Lue keskustelun säännöt.
Olen huono äiti, menetin lapseni. Miten tästä selviää?
26.02.2012 |
Enkä mä tiedä, miten mä jaksan. Itkettää ihan koko ajan, ei ole voimia enää mihinkään.
Ja kyseessä mun vanhin lapsi. Mä luulin että kaikki oli hyvin, luulin että meillä oli avoimet välit. Mä uskoin teiniin ja luotin. Ihan turhaan. Kävi ilmi, että lintsaa koko ajan koulusta, valehtelee mulle syyt miksi, valehtelee myös missä on ollut. Kaikkein kauheinta on se, että on myös valehdellut ympäri kyliä että olen ihan hullu ja sairas ja hakkaan ja kidutan teiniä aina kun vaan käsiini saan. :( Olipa kertonut ihan tarkemminkin, mutta mä en jaksa niitä toistaa.
Ja meidän perhe on aina ollut ihan tavallinen. Mä olen tehnyt kaikkeni, että mun lapsilla ois hyvä ja normaali lapsuus. Mä en ole päihderiippuvainen, en väkivaltainen, en mielenterveysongelmainen. Mä olen opiskellut ja tehnyt paljon töitä saadakseni lapsilleni hyvän elintason, että meillä ois varaa käydä yhdessä vaikka leffassa tai jossain pienellä reissussa. Että lapsilla ois vaatteita ja mahdollisuus harrastaa. Mä olen oman elämäni laittanut täysin sivuun siksi aikaa, kun lapset on olleet pieniä. Keskittynyt vain olemaan hyvä äiti ja siihen, että mun lapsista kasvais onnellisia ja fiksuja aikuisia.
Ja tässä sitten kiitos kaikesta. Kun juttelin teinin kanssa sen tekosista, se vain huusi ja lopulta karkasi kotoa. Kun se ilmaantui seuraavana päivänä, ilmoitti ettei jää kotiin koska vihaa mua niin paljon että toivoo mun kuolevan ja että vihaa kotona olemistakin. Ajattelin, että tilanne rauhoittuu jos lähtee mummolleen hiihtolomaksi. Mutta ei. Edelleen sen ainoa keskustelumuoto mulle on huutaa ja haistatella, se uhkailee meitä jne.
Musta tuntuu niin pahalta kun mä en ymmärrä mikä sillä on. Miksi se on tuollainen? Mä en pysty ottamaan tätä kevyesti; "se on vaan teini", musta tuntuu aivan kauhealta se, että se a) valehtelee musta, b) uhkailee mua ja sisaruksiaan ja c) että se vihaa mua noin silmittömästi. Jos mä oisinkin ollut kauhea ihminen, niin mä ymmärtäisin tuon. Mutta kun en.
Mitä mä teen? Miten mä saan tän itkun loppumaan? Musta tuntuu että koko mun elämä on ollut vaikeuksista selville kamppailemista, ja nyt tää kriisi taisi katkaista kamelin selän.
Kommentit (37)
Mutta tajusin silloin että se oli väärin, koitin vaan taistella äidin kanssa sitä vastaan että hän oli itsekäs eikä välittänyt.
Kaipasin nuorena rajoja, minulla oli telkkari huoneessa jota katselin kunnes nukahdin. Aamulla olin yliväsynyt ja siitä se päivä aina huonosti alkoi.
Kotiintulossa sai mennä ja tulla.
Äiti koitti pitää rajoja mutta todellisuus ei vastannut yrityksiä.
Eron takia äiti koitti hyvitellä liikaa ja aina väärissä paikoissa.
Olin kateellinen perheille joissa tehtiin yhdessä ja oli rajat ja rakkautta.
Omille lapsille minulla on ollut aina rajat joita muutetaan kun lapsi kasvaa, samalla vastuu kasvaa lapsella. Jos töpeksii niin aluetta rajataan.
Isompi lapsi saa olla ulkona pidempään kuin nuoremmat.
Minä en hyväksyisi noita teillä tapahtuneita asioita. Jos lapsi karkaa niin soittaisin poliisille katoamisilmoituksen.
