivannut. Haluaisin puhua äitini kanssa muistakin asioista kuin arkipäiväisistä ja triviaaleista jutuista, mutta hän ei vaan pysty. On itse asian myöntänyt, mutta ei halua tehdä sille mitään. En tiedä onko taustalla jokin lapsuuden trauma tms, vai onko hän vain syntyjään sellainen.



Olen iloinen puolestasi ap, että haluat tehdä asialle jotain. Varmasti on itsellesikin helpompaa jos pystyisit tulevaisuudessa auttamaan läheisiäsi, tai ainakin lapsiasi myös henkisissä asioissa. Kenenkään terapeutiksi ei tarvitse ryhtyä, mutta jos ei yhtään pysty toisen tunteisiin samaistumaan niin ei ihmissuhteista voi tulla kovin syviä. Ainakaan minun mielestäni.



Varmaan jonkinlainen terapia voisi auttaa sinua tässä asiassa. Se voi kyllä vaatia pitkääkin rupeamaa, jos taustalla on jotain traumoja tms, jotka pitää ensin purkaa. Tsemppiä sinulle, mitä sitten päätäkin tehdä!

Kun luin ap:n vastauksia, niin mieleeni tuli, että voisiko sinulla olla aspergertyyppisiä piirteitä? Voisiko ongelmasi olla aivojen rakenteesta johtuva? Puhut ja analysoit asioita niin rationaalisesti, et lainkaan tunteen pohjalta. Ikään kuin järkeistäisit tunteesti. Et siis tunne tunnetta (feel the emotion), vaan ajattelet sen tunteen (think the emotion).

kaverista tuli tosi empaattinen kun se opiskeli sosiaalialaa.