Jos ei mikään kotona auta niin ilmoittaisin sosiaali-ihmisille että lapsellani on hankalaa toimia sääntöjen mukaan.
Minusta nuo sanomiset että toivoo sinun kuolevan eikä tykkää olla kotona lähinnä huomiohakua, lapsi koittaa saada sinua vaan heilumaan. Onko se auttanut?
Joku raja on oltava kotona käyttäytymiseenkin, vaikka olisi miten teini niin ei se ole koskaan selitys sille että miten käyttäydytään toisille. Et sinäkään voi lasta kohtaan noin toimia. Samat säännöt kaikille.
Jos näissä ei voi pysyä niin voi mennä kasvamaan sitten hetkeksi toiseen osoitteeseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on myös rajat lasten iän ja käytöksen mukaan. Jos osaa olla "sääntöjen" mukaan, saa enemmän vapauksia mutta jos töpeksii, menettää niitä hetkeksi. Palautuvat kyllä kun luotto taas palaa. Esim just teinin kanssa olen tehnyt niin, että kun kaikki on mennyt hienosti, teini on noudattanut yhteisiä pelisääntöjä, niin on sitten saanut myös olla kaverilla yötä tai pitempään ulkona jne. Mutta kun jäi kiinni lintsaamisesta jne, niin asetin kotiarestia. Joka ei siis tässä kohtaa toiminut, kun lähti omille teilleen. Ja sen jälkeen lähetin mummolleen, kun ajattelin että sieltä ei pysty karkaamaan niin helposti (kaukana keskustasta) ja saa hetken hengähdystauon ajatella asioita. Menin ojasta allikkoon, koska vaikka selitin tilanteen mummolle, ei mummo pidäkään teinille enää senkään vertaa rajoja.
Mutta olemme menossa lasten psyk.polille ja olen pyytänyt mukaan myös lastensuojeluihmisen. Siellä varmaankin selviää mitä jatkossa tehdään.
Mä olin myös 12-16 vuotiaana ihan kamala. Äiti oli kuitenkin maailman ihanin. Meillä tilanne ei ikinä päässyt siihen asti että olisin toistuvasti äidille haistatellut, koska äiti ei IKINÄ hyväksynyt sitä. Istuin kotiarestia todella usein ja yhden karkaamisen jälkeen ovi ja ikkunat teljettiin yöksi. Äiti ei kertaakaan antanut piiruakaan periksi kun käyttäydyin huonosti, eikä myöskään osoittanut että haukkumiseni olisi häntä loukannut. Hän ymmärsi että ainoa mitä voi tehdä on pysyä kovana ja sen myös teki. Kun osoitin olevani luottamuksen arvoinen, sain taas vähän vapauksia ja kun petin luottamuksen niin vapaudet vietiin. Kun yritin itsemurhaa niin äiti vei psykiatrille ja keskusteli laitokseen laittamisesta. Muistan ikuisesti kun äiti rauhallisena, mutta jämäkkänä sanoi minulle että "tämä on varmasti sinullekin parasta, en minä tee mielestäsi mitään oikein eikä sinulla ole hyvä olla kotona." Olin silloin 15v eikä äitini ollut tosissaan, en ainakaan usko.. en uskaltanut katsoa bluffia.
Olen nyt kolmikymppinen ja äitini on äärettömän rakas ja läheinen. Olen ikuisesti kiitollinen siitä miten hienosti hän tuon vaikean ajan hoiti.
Olin hirveän varhaiskypsä ja ne realiteetit äiti myös otti huomioon. Minä elin teinivuoteni tuolloin ja kypsyin 16 vuotiaana.
Vertaistukea löytyy.
Meilläkin on haastava teini, jolla on erittäin raju murrosikä. Tekstisi olisi voinut olla melkein minun kirjoittamani. Tämän talven aikana teinini käytös on muuttunut sen verran ikävään suuntaan, pääasiassa puheen tasolla (vihaamista, uhkailua, huutoa, hillitsemättömiä raivareita), että olemme hakeneet hänelle apua. Vielä ei ole tapahtunut karkaamisia, yksil lintsaus koulusta on, mutta muuten koulu vielä sujuu. Puheet ja raivonpuuskat ovat kuitenkin sen verran hurjia, että toivon lapseni saavan ulkopuolista apua, epäilen jonkinasteista masennusta. Saimme jo ajan pyskiatrian klinikalle ja itselleni sain juttuapua ko. klinikan hoitajalta. Ihanaa kuulla ammatti-ihmiseltä vakuuttelua siihen, että toimin oikein teinin kanssa.
Päälinjana meillä on, että pidetään rajat, eletään normaaliarkea, annetaan purkaa pahaa oloa, mutta ei aggressivisesti. Tuodaan myös esiin välittäminen, rakastaminen, teinin tärkeys ja hänen hyväksymisensä. Se, että haluamme hänen parastaan. Mutta että koko perhe ei voi elää hänen ehdoillaan, vaan hän elää osana perheen arkea.
Toivottavasti kaikki meidän haastavat teinit saavat tarvitsemaansa apua, samoin perheenjäsenet! Yritetään jaksaa tämän vaikean vaiheen yli.
joskus toivoisi että fyysinen kuritus olisi sallittua!!
empatiani on sun puolella. voimia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta tiedätkö mitä, et sinä oikeasti ole lopullisesti menettänyt lastasi vaikka siltä nyt tuntuukin. Mä uskon ihan sydämestäni, että tämä vaihe manee ohi ja teidän on mahdollista rakentaa välinne uudestaan uudelta pohjalta.
Mulla on vähän samantyyppinen tausta itselläni - vanhempani erosivat kun olin pieni, kuitenkin tarpeeksi iso muistaakseni eron hyvin, n. 10-vuotias. Sen jälkeen äiti kutakuinkin omistautui minulle, oltiin aina yhdessä. Se jotenkin lisäsi kaiken syyllisyyttä. Yksi miesystävä yritti siinä pyöriä, mutta olin mustasukkainen enkä hyväksynyt asiaa, joten äiti ilmeisesti vähin äänin lopetti suhteen eikä uutta miestä enää kuulunut. Oireilin koulussa, käytösnumero tippui seiskaan, kun sähläsin koko ajan. Leikin jotain luokan pelleä. Muutama vuosi kului ja murrosikä alkoi iskeä päälle. Olin epävarma ja koulussa oli kiusaamista, ja koulun ulkopuolella myös todella hajalla isäni suhtautumisesta minuun - kuulin kuinka hän raivosi puhelimessa ettei maksa elatusmaksuja, ja se tuntui lopulliselta hylkäämiseltä. En ollut edes rahan arvoinen. Ikinä en kuitenkaan näyttänyt mitään negatiivisia tunteita isälle, vaan äitini sai kaiken päälleen. Olin aivan kamala murrosikäisen angstissani, en tajua miten äitini on selvinnyt käytöksestäni. Olen lukemattomat kerrat huoritellut häntä, lyönyt, potkinut huonekaluja hajalle, tullut kotiin humalassa yltäpäältä oksennuksessa, haistatellut, kertonut valheita hänelle ja hänestä, ollut kaikenkaikkiaan niin hirveä monsteri kuin olla ja voi. :((
Minulla oli kuitenkin kausia, että kaduin ja pyysin itkien anteeksi, joten ehkä ne sitten veivät noiden vuosien yli, sillä en muista ainakaan että olisimme sen ihmeemmin hakeneet mitään apua mistään. En tiedä miksi, ehkä sosiaalisen häpeän takia. Olisin toivonut näin jälkijättöisesti edes jotain terapiakäyntiä, koska koko ajan oli niin paha olla, mutta se ei ollut ajan tapa. Nyt kaikki tiet ovat auki avun hakemiseen eri tavalla, joten hae sinä apua lapsellesi ja itsellesi.
Nyt on kulunut aikaa noista ajoista, olen aikuinen, yli kolmekymppinen ja minulla on omia lapsia. Olemme äitini kanssa erittäin läheiset, isääni minulla on kohteliaan muodolliset välit. Olemme puhuneet asiat läpi äidin kanssa ja helpottavinta on, että tiedän ettei hän kanna minulle kaunaa teiniajoista. Olen todella onnellinen, että saimme rakennettua uudestaan suhteemme kuntoon, kun olin murrosikäni lusinut.
En kadehdi sinua siitä mitä nyt käyt läpi, mutta ainakin minulla siinä kaikessa paskansyydössä äidin päälle oli taustalla pahaa oloa, epämääräistä syyllisyyttä ja kuitenkin todella paljon rakkautta äitiä kohtaan, mitä vastaan piti taistella kaikin voimin.
Suosittelen hakemaan apua toisin kuin omassa kertomuksessani, pääsette toivottuun lopputulokseen ehkä vähän nopeammin ja saat itse työstettyä tunteitasi lasta kohtaan myös. Tsemppiä!!
Mulla oli myös ongelmia teinini kanssa, hän tilasi mulle jopa mielenterveystoimistosta ajan!
Hiukka olin hämmästynyt, kun sieltä soittivat, et pitäis mennä siellä käymään!
Enää emme ole missään väleissä.
Ja minä kyllä tunnen täysin hänet menettäneeni, vaikka hän ei olekaan kuollut.
Tämä menettäminen tuntuu jopa kuolemaa pahemmalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli myös ongelmia teinini kanssa, hän tilasi mulle jopa mielenterveystoimistosta ajan!
Hiukka olin hämmästynyt, kun sieltä soittivat, et pitäis mennä siellä käymään!
Enää emme ole missään väleissä.
Ja minä kyllä tunnen täysin hänet menettäneeni, vaikka hän ei olekaan kuollut.
Tämä menettäminen tuntuu jopa kuolemaa pahemmalta.
ihmettä olisit menettänyt siinä että olisit mennyt?
ei ne välit korjaannu jos ei peiliin katso, vain omaa toimintaa ja asennetta voi muuttaa
eikö kannattaisi jos kyseessä kuitenkin oma lapsi..
Meillä on myös rajat lasten iän ja käytöksen mukaan. Jos osaa olla "sääntöjen" mukaan, saa enemmän vapauksia mutta jos töpeksii, menettää niitä hetkeksi. Palautuvat kyllä kun luotto taas palaa. Esim just teinin kanssa olen tehnyt niin, että kun kaikki on mennyt hienosti, teini on noudattanut yhteisiä pelisääntöjä, niin on sitten saanut myös olla kaverilla yötä tai pitempään ulkona jne. Mutta kun jäi kiinni lintsaamisesta jne, niin asetin kotiarestia. Joka ei siis tässä kohtaa toiminut, kun lähti omille teilleen. Ja sen jälkeen lähetin mummolleen, kun ajattelin että sieltä ei pysty karkaamaan niin helposti (kaukana keskustasta) ja saa hetken hengähdystauon ajatella asioita. Menin ojasta allikkoon, koska vaikka selitin tilanteen mummolle, ei mummo pidäkään teinille enää senkään vertaa rajoja.
Mutta olemme menossa lasten psyk.polille ja olen pyytänyt mukaan myös lastensuojeluihmisen. Siellä varmaankin selviää mitä jatkossa tehdään.
Eihän se hetkessä ihmeitä tee, mutta eipähän tarvitse yksin pähkäillä.
Tuo sinun aloituksesi huonosta äitiydestä oli hieman hämmentävä, mikä vaikutti vastauksiin. Eihän kukaan teinin äiti voi oikeasti kuvitella olevansa hyvä äiti, kaikkihan me virheitä teemme. Mutta ei se silti tee sinusta huonoa äitiä, vaan normaalin äidin. Jos teillä on kuitenkin perusjutut, turvallinen koti, ruokaa, puhtautta ja vaatteita ollut aina tarjolla, niin niissä asioissa ei kannata rypeä. Nuoren elämään vaikuttaa niin moni muukin asia kuin äiti.
Yksi juttu on päihteet, niiden suhteen ei kannata olla turhan sinisilmäinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja huolestuttavalta.
Tulee mieleen kuitenkin se, että oletko ollut liiankin uhrautuvainen. Miksi olet laittanut omat harrastukset syrjään jne.
Onko niin, että teinisi hyppii silmillesi, koska et ole laittanut rajoja hänelle etkä vaatinut itsellesi mitään?
Voin olla väärässä, mutta minusta tuossa tilanteessa pitää pistää teinille selvät sävelet kuinka muita kohdellaan ja missä on meidän perheen rajat. Mitä seuraa, jos niitä ei noudateta ja nyt jo on ylitetty se piste että ilman ammattiapua ei jatketa.
Teini on- teini. Ja niin kauan kuin teinin elättää vanhemmat/vanhempi, teinin on ihan järkevää elää huoltajien asettamien alkeellisten rajojen mukaan. Niiden rajojen sisällä voi olla itsensä, mutta valehtelu, salaa päihteiden käyttö, koulusta lintsaus ym asiat eivät ole jees.
Se mitä teini on tehnyt, ei ole vanhemman vika, jos vanhempi on edellyttänyt ihmisiksi elämistä.
15-v. on rikosoikeudellisesti vastuussa tekemisistään, mutta, sitten jos jotain sattuu, teinille/muille, niin vanhemmathan ne ovat ensimmäisiä vastuunkantajina, koska lapsi on alaikäinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tekee niin koska se on teini. Kyllä se siitä rauhoittuu.
Tuo ei ole normaalia teini-ikää, sijoitus on silloin tosi hyvä vaihtoehto, kun 24/7 ammattitaitoisia ihmisiä on näkemässä nuoren käytöstä niin pystytään apua antamaan paljon helpommin kuin kotoa käsin. Ajattele että tämä asia on lapsen omaksi parhaaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli myös ongelmia teinini kanssa, hän tilasi mulle jopa mielenterveystoimistosta ajan!
Hiukka olin hämmästynyt, kun sieltä soittivat, et pitäis mennä siellä käymään!
Enää emme ole missään väleissä.
Ja minä kyllä tunnen täysin hänet menettäneeni, vaikka hän ei olekaan kuollut.
Tämä menettäminen tuntuu jopa kuolemaa pahemmalta.ihmettä olisit menettänyt siinä että olisit mennyt?
ei ne välit korjaannu jos ei peiliin katso, vain omaa toimintaa ja asennetta voi muuttaa
eikö kannattaisi jos kyseessä kuitenkin oma lapsi..
Nämä on näitä, 2-vuotiaan äiti neuvoo teinin vanhempaa miten lapsia tulee kasvattaa. Voi jättää aivan omaan arvoonsa.
Vierailija kirjoitti:
ja tarvitsee apua. Ei teini-iän piikkiin voi mitä tahansa laittaa. Eikä ongelman tarvitse sinuun liittyä tai sinusta johtua, äiti on se helppo kohde vihalle ja ahdistukselle, koska lapsi kuitenkin luottaa äidin rakkauteen.
Sen verran kuitenkin sanoisin, että minusta hyvää äitiyttä ei ole se, että äiti uhraa omat tarpeensa ja elämänsä lapsen edestä. Lapsi joutuu kantamaan sitten aikamoista taakkaa, koska kyllä sen vaistoaa, vaikka äiti ei marttyyrinä sitä hokisikaan. Toisekseen, ei se anna ihan hyvää mallia lapsenkaan elämään.
Tämä. Happinaamari itselle ensin. Mistä se lapsi saa itsestään huolehtivan, omaa elämää elävän tyytyväisen aikuisen mallin jos äiti on noin kiinni lapsen elämässä?
Nostitte sitten melkein 10v vanhan ketjun :D Millainenhan aikuinen on ap:n lapsesta tullut?
Mulla kaksi lasta, vanhempia kumpikin sun lastas.
Meillä räiskyy aina säännöllisin väliajoin. Viikonloppuna oli juuri vanhemman kanssa tilanne päällä. Nuo hetket ovat raastavia,ne vievät kaiken mehun ihmisestä. Olen itsekin ehkä marttyyri, mutta välillä tuntuu ettei mikään riitä. Taas konfliktin jälkeen joutuu molemmat keräilemään itseään viikkotolkulla,pyritään välttelemään toisiamme, kunnes taas mennään kohti uusia pettymyksiä. Tuntuu siltä, että tämä on äitien osa